Lisätodistus.
Kun rouva Mayfield tuli omasta huoneestaan rauhallisen lepohetken
jälkeen, hänet kohtasivat neiti Sand ja vieläkin hämmästynyt Jennet.
"Mikä nyt on?" kysyi opiston johtajatar hiukkasen ärtyisästi. "Emmekö
saa viettää edes levollista sunnuntaita?"
"Olen kovin pahoillani, että häiritsen", sanoi neiti Sand juron
kohteliaasti, "mutta minun täytyy pyytää teitä heti tulemaan neiti
Fowlerin huoneeseen. Tapasin hänet lattialla istumassa ja lukemassa
erästä kaikkein julkeimmista romaaneista, mitä koskaan on kirjoitettu.
On parasta oitis tutkia hänen kirstunsa; hänellä on epäilemättä oikea
kokoelma häijyjä kirjoja."
"Mikä oli romaanin nimi?" kysyi rouva Mayfield.
Neiti Sand mainitsi sen, ja johtajatar ilmeisesti säpsähti ja kauhistui.
"Toitko sen kirjan kotoasi?" kysyi hän kääntyen terävästi Jennetiin.
"En", vastasi tyttö; "minä löysin sen tänä iltapäivänä pukeumapöytäni
laatikosta. Mutta en tiedä, miten se sinne oli joutunut."
Neiti Sand keikautti päätänsä ja murahti epäilevästi. Rouva Mayfield
näytti kovin tuskastuneelta; Jennetin sävy oli niin omituinen ja hänen
kertomuksensa niin uskomaton, että useimmat ihmiset, jotka eivät häntä
hyvin tunteneet, olisivat häntä epäilleet.
"Tuo kuulostaa hyvin uskomattomalta, neiti Fowler", sanoi johtajatar
ankarasti. "Ole hyvä ja anna avaimesi minulle."
Tyttö totteli äänettömänä käskyä, ja rouva Mayfield suuntasi askeleensa
rikollisen huoneeseen neiti Sandin seuratessa pitäen Jennetiä lujasti
käsivarresta.
Kolme isoa, mustalla nahalla peitettyä ja omistajiensa nimikirjaimilla
varustettua pukuvasua oli asetettuina seinää vasten. Näyttäen vielä
tavattoman ankaralta rouva Mayfield pysähtyi sen vasun eteen, mikä oli
merkitty alkukirjaimilla J. F., valitsi avaimen pienestä nipusta ja
kohotti kannen.
Kaikki Fowlerin lapset olivat opetetut harrastamaan siisteyttä ja
järjestystä, ja ne vaatekappaleet, joita ei joka päivä tarvittu,
olivat käärityt niin huolellisesti, että se olisi miellyttänyt
vaativaisintakin silmää. Rouva Mayfield kumartui nostamaan pienen,
mytyn talvivaatteita, ja sen alta tuli heti esille toinen koreakansinen
kahden shillingin romaani.
"Sitä minä ajattelinkin", sanoi neiti Sand mielissään. "Tietysti
samalta tekijältä?"
"Niin on", vastasi rouva Mayfield vilkaistuaan nimilehteen. Sitten hän
kääntyi Jennetiin, katsoi häneen vakavasti ja kysyi hyvin tyynellä
äänellä:
"Onko sinulla mitään muita romaaneja kätkettyinä kirstuusi tai muualle?"
"En tiedä", vastasi Jennet avuttomana.
"Minun kanssani ei ole leikkimistä, neiti Fowler". Rouva Mayfieldin
huulet tiukkenivat uhkaavasti hänen puhuessaan. "On viisainta, että
annat suorat vastaukset."
Seurasi hetkisen vaitiolo. Johtajattaren tyynet kasvot ilmaisivat
kärsimättömyyden ja suuttumuksen merkkejä, jollaisia niillä ei usein
nähty. Neiti Sand (jolla oli melko paljon salapoliisin luonnetta)
katseli tätä kaikkea äänettömällä voitonriemulla.
"Minä en tiedä", toisti Jennet, tällä kertaa äärimmäisen epätoivon
sävyyn; "minä en tiedä -- muuta en voi sanoa!"
Rouva Mayfieldillä oli melkoista kokemusta tytöistä ja heidän
tavoistaan, mutta tässä hän joutui aivan hämilleen.
Ellei Jennet ollut tosiaan tolkuttomaksi hölmistynyt, hän oli
taitavimpia näyttelijättäriä, mitä koskaan tapaa. Hänen poskillaan oli
kuuma hohde, silmissä omituinen unenpöpperöinen ilme; hän ei välttänyt
johtajattaren katsetta, vaan vastasi siihen tajuttomasti. Koko hänen
käytöksensä oli niin kummallinen, että rouva Mayfield jäi sanattomana
seisomaan.
Mutta ei neiti Sand. Huomatessaan johtajattaren pysyvän vaiti hän puhui
ominaisella kirpeällä tavallansa.
"Vaaditko meitä uskomaan, ettet tiedä mitä omassa kirstussasi on?"
"Minä en tiedä", toisti Jennet vielä. "Kaikki tämä on kuin noituutta.
Kirjaa, joka teillä on kädessänne, en ole koskaan nähnyt ennenkuin sen
löysitte."
