Horjahdus.
Jennet tuli nopeasti ruohon yli muurin juurelle, näyttäen palavalta
ja iloiselta. Hän oli tavoittanut miehen ja selittänyt hänelle
opistotoverinsa pulan yksinkertaisella, avomielisellä tavalla, ja
tämä oli kernaasti suostunut tuomaan tikkaansa takaisin sinne, mistä
oli ne löytänyt. Jennet oli tuntenut itsensä hyvin onnelliseksi
voidessaan tehdä tämän pienen palveluksen Charlotte Ashleylle.
Charlotten ylpeydestä ja oikullisesta itsepäisyydestä huolimatta tuossa
tytössä näkyi olevan jotakin, mikä teki hänen rakkautensa voittamisen
arvoiseksi.
Mutta Jennetillä oli luontainen kyky piirteiden lukemisessa ja
Charlotten siinä tuijottaessa alas häneen kiviaidan harjalta hänen
kasvonsa eivät ilmaisseet suurtakaan kiitollisuutta. Hän oli ottanut,
niinkuin hän usein teki, kuvaamataiteellisen asennon, ja hänen pieni,
sievä vartalonsa esiintyi hyvin edukseen tiukassa päärmätyssä röijyssä.
Tulipunainen _toque_, joka olisi ollut liian näkyisä vähemmän sirolle
ja hienostuneelle tytölle, sopi varsin hauskasti kaunismuotoiseen
päähän ja mustan tukan väriin ja tehosti hänen kuulakkaan, tumman
hipiänsä vaikutusta. Mutta huulilla värähteli entinen halveksiva ilme,
ja Jennetiä ja työmiestä tähystävät silmät näkyivät sulkevan heidät
molemmat samaan katseeseen ja osoittavan heitä kohtaan äänetöntä
halveksumista.
"Oletpa sinä ystävällinen, rakas Jennet, kun olet nähnyt niin paljon
vaivaa", virkkoi neiti Thornhill ja kääntyi sitten muutamin sanoin
kiittämään miestä, joka juuri sovitti tikkaitaan kiviseinämää vasten.
"Tule varovaisesti alas, Charlotte."
Charlotte huomasi neiti Thornhillin puhuvan hänelle jokseenkin
kylmästi, ja hän tunsi myöskin, että se ei ollut aivan ansaitsematonta.
Ehkäpä hän ennakkoluuloissaan Fowlerin tyttöä kohtaan oli tosiaan
mennyt liian pitkälle. Pitäisi osoittaa kohtuullista kiitollisuutta
alemmilleenkin, tuumi hän; ja Jennet oli tosiaankin auliisti ja
hyväntahtoisesti antanut apuansa. No, hän pitäisi hänelle pienen,
sievän puheen, ja sillä asia olisi hyvä.
Mutta kaikkinainen itsensä tuomitsemiseen vivahtava oli uutta
Charlottelle, ja se järkytti hänen tasapainonsa, kuten oudot
mielenliikutukset yleensä. Jokaisella muulla hetkellä hän olisi voinut
astua tikkaita alas kevyesti kuin keijukainen; mutta, miten olikaan,
hänen eloisa joustavuutensa petti hänet, juuri kun hän olisi sitä
eniten tarvinnut.
Tuntematta itseänsä aivan yhtä varmaksi kuin tavallista hän hyökkäsi
huimapäänä tikkaita alas ja sai neiti Thornhillin toistamiseen
varoittavasti huudahtamaan.
"Katso toki eteesi, lapsi!" sanoi opettajatar.
Mutta varoitushuuto sai Charlotten vain kiirehtimään liikkeitänsä, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä hänen jalkansa luiskahti. Hän putosi, ja
Jennetin auliit käsivarret kohottivat hänet ylös ennenkuin kukaan muu
ehti häneen koskettaa.
"En ole vähääkään loukkautunut", selitti hän katsahtaen uhmamielin
heihin kaikkiin. "Vain pienoinen putous. Kuinka sinä tuijotat, Pamela!
Rientäkäämme pois, neiti Thornhill, ja jättäkäämme tämä noiduttu paikka
iäksi kaikeksi."
Mutta hänen nämä sanat lausuessaan ruskeat posket kävivät vähitellen
yhä kalpeammiksi, ja ensimäisellä askeleelle hänen täytyi hyvin
vastahakoisesti tunnustaa tuntevansa tuskaa.
"Jalkaani hiukan vihloo; mutta ei se mitään tee... ei mitään! Tuossa
tuokiossa kykenen kävelemään."
Jennet asetti käsivartensa hänen vyötäisilleen, mutta se työnnettiin
heti takaisin.
"Älä ole niin kärkäs ihmisiä syleilemään, neiti Fowler", sanoi hän
ärtyisästi. "Sinä olet luullakseni jossakin aikaisemmassