Täysi tunnustus.
Neiti Thornhillin sävyssä ja äänenpainossa oli jotakin, mikä sai neiti
Sandin otaksumaan, että hän oli saanut nöyryyttävän läksyn. Tämä Jennet
Fowlerin petoksen ilmitulo opettaisi hänelle, miten järjetöntä oli
luottaa muotoihin. Vanhempi opettajatar ei pannut pyyntöä pahakseen.
"Tässä ovat kirjat", sanoi hän, ottaen ne esille huoneessaan olevasta
laatikosta. "Tietysti täytyy Jennet Fowleria ankarasti rangaista. Tämä
on paha asia -- perin paha asia tosiaan."
Neiti Thornhill vastasi, että se oli perin paha asia tosiaan,
ja vei sitten nuo kaksi keltakantista nidosta kammioonsa, jonne
hän ne lukitsi. Sinä iltana hän meni aikaisin levolle, ottaen
kynttilänjalkansa ja seuraten tyttöjä; ja rouva Mayfield huomautti,
että hän näytti väsyneeltä. Charlotte Ashleyllä oli vielä pieni
vuoteensa neiti Thornhillin huoneen vieressä ja hän odotti levottomasti
tämän tuloa. Opettajatar ei pitänyt häntä pitkälti jännityksessä. Sanaa
sanomatta hän toi kirjat Charlotten vuodekomeroon ja odotti hiljaa
kuullakseen, mitä tytöllä olisi sanottavaa.
Seurasi hetkisen äänettömyys. Charlotte tarkasteli kirjoja
kynttilänvalossa, ja katsahti sitten ylös helakka puna poskilla.
"Neiti Thornhill", sanoi hän varmasti, "nämä kaksi romaania ovat minun.
Minä ne ostin ja toin tänne vastoin sääntöjä."
Tuli taaskin lyhyt äänettömyys; opettajatar näytti kauhistuneelta ja
vakavalta.
"Jos se on totta", alotti hän, "on velvollisuuteni ilmoittaa asia.
Mutta, Charlotte, ajattele; oletko varma, että kirjat ovat todella
sinun?"
"Katsokaa!" Charlotte näytti punaista täplää toisen nidoksen kannessa
ja samanlaista merkkiä toisen nimilehdellä. "Nämä tahrat ovat
damaskonluumuhillosta. Noin kuukausi sitten Pamela Rye ja minä luimme
näitä romaaneja puutarhassa. Istuimme huvimajan perälle piiloutuneina,
hillopurkki välillämme."
"Mutta miten ne joutuivat Jennetin haltuun?" kysyi neiti Thornhill.
"En voi varmasti väittää Pamelan pistäneen kirjaa Jennetin laatikkoon
ja toista hänen kirstuunsa. En _nähnyt_ hänen sitä tekevän, mutta olen
aivan varma, että hän sen teki. Luettuamme kirjat halusimme päästä
niistä eroon; piiloittelimme niitä paikasta toiseen ja pelkäsimme alati
Hyökkääjälintua."
Tällä kertaa käytti Charlotte kiellettyä nimeä saamatta muistutusta.
Hänen kuuntelijansa oli liian kummastunut ja tuskastunut sitä
huomatakseen.
"Vihdoin", jatkoi hän, "päätimme ottaa ne mukaamme retkeilylle
lähtiessämme ja jättää ne rautatieasemalle tai vainiolle. Se olisi
käynyt hyvin päinsä, mutta onnettomuudeksemme ne viime hetkellä
unohdimme. Tiedätte, miten huviretkemme päättyä; olen siitä asti
maannut nyrjähtynein nilkoin, ja Pamela on ollut aivan ymmällä."
"Mutta Pamela ei olisi voinut avata Jennetin kirstua hänen
tietämättään, Charlotte."
"Malttakaa silmänräpäys, neiti Thornhill. Eilen kävi Pamela lainaamassa
avaimeni eikä hän ole niitä vielä palauttanut. Minun kirstuni avain
sopii Jennet Fowlerin lukkoon. Eräänä päivänä, kun olin kadottanut
avaimeni, Jennet lainasi minulle omansa; ja lukot osoittautuivat
samanlaisiksi. Jälkeenpäin", lisäsi Charlotte, ilmeisesti häveten,
"muistan maininneeni asiasta Pamelalle ja sanoneeni jotain häijyä
siihen suuntaan, että olisi annettava vaihtaa lukko. Jennet-parka,
kylläpä olemme häntä pahoin kohdelleet!"
"Etkö aavistanut Pamelan tarkoitusta hänen lainatessaan avaimesi?"
sanoi neiti Thornhill.
"Kuinka minulta sellaista kysytte?" huudahti Charlotte, silmät
säkenöiden suuttumuksesta. "Enkä kuitenkaan voi ihmetellä epäluuloanne;
menettelinhän varsin petollisesti tuodessani kirjat salaa opistoon.
Mutta tosiaan, neiti Thornhill, minä inhoan Pamelan tekemää kepposta.
Aina pidin häntä viekkaana, mutta en uskonut häntä niin pahaksi kuin
hän todella on."
"Jennet-rukka", sanoi opettajatar murheellisesti; "en voi sietää
ajatusta hänen ansaitsemattomista kärsimyksistänsä. Kunpa hän vain
olisi jättänyt tuon inhoittavan kirjan avaamatta!"
"Mutta vaikka hän olisikin sen jättänyt avaamatta, toinen kirja olisi
voitu löytää hänen lippaastaan jonakuna päivänä! Tiedätte, miten
neiti Sand äkkiä ja aavistamatta vaatii meiltä avaimet ja myllertää
kirstuissamme? Pamelan käytös on ollut todella häijyä, neiti Thornhill."