"Tämä en hyvin vakava asia", lausui rouva Mayfield; "en voi seisoa
tässä kuuntelemassa enempiä valheita. Avaimesi jäävät minun haltuuni,
ja huomenna sinun tavarasi tutkitaan perin pohjin. Emme tietysti voi
asiaan tänään pitemmältä puuttua. Maanantaina täytyy minun miettiä,
mitä on tehtävä."
"Saako hän mennä alikertaan toisten pariin?" kysyi neiti Sand.
"Ei, jääköön hän kirjastoon ja nukkukoon teidän huoneenne
ylimääräisessä vuoteessa."
Ellei Jennet jo olisi ollut aivan hölmistynyt kummastuksesta ja
kurjuudesta, nämä viime sanat olisivat koskeneet häneen kipeämmin.
Häntä pidettäisiin vankina ja neiti Sand olisi hänen vartiansa;
hän ei edes saisi nukkua samassa huoneessa muiden koulutoveriensa
kanssa! Syysaurinko oli alenemassa, mutta valo viipyi vielä lämpimänä
lattialla, eikä ilmassa tuntunut viileyttä. Mutta silti häntä
puistatti, ja hänen hehkuvat poskensa kävivät kylmiksi ja kalpeiksi.
"Sinä saat aikaa miettiäksesi", virkkoi johtajatar leppeämmin.
"Huomenna toivottavasti olet kyllin pehmennyt puhuaksesi totta."
"Minä olen puhunut totta." Jennet ei edes kohottanut päätänsä ja lausui
nuo sanat soinnuttomalla äänellä. Rouva Mayfield kääntyi vihaisesti
poispäin ja neiti Sand hymyili ilkeästi.
Kirjasto oli varsin hauska huone, ja tuli paloi ristikon takana
takassa. Mutta Jennetiä puistatti jälleen, kun hän kuuli avainta
käännettävän hänen jälkeensä sulkeutuvan oven lukossa; sensijaan että
olisi valinnut nojatuolin (kuten paatuneempi syntinen luultavasti olisi
tehnyt), hän asettui ikkunan pieleen ja tuijotti tylsästi puutarhaan.
Mikä muutos olikaan eilisen jälkeen tapahtunut hänen pienessä
maailmassaan! Silloin oli hän tuntenut alkavansa tottua ja
kotiutua opistoon ja sen tapoihin; neiti Thornhill oli kuin vanha
kauan rakastettu ystävä, Charlotte Ashley kävi säveämmäksi ja
miellyttävämmäksi, ja uusia ajatuksia ja harrastuksia tulvaili
maalaistytön yksinkertaiseen elämään. Hän oli kirjoittanut pitkän
kirjeen äidilleen, sanoen olevansa onnellisempi kuin oli saattanut
toivoakaan. Niin eilen. Näin tänään. Kummallinen, hämmentävä, kurja
päivä oli tänään.
Hän tiesi, ettei hän olisi saanut viehättyä lukemaan tuota kirjaa, joka
niin salaperäisesti oli asetettu hänen laatikkoonsa. Sen avatessaan
hän ei ollut aikonutkaan sitä lukea. Oikea menettely olisi ollut viedä
se jollekulle opettajattarelle uskaltautumatta itse sitä selailemaan.
Mutta jo ensi sivulla oli kertomus kiinnittänyt ja vanginnut hänen
huomionsa, eikä hän ollut yrittänytkään sen ihmeellistä tenhoa
vastustaa. Nytkään, surujensa sortamana, hän ei voinut olla tuumimatta,
miten tuolle ihastuttavalle sankarittarelle lienee käynyt.
Ja katsellessaan ikkunasta Lontoon kellastuvia puita hän sitten äkkiä
muisti erään vanhan kirsikkapuun kotona. Sen hedelmät olivat niukat ja
happamat, mutta herra Fowlerin isä oli sen istuttanut, ja perhe piti
sitä pyhänä. Sitäpaitsi se kasvoi takaoven edustalla, ja keväisin oli
ihanaa katsella hopealta hohtavien kukkain paljoutta sen oksilla ja
kuunnella mehiläisten surinaa niiden ympärillä. Hän tiesi täsmälleen,
millaiselta tuo vanha puu näytti syyspuvussansa. Vaikkei se tuottanut
yhtä runsaasti hedelmiä kuin omena- ja päärynäpuut, sen lehtiverho
oli paljoa upeampi ja hehkui sellaisessa pehmeässä punaisessa
ja kullanvärisessä hohteessa, että olisi luullut sen lainanneen
väriloistonsa iltaruskolta.
Jennet toivoi, ettei olisi tullut tuota kirsikkapuuta ajatelleeksi.
Pelkkä muisto siitä liikutti hänen sydämensä äkilliseen vihlovaan
tuskaan, ja hän alkoi ääneensä nyyhkyttää. Oi, jospa hän ei koskaan
olisi jättänyt kotiaan ja tullut tänne, missä salaiset viholliset
virittelivät hänelle ansojansa!
Jonkun ajan perästä hänen kyyneltensä vuolaus tyyntyi, mutta vielä
hän itki, kun neiti Sand astui sisään, tuoden kupin teetä ja muutamia
voileipiä. Sanaakaan ei puhuttu. Opettajatar asetti teekupin pöydälle
ja meni pois, sulkien oven jälkeensä.
Päiväpaiste oli haihtunut. Jennet astui raukeasti ikkunan luota ja
kyyristyi epätoivoisena takkavalkean eteen.