Helmaystävät.
Kun aamiainen oli syöty, rouva Mayfieldiä ei näkynyt tavallisella
paikallaan kouluhuoneessa. Neiti Sandkin oli poissa ja samaten Jennet
Fowler. Mutta neiti Thornhill oli saapuvilla, ja Pamela Ryen mielestä
hän näytti iloisemmalta.
-- Mitähän lienee tapahtunut? -- ajatteli Pamela, jota kiusasi
tietoisuus siitä, että hänellä oli Charlotten avaimet taskussaan. --
Onko mahdollista, että Charlotte epäilee minua? Tietysti hän kuulee
Jennetin häpeästä, ja minä kerron hänelle jättäneeni kirjat johonkin,
mistä Jennet ne löysi lukeakseen. Ja vaikka... vaikka hän uskoisi
pahintakin, hän itsensä tähden on kavahtava hiiskumasta sanakaan.
Vähää myöhemmin neiti Sand ja Jennet astuivat yhdessä kouluhuoneeseen,
edellinen näyttäen vähän toisenlaiselta, vähemmän kankealta ja
viralliselta kuin tavallista ja jälkimäinen kovin kalpealta. Rouva
Mayfield seurasi, ja päivän tehtävät menivät tavallista uraansa. Mutta
se oli Pamelalle pitkä aamukausi, ja hänen monet muistamattomuutensa
tuottivat hänelle muutamia ankaria huomautuksia. Kun kello tuli
kaksitoista, tytöt päästettiin vapaiksi tuntia ennen aikaista
päivällistään, ja silloin rouva Mayfield viittasi Pamela Ryelle.
Tyttö tiesi, että molemmat englantilaiset opettajattaret tutkivasti
tarkkasivat hänen kasvojansa, ja hän tiesi myöskin, että hän itse
kalpeni pelon aiheuttamasta huimauksesta. Hän meni rouva Mayfieldin luo
jonkinlaisin epätoivon tuntein, mutta johtajatar lausui vain muutamia
jokapäiväisiä sanoja.
"Neiti Rye", sanoi hän kylmästi, "sinä lainasit lauantaina Charlotte
Ashleyn avaimet. Mene leposuojaan ja anna ne hänelle heti takaisin."
Jos katse ja äänensävy eivät olisi olleet niin kylmät ja ankarat,
Pamela olisi tuntenut tavatonta huojennusta. Mutta hänen mennessään
ulos oppisalista kaikki hänen pelkonsa palasi täysivoimaisena.
Miksi oli Charlotte ilmoittanut rouva Mayfieldille, että avaimet olivat
lainatut? Pamelan sydän kutistui hänen kiertäessään pyhätön oven ripaa,
ja häntä kammotti joutua katselemaan ystäväänsä kasvoista kasvoihin.
Ystäväänsä! Kaikki heidän koulutoverinsa olivat yksimielisesti
nimittäneet näitä kahta "ystäviksi", mutta heidän liittonsa ei
ollut koskaan ollut kiinteintä laatua. He olivat olleet tovereita
ilkivaltaisuudessa, yhdessä punoneet koulutyttöjen juonia, mutta heidän
tuttavuutensa ei ollut koskaan kohonnut sydämelliseksi ystävyydeksi ja
nyt se oli hyvin lähellä loppuansa.
Charlotten jalka oli paranemaan päin, ja hän oli siirtynyt vuoteesta
nojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat käännetyt ovea kohti hänen
istuessaan takkavalkean edessä kirja helmassa. Kun Pamela puolittain
arasti astui sisään, hänen katseensa kohtasi noiden tummien silmien
ylpeän säihkyn, ja hän valmistautui hiljaa pahimpaan.
"Sinä olet siis tullut tuomaan avaimeni takaisin", virkkoi Charlotte
ylväimpään sävyynsä. "Olen pahoillani, että ne sinulle lainasin. Tämä
on ensi kerta, kun mitään minulle kuuluvaa on käytetty halpamaisiin
tarkoituksiin."
"En ymmärrä sinua", vastasi Pamela laskien avaimet pöydälle ja kääntyen
pois.
"Ymmärrät kyllä. Koska kukaan ei nähnyt sinun panevan kirjaa Jennetin
kirstuun, pääset luultavasti rangaistuksesta vapaaksi. Joillekuille
sinun asemassasi rangaistus tuottaisi kevennystä, mutta sinä olet
tietääkseni kyllin halpamielinen iloitaksesi siitä, että sen vältät."
"En tiedä, mitä tarkoitat", mutisi Pamela poistuen kiireisesti ja
sulkien oven jälkeensä.
Osoittautui että Charlotte oli oikeassa. Pamela vältti todellakin
rangaistuksen. Asia vaiennettiin, eivätkä sen todellista laitaa koskaan
saaneet tietää ne oppilaat, joita se ei koskenut. Kului muutamia
päiviä, ja sitten Charlotte Ashley palasi paikalleen kouluhuoneessa ja
esiintyi nyttemmin tovereilleen entisestään erilaisena.
Kaikki tunsivat hänet nyt Jennet Fowlerin ystävänä ja uskollisena
liittolaisena. Tämän ystävyyden julkinen osoittaminen ei näyttänyt
ensinkään naurettavalta; sillä kaiken, minkä Charlotte teki, hän teki
ominaisella viehkeydellään. Hän ei välittänyt siitä, että jotkut tytöt
muistuttivat hänelle hänen aikaisempia ennakkoluulojaan Jennetiä
kohtaan ja virnistelivät muutokselle. "Ellemme koskaan muuttuisi,
täytyisi meidän pysyä erehdyksissämme", sanoi hän vastaukseksi
syytökseen häilyväisyydestä.