Puhuessaan tyttö vapisi suuttumuksesta, ja opettajatar alkoi katsoa
välttämättömäksi tyynnytellä häntä.
"Emme puhu enempää tänä iltana", sanoi hän lähtien vuoteen äärestä.
"Ja, Charlotte, sinun pitäisi koettaa hiukan nukkua."
"Nukkua!" toisti Charlotte katkerasti. "Luuletteko minua sellaiseksi,
että voisin nukkua yöni rauhassa? Uni on viattomia ihmisiä varten,
joilla ei ole mitään rikoksia omallatunnollaan. Ei, minä en nuku,
neiti Thornhill; minä valvon vuoteessani ja odottelen aamua voidakseni
kertoa rouva Mayfieldille ja neiti Sandille kaiken, minkä olen teille
kertonut. Kaiketi minut karkoitetaan opistosta", jatkoi hän heittäytyen
takaisin pieluksille. "Kaiketi minut ajetaan pois tästä rakkaasta,
vanhasta, tyhmästä paikasta niinkuin Eva ajettiin ulos paratiisista.
Minä olen oikea Evan tytär, ja kielletyn hedelmän halu on aiheuttanut
kaiken tämän hälinän. Oh, neiti Thornhill, kuvittelen näkeväni teidät
vartioimassa portteja välkkyvällä miekalla kuin enkeli!"
"Hiljaa, Charlotte." Neiti Thornhill laski pehmoisen kätensä leppeästi
tyynnytellen kuumalle otsalle. "Sinua ei eroiteta, lapseni, mutta sinun
on luvattava, ettet enää riko järjestystä. Toivoisin sinun käsittävän,
että nämä säännöt, jotka tuntuvat niin väsyttäviltä, ovat kaikkein
parasta sinunlaisillesi luonteille. Koeta nyt nuoruudessasi alistua
terveelliseen pakkoon, niin kerran kiitollisena tunnustat, kuinka hyvää
se oli."
Nämä niin tyynesti lausutut sanat löysivät vastakaikua Charlotten
ylpeässä, levottomassa sydämessä, ja jäivät sinne pitkäksi aikaa.
Yksitoikkoisena ja ikävänäkin opisto oli ainoa todellinen koti,
minkä hän koskaan oli tuntenut, ja hän rakasti sitä samalla kun hän
uhmaili sen lakeja ja nauroi sen asukkaiden tavoille. Hän ivasi usein
sellaista, mitä hän rakasti; mutta Charlotten ivan takana piili
kyyneleitä, niinkuin muutamien ihmisten kyyneleiden takana on ivaa.
Hän painautui äänettömästi pieneen valkoiseen vuoteeseensa ja tarkkasi
neiti Thornhillin siroa vartaloa tämän liikkuessa hiljaa huoneessa.
Miten kauniilta näyttikään opettajatar kalpeine kasvoineen ja tukka
höllällä! Charlotte tunsi, ettei hän ansainnut Una Thornhillin
kaltaista ystävää; ja kuitenkin, jos tuo ystävä olisi ollut
hituistakaan vähemmän lempeä, tyttö olisi tunnustuksensa jälkeen tullut
kovaksi ja katkeraksi.
Mutta ei ollut mitään katkeruutta kyynelissä, jotka kostuttivat hänen
pielustaan ennenkuin hän nukahti. Hän katui -- katui todella kaikkea
pahaa, minkä oli tehnyt; ja hänen mielensä täyttyi surullisista ja
kuitenkin toivehikkaista ajatuksista. Hän oli päättänyt korvata tuskan,
minkä Jennet oli kärsinyt; vastaisuudessa hän olisi Jennetin puolustaja
ja uskollinen ystävä. Hän koetti keksiä jotakin sopivaa lahjaa
Jennetille ja oli jo melkein valinnut rubiinisormuksen, kun hänen
silmänsä sulkeutuivat ja hän leijaili pois rauhalliseen unenmaahan.
Mutta Jennetille itselleen, joka lepäsi silmät avoinna neiti Sandin
huoneen ylimääräisessä vuoteessa, yö tuntui pitemmältä ja synkemmältä
kuin yksikään muu yö hänen elämässään.
Neiti Sand pysyi juron äänettömänä, minkä vaitiolon vain silloin
tällöin keskeytti yskähdys, joka Jennetistä kuulosti karmealta ja
tuomitsevalta ja kiusasi häntä sanomattomasti. Hänestä tuntui, että
puhuttelemisen asemesta hänelle yskittiin, ja vihdoin hänen osakseen
tullut kohtelu alkoi häntä närkästyttää, ja hän alkoi mielessään käydä
melkein yhtä hillittömäksi kuin Charlotte samanlaisissa olosuhteissa
olisi ollut. Tietäen joutuneensa halpamaisen juonen uhriksi hän
kyseli itseltään, oliko viisasta enää jäädä opistoon. Neiti Sand, hän
ajatteli, oli hänen piintynyt vihollisensa, useimmat tytöt karttoivat
häntä hänen tietämättään miksi, ja nyt näytti siltä, että rouva
Mayfield oli valmis uskomaan kaikkea, mikä oli hänelle epäedullista.
-- Oh, -- huoahti hän levottomasti heitellen itseään vuoteessaan, --
kunpa vain minulla olisi rohkeutta nousta ylös ja paeta yön selkään.
Mitähän ne minulle huomenna tekevät?