Charlotten pyyntö.
Tyttöjen noustua teepöydästä neiti Thornhill kiirehti heti ylikertaan
rouva Mayfieldin huoneeseen.
"Sisään!" sanoi johtajatar vastaukseksi hänen koputukseensa, ja neiti
Thornhill huomasi uupumisen vivahduksen äänessä. Hän astui kammioon ja
sai tervehdykseksi jokseenkin väsyneen hymyn. Oli ilmeistä, että hänen
tulonsa ei ollut aivan yhtä mieluisa kuin tavallisesti. Rouva Mayfield
oli väsynyt ja perin masentunut.
"Haluaisin puhua teille Jennet Fowlerista", alotti opettajatar.
"Niin, sitä odotinkin, rakas ystävä. Mutta olen saanut aivan
tarpeekseni siitä tytöstä tällä kertaa", vastasi johtajatar.
"Neiti Sand sanoi, että hänet lähetettiin epäsuosiossa
kirjastohuoneeseen. Paras rouva Mayfield, onko se jotakin hyvin
vakavaa? Tiedätte, että se tyttö kiinnittää mieltäni."
"Minä tiedän sen, Una, ja tiedän myöskin, että olette hänen suhteensa
pettynyt. Tänä iltapäivänä neiti Sand tapasi hänet istumassa
makuukammionsa lattialla ja lukemassa mitä sopimattominta kirjaa.
Avasimme hänen tavaravasunsa ja löysimme toisen saman kirjailijan
romaanin liinavaatteisiin kätkettynä. Hän vakuutti itsepintaisesti,
ettei tiennyt, miten teos oli sinne joutunut."
Neiti Thornhill näytti tuskastuneelta ja toivottoman hämmästyneeltä.
"Minä olen aina pitänyt häntä täysin rehellisenä", sanoi hän
murhemielin. "Olisiko mahdollista, että joku olisi pannut kirjan hänen
arkkuunsa?"
"Miten se olisi voinut tapahtua? Arkku oli lukittu, ja hänen avaimensa
olivat hänen taskussaan. Ja sitäpaitsi valehteli hän siitä kirjasta,
jota hän luki, kun neiti Sand hänet yllätti."
"Neiti Sand aina yllättelee."
"Rakas Una, olkaa oikeamielinen; meidän tulisi olla hänelle kiitollisia
hänen tekemästään paljastuksesta. Luuletteko, että tyttöjen vanhemmat
ja holhoojat soisivat heidän lukevan sellaisia kirjoja kuin Jennet
tänään lukee?"
"Eivät suinkaan, rouva Mayfield. On aivan oikein antaa esimerkki
rikollisille."
"Tiedätte, etten koskaan ole kiivas, Una; mutta myönnän tänä
iltapäivänä suuttuneeni. Kuulin, että Jennet yllätettynä lukemasta
romaania, mihin hän oli kokonaan syventynyt, selitti löytäneensä
sen pukeumapöytänsä laatikosta. Pelkään, ettemme koskaan saa häntä
tunnustamaan totuutta; hänen käytöksessään oli jotakin itsepintaisen
päättäväistä."
"Sallitteko minun jutella hänen kanssaan?" kysyi neiti Thornhill.
"Ei, on parempi jättää hänet itsekseen huomiseksi. Hän saa maata yönsä
neiti Sandin huoneessa."
Neiti Thornhill ei sanonut enempää, vaan meni alakuloisena omaan
huoneeseensa. Oli vielä puolitoista tuntia kirkonaikaan, ja hän halusi
rauhassa mietiskellä; mutta siinä hänet keskeytti Charlotte Ashleyn
ääni, joka kuului hänen korviinsa pyhätöstä, kutsuen häntä.
"Neiti Thornhill", alotti Charlotte, "mitä on Jennet Fowlerille
tapahtunut? Lapsi, joka toi minulle teeni, kertoi, että hän oli
joutunut epäsuosioon."
"Emme saa puhua siitä asiasta ennen huomista", vastasi neiti Thornhill.
"On kyllä totta, että hän on epäsuosiossa, mutta tytöt eivät ensinkään
tunne syytä siihen."
Charlotte nousi istualleen sohvallaan ja katsahti opettajattareen
vakavin silmin.
"En usko, että Jennet on tehnyt mitään järin pahaa", sanoi hän
varmasti; "ja tahtoisinpa tietää, kuka on hänen syyttäjänsä".
"Neiti Sand."
"Oh, se hyökkääjälintu. Hän on henkilö, joka kaikkein vähimmin ymmärtää
Jennetiä."
Neiti Thornhill hillitsi hymyilyn halun ja puhui moittivaan sävyyn.
"Rakas Charlotte, sinä et saa puhua noin halveksivasti neiti Sandista.
Tuo nimitys on todellakin varsin..."
"Varsin sopiva! En käytä sitä enää teidän kuullenne, neiti Thornhill;
teidän täytyy tietysti puolustaa neiti Sandin arvokkuutta, vaikka siinä
onkin perin vähän puolustettavaa."
"Charlotte!"
"No, täytyyhän teidän myöntää, että väijyskely on arvotonta hommaa.
Mutta kertokaa toki minulle kaikki, neiti Thornhill; minä olen varma,
että Jennetiä on tuomittu väärin."
"Mutta oletko varovainen, Charlotte? Jos tapaat jonkun tytöistä ennen
levolle menoa, sinä et saa mainita mitään."
"Lupaan kunniasanallani, etten hiisku mitään", vastasi Charlotte
ylpeästi.
Nopeasti ja matalalla äänellä kertoi neiti Thornhill Jennetin
makuusuojassa sattuneen kohtauksen aivan niinkuin rouva Mayfield
oli sen hänelle kuvaillut, ja Charlotten ruskeat posket hehkuivat
kuunnellessa ja kalpenivat, ja hänen tummissa silmissään hohti
kuumeinen kiilto.
"Neiti Thornhill, kuulitteko te niiden kirjojen nimet?"
"En."
"Tahtoisitteko sitten ottaa niistä selvän? Tai vielä parempi, että
toisitte nuo kirjat minulle!"
"Miksi tahdot niitä nähdä?" kysyi neiti Thornhill.
"Sitä en voi nyt sanoa; mutta... mutta tuokaa ne minulle vielä tänä
iltana ennenkuin nukun."
"Ei tänä iltana, Charlotte."
"Sitten en saa unta silmääni. Ajatelkaa toki, neiti Thornhill; eihän
pyyntööni suostumisesta mitään haittaa ole."
"Se on perin kummallinen pyyntö, ja sinä olet omituinen tyttö, mutta
minä näen, että olet tosissasi."
"Hirveän tosissani", vakuutti Charlotte.
"Minä koetan täyttää pyyntösi." Neiti Thornhill antoi lupauksen pienen
vaitiolon jälkeen ja lisäsi sitten suruisesti:
"Jos olen pettynyt Jennet Fowlerista, on se minulle ankara isku.
En ole koskaan tavannut tyttöä, joka olisi näyttänyt niin peräti
vilpittömältä. Ja kuitenkin on hän tosiaan menetellyt mitä
valheellisimmin hiipiessään ylikertaan yksinäisyydessä ahmiakseen
kiellettyjä kirjoja. Se oli sitäpaitsi hyvin ajattelematonta; täytyihän
hänen tietää, että hänet varmaankin keksittäisiin."
"Mutta kenties ette olekaan hänen suhteensa pettynyt?" virkkoi
Charlotte vapisevalla äänellä. "Entä, jos joku tarkoituksella pani
kirjan hänen laatikkoonsa vietelläkseen häntä?"
"Charlotte, en voi mitään sellaisia otaksua."
"Neiti Thornhill, en luule teidän tietävän, kuinka häijyjä jotkut
ihmiset voivat olla. Jokainen opiston tyttö tuntee Jennetin
intohimoisen lukuhalun; hän on jo ahminut kaikki kirjat, joita meidän
on lupa lukea. Pidän hyvin paljon kertomuksista itsekin, mutta en
ahmi niitä sellaisella halulla kuin hän. Olen varma -- aivan varma,
-- että hän ennen tänne saapumistaan on lukenut ainoastaan mitä
yksinkertaisimpia kirjoja."
"Mitenkä voit olla siitä varma?" kysyi neiti Thornhill syvää
mielenkiintoa ilmaisevalla äänellä.
Charlotte punastui, mutta vastasi rehellisesti ja järkevästi, kuten
aina:
"Siksi, että hän ei tiedä mitään siitä, mitä romaanit meille opettavat;
ja hän on aivan toisenlainen kuin ne tytöt, jotka alati niitä lukevat.
Tosiaan, neiti Thornhill, jos kuulisitte muutamien meistä juttelevan
kirjoista, niin kummastuisitte suuresti. Ei meitä kaikkia kodeissamme
vartioida yhtä ankarasti kuin täällä koulussa."
Neiti Thornhill oli vaiti tuntien, että Charlotte oppilaana voi
syvemmin tutustua tyttöjen elämään kuin mitä hän itse opettajattarena
koskaan olisi saattanut. Sitäpaitsi hän tiesi, että suoruus oli
Charlotten parhaimpia puolia; tytön pahoissa teoissakin oli usein
rehellisyyttä; se oli hänen luonteensa suola. Tämä tyttö, niin ylpeä ja
omapäinen kuin olikin, saattoi kunnioittaa ja puolustaa koulutoveria,
joka alussa ei ollut häntä vähääkään miellyttänyt. Neiti Thornhill
tunsi sisimmässään olevansa varma siitä, että Charlotten arvostelu
Jennetistä oli oikea; mutta tässä oli salaisuus selvitettävänä, ja
miten se olisi tehtävä?
"Ettehän unohda lupaustanne?" muistutti Charlotte, kun opettajatar
aikoi lähteä hänen luotaan. "Te näytätte minulle ne kirjat ennen
nukkumistani tänä iltana?"
"Sen teen, jos vain voin saada ne käsiini", kuului vastaus. Ja sitten
neiti Thornhill meni takaisin omaan huoneeseensa ja valmistautui
lähtemään kirkkoon.
Neiti Sand oli hänen seurassaan, eikä matkalla virketty mitään. Una
Thornhill tiesi, että hänen virkatoverinsa ei hänestä pitänyt eikä
hyväksynyt hänen vaikutustaan tyttöihin; mutta hän säilytti sen tiedon
huolellisesti omana salaisuutenaan. Vasta kun jumalanpalvelus oli
ohi ja sekä opettajattaret että oppilaat olivat palanneet laitoksen
suojiin, neiti Thornhill teki kysymyksen.
"Neiti Sand", sanoi hän leppeimmällä äänellään, "ikäväkseni kuulin
Jennet Fowlerin huoneessa tekemästänne havainnoista. Rouva Mayfield
sanoi kirjojen olleen mitä paheksuttavinta lajia. Oletteko ottanut ne
huostaanne?"
"Olen", vastasi neiti Sand.
"Tahtoisitteko olla niin ystävällinen, että antaisitte minun ne nähdä?"