Jennetille oli opisto äkkiä aivan muuttunut; se ei enää ollut
muukalaisten maailmaa, missä kaikki olivat ylpeitä ja kylmiä, vaan
siitä oli tullut päiväpaisteinen, ystävällisyyttä ja tyytyväisyyttä
säteilevä koti. Ja juuri Charlotte loi ujon, arastelevan tytön
ympärille uuden ilmakehän, minkä lämmössä ja hempeydessä Jennet pian
alkoi kukoistaa kuin ruusu.
"Mitä nyt ajattelette Jennet Fowlerista, neiti Thornhill", kysyi
Charlotte riemuissaan eräänä päivänä. "Eikö hän ole kaunis? Nyt kun
hän on jättänyt suremiset ja jöröttelyt, ei voi olla häntä ihailematta
pitkin päivää."
"Kyllä", vastasi neiti Thornhill hymyillen. "Eikä voi olla
havaitsematta, mikä voima Charlotte Ashleyllä on. Ah, Charlotte, kykyä
kirkastuttaa toisten elämää ei suinkaan voi liian usein käyttää.
Olen iloinen nähdessäni, että vihdoinkin olet käyttänyt sitä hyvään
tarkoitukseen!"
Juuri se, mitä neiti Thornhill oli halunnut nähdä, oli todella
tapahtunut. Nämä kaksi tyttöä, jotka kumpikin olivat hänelle rakkaat,
olivat tehneet liiton, mistä koitui molemminpuolista hyvää. Melkein
synkkämielisyyteen taipuva vakavuus, joka kuului Fowlerin tyttöjen
luonteenominaisuuksiin, hälveni nyt vähitellen Jennetistä Charlotten
päiväpaisteisen tenhovoiman vaikutuksesta. Jennet hymyili useammin,
hänessä alkoi kehittyä tyyntä iloisuutta, ja opistotoverien seura
alkoi hänestä tuntua kodikkaalta. Tietämättään hän myöskin oli
hyödyksi Charlottelle, toimien terveellisenä pidäkkeenä, milloin hänen
huimapäinen ystävänsä oli taipuvainen luvattomiin vallattomuuden
purskahduksiin.
Molemmat tytöt pysyttelivät tyynesti erillään Pamela Ryestä, välttäen
pienintäkin avoimen vihollisuuden merkkiä. Sen koommin ei enää mainittu
Jennetin kirstusta löydettyä romaania, mutta Pamela tunsi, että totuus
tiedettiin ja että johtajatar oli menettänyt kaiken luottamuksensa
häneen. Hän ymmärsi varsin hyvin sen juron kohteliaisuuden, mitä neiti
Sand hänelle osoitti, ja tiesi, mikä jäädytti neiti Thornhillin hauskan
sävyn, milloin tuolla opettajattarella oli hänelle jotakin sanottavaa.
Mitä Charlotteen ja Jennetiin tuli, hän julisti, että näiden ystävyys
ennen pitkää loppuisi katkeraan riitaan; se oli muka liian tulinen
kestääkseen ja johtui ainoastaan jostakin Charlotten lukemattomista
oikuista. Mutta hänen ennustelunsa näkyivät tekevän häntä ympäröiviin
tovereihin varsin vähäisen vaikutuksen, eivätkä taitavimmatkaan
salaviittaukset kyenneet järkyttämään Charlotten suosiota koulussa.
Itsekseen Pamela päätti, että hän oli saanut aivan tarpeeksensa
opistosta, ja hänen kirjoiteltuaan useita kirjeitä ystävilleen, tuli
yleisesti tunnetuksi, että hän joulun tienoissa jättäisi Pyhän Annan
tyttökoulun.
Eräänä päivänä Charlotte Ashley toi ystävälleen Jennetille sormuksen
ja pyysi häntä käyttämään sitä "koulutuntien väliajoilla". Se oli
rubiinisormus, ja Jennet katseli tuota tummanpunaista kiveä hyvin
ihastuneena ja piti sitä kaikkea muuta maallista omaisuuttaan
arvokkaampana. Vähän sen jälkeen, kun lahja oli annettu ja
vastaanotettu, Charlotte istahti pöytänsä ääreen ja kyhäsi kirjeen
veljellensä kapteeni Ashleylle.
"Rakas Nigel (niin kuului kirje),
Olen lahjoittanut pois rubiinisormuksen, minkä annoit minulle
viime syntymäpäivänäni. Älä ole minulle siitä vihainen, vaan
katselehan sen tytön valokuvaa, jonka sormea se nyt somistaa.
En eläissäni, Nigel, ole pitänyt mistään tytöstä niin paljoa.
Kenties johtuu se siitä, että hän on niin peräti erilainen kuin
minä -- niin arvokas ja kuitenkin vaatimaton, niin herttainen ja
silti vakava. Minusta hän on oikea puritanilaisneidon Priscillan
perikuva. Hän on kotoisin etäisestä maalaiskylästä ja voi
kuvitella, että
majan köyhänki, vaattehet halvat,
kaunihiks kauneus sen, rikkahaks lempensä luo.
Hellä sisaresi Charlotte.