Kielletyillä poluilla.
Oli sunnuntain iltapäivä -- aina joutilas aika opistossa, sillä
opettajattaret vetäytyivät tavallisesti omiin huoneisiinsa eivätkä
näyttäytyneet ennenkuin kellonsoitto kutsui heidät teelle. Jätettyinä
melkein omiin hoteisiinsa tyttöjen oli tapana istuskella ryhmissä
opintosalissa, ja erityiset ystävykset juttelivat keskenään
luottavaisesti kuiskaillen.
Jennetillä ei ollut mitään erityistä ystävää, eikä neiti Thornhill
ollut saapuvilla. Charlotte Ashleyn täytyi vielä pysyä ylikerran
lepokammiossa, ja rouva Mayfield oli kehoittanut häntä nukahtamaan. Sen
vuoksi Jennet istui yksinään erään pitkän pöydän ääressä, leuka käden
varassa ja silmät tähdättyinä kouluhuoneen seinällä olevaan karttaan,
vaikkei hän siitä mitään nähnyt.
Vihdoin hänelle äkkiä juolahti mieleen katkennut kengänrihmansa ja
muistaen, että illalla oli käveltävä kirkkoon, hän nousi ja meni
ylikertaan. Iso huoneusto oli hyvin hiljainen hänen kulkiessaan
pitkien käytävien läpi; kaikkien kammioiden ovet olivat suljetut eikä
ollut näkyvissä opettajattaria, oppilaita eikä palvelusväkeä. Oli
ihanaa päästä pois kouluhuoneesta, missä kukaan ei välittänyt hänen
seurastaan, ja etsiä oman makuukammion yksinäisyyttä. Pamela Rye ja
Minnie Wood olivat kumpikin alikerrassa, joten hän luuli olevansa
turvassa kaikilta häiritsemisiltä.
Oppilaiden mukavuudesta ja hauskuudesta Pyhän Annan opistossa
huolehdittiin monella tavalla. Joka tytöllä oli oma vuoteensa, oma
pesulaitteensa ja oma pukeumapöytänsäkin, eivätkä he pitäneet mitään
ylellisyyttä niin suuressa arvossa kuin näitä pöytiä. Ei tarvinnut
riidellä kuvastimesta eikä siitä, kenen oli vuoro kammata hiuksensa.
Pöydät olivat pienet, mutta jokaisessa oli laatikko hiusneuloja ja
muita pikkutavaroita varten, ja tästä pöytälaatikosta Jennet meni
etsimään uutta kengännauhaa.
Laatikko avautui tavallista kankeammin, ja sen etukulmaan oli sullottu
jotakin, mikä heti kiinnitti hänen katseensa. Se oli koreakuvaisilla
kansilehdillä varustettu kahden shillingin romaani, kylläkin kiehtova
uteliaille nuorille silmille. Mutta miten se oli sinne joutunut?
Kaunokirjallisuus ei suinkaan ollut opistosta pannaan julistettu,
mutta sääntönä oli että tytöt eivät saaneet lukea mitään kirjaa
ennenkuin opettajisto oli sen tarkastanut. Suuri määrä niin sanottua
"kevyttä kirjallisuutta" saavutti rouva Mayfieldin hyväksymisen,
sillä hän ymmärsi ja katseli myötätunnolla tyttöjen sammuttamatonta
halua kertomusten lukemiseen. Sitäpaitsi rohkaistiin heitä puhumaan
lukemisistaan ja vapaasti lausumaan mielipiteensä eri kirjailijain
ansioista.
Mutta oli eräitä romaaninkirjoittajia, joiden teoksia ei koskaan
siedetty opiston seinien sisällä; ja kiellettyjen kirjojen salaa
kuljettamisesta rangaistiin ankarasti. Säännöissä, jotka painettuina ja
puitteisiin asetettuina olivat ripustetut jokaisen huoneen seinälle,
sanottiin selvästi, että kaikki kirjat olivat ennen lukemista
jätettävät opettajattaren tarkastettaviksi.
Syrjäisessä kylässä kasvaneena Jennetimme ei ollut laisinkaan
tutustunut "seurapiirien" romaaneihin. Kirjan nimilehdellä mainitusta
tekijästä hän ei ollut koskaan kuullut; ja kuitenkin oli hänen nimensä
laajalti tunnettu. Tyttö ei tiennyt, että tämä teos oli niitä, joita
monet isät, aviomiehet ja veljet eivät haluaisi nähdä kotiensa
pöydällä, eikä hän pysähtynyt itseltänsä kysymään, tekikö hän oikein
avatessaan sen.
Paikka ja hetki olivat otolliset lukemiselle. Isossa suojassa oli neljä
ikkunaa, ja syksyn aurinko paistoi rauhallisesti seinille. Katsahtaen
ulos Jennet näki tyynen taivaan puutarhan puiden yläpuolella ja pari,
kolme vilkasta varpusta hyppimässä oksalta oksalle. Hän oli tuntenut
itsensä alakuloiseksi ja yksinäiseksi, ja nyt tarjosi kirja hänelle
uuden viihdykkeen, missä hän voisi unohtaa itsensä ja omat huolensa.
Kuinka onnellinen hän olisikaan istuessaan täällä päiväpaisteessa ja
hiljaa ajelehtiessaan kirjojen maailmaan!
Ainoastaan ne, jotka intohimoisesti rakastavat lukemista, voivat
arvostella, kuinka voimakas Jennetin kiusaus oli. Mutta monet meistä
muistavat kyllä ne ihanat hetket, jotka olemme viettäneet jonkun
romuhuoneen permannolla hupaisa kirja polvillamme. Noina kultaisina
päivinä olimme liian nuoret välittääksemme istuinpaikkamme kovuudesta;
luimme yhä eteenpäin päätämme koskaan pakottamatta, silmiemme koskaan
väsymättä, kunnes meiltä katosi kaikki tietoisuus todellisesta
ympäristöstä ja elimme ja liikuimme ja tunsimme vain romaanimme
sankarien ja sankarittarien mukana.
Kengännauha unohtui. Jennet ei edes pysähtynyt laatikkoa sulkemaan.
Hän vaipui päiväpaisteiselle paikalle lattialle ja "alotti alusta"; ja
hyvin kiehtova alku se olikin.
Se vei hänet maailmaan, josta hän ei koskaan ollut edes uneksinut,
sulotuoksuiseen ilmakehään, missä muodinmukaiset kaunottaret liikkuivat
laahaten silkkiliepeitänsä marmorilattioilla ja pudotellen harvinaisia
kukkia valkoisista käsistään. Kaikki värit olivat lämpöisiä, uhkeita
ja pehmeitä; kaikilla miehillä oli arvonimet; kaikki naiset olivat
vastustamattoman suloisia ja omistivat satumaisen kalliita jalokiviä.
Näin luki Jennet yhä edemmäksi ja edemmäksi, unohtaen, ajan kulun,
unohtaen, että häntä voitaisiin häiritä. Kirja oli vallannut hänen
ruumiinsa ja sielunsa, ja hän istui liikahtamatta kuin lumouksen
alaisena.
Mutta neiti Sand, laitoksen vanhin opettajatar, oli henkilö,
johon voimakkaimmatkaan lumot eivät tehonneet. Hänellä oli niin
rautainen ruumis ja päättäväinen tahto, että hän halveksi sunnuntain
iltapäiväksi suotua leppoista lepoakin. Tiedettiin, että rouva Mayfield
itse toisinaan katseli häntä pelonsekaisella ihmettelyllä. Hänen
työkykynsä ja väsymätön valppautensa oli miltei yliluonnollista. Hän
ei koskaan kaivannut lepoa, hänen harvat lupapäivänsä olivat hänelle
vastenmieliset, ja hän selitti täysin todenmukaisesti, että hän oli
onnellinen ainoastaan täyttäessään velvollisuutensa. Ehkä hän siinä
meni liiallisuuksiin ja senvuoksi kuihtui ja kävi nyreäksi. Tapaa
kai useammin sellaisia, jotka tekevät työnsä vaillinaisesti, kuin
liian työteliäitä; mutta viimemainitut ovat aivan yhtä ärsyttäviä
lähimmäisilleen. Neiti Sand ei ollut suosittu koulussa, jonka hyväksi
hän tuhlasi tavattoman määrän tarmoansa.
Jennet ei ollut viettänyt kyllin pitkää aikaa Pyhän Annan opistossa
tunteakseen neiti Sandin hyökkäilytavat. Tällä oli ikäänkuin pesä
jokaisessa huoneuston osassa ja sieltä hän iski pahaa aavistamattomien
tyttöjen niskaan, peljästyttäen heidät tolkuttomiksi, musertaen heidän
tarmonsa ja riistäen heiltä kaiken kyvyn itsepuolustukseen.
Jonkun kerran hän oli tullut hyökänneeksi viattomien yhtä hyvin kuin
syyllistenkin kimppuun; mutta näistä erehdyksistä rouva Mayfield oli
häntä kahden kesken niin ankarasti nuhdellut, että hän nyttemmin kyllä
varoi iskemästä harhaan. Hän epäili jokaista. Jos tytöt eivät olleet
ilkivaltaisia, johtui se muka tilaisuuden eikä suinkaan taipumuksen
puutteesta; elleivät palvelijattaret varastaneet, oli se huolellisen
silmälläpidon tulos. Ja koska hän ei salannut epäluottamustaan
ihmisluontoon, ei ollut ihmeellistä, että ihmisluonto aina olikin
sotajalalla häntä vastaan.
Jennetin saapumisesta asti neiti Sand oli epäilevin silmin vaaninut
hänen tekojansa. Niin pitkä, niin kaunis ja niin hillitty tyttö
varmaankin kaikessa hiljaisuudessa kykeni mihin häijyyksiin tahansa.
Neiti Sand oli päättänyt yllättää hänet jostakin, ja se hänelle vihdoin
varsin loistavasti onnistuikin.
Uhkaavien onnettomuuksien varjot laajenivat romaanin kauniin
sankarittaren ympärillä; jokaisella sivulla vilisi hienoja
vihjauksia lähenevästä vaarallisesta käänteestä. Huulet raollaan,
silmät laajenneina ja nopeasti hengittäen Jennet oli äärettömässä
jännityksessä tietääkseen muodikkaan julmuuden ihastuttavan uhrin
kohtalon. Ovi aukeni; mutta hän oli liiaksi vaipunut kertomukseensa
edes säpsähtääkseen. Neiti Sand ei nähnyt mitään syyntuntoista
punehdusta eikä kuullut mitään pelon parahdusta. Rikollinen katsahti
ylös uneksivin silmin ja jäi yhä lattialle istumaan.
"Neiti Fowler, tämä on julkein harkitun uhman teko, mitä olen koskaan
nähnyt!"
Vähitellen ja hämärästi Jennet-rukka alkoi käsittää oikean asemansa.
Vainottu sankaritar, uhkeat kukkaset, silkit ja jalokivet olivat vain
varjoja ja unta. Mutta siinä hänen edessään seisoi neiti Sand ankarana
todellisuutena; ja hän muisti olevansa Pyhän Annan opistossa ja
rikkoneensa yhden sen tärkeimmistä säännöistä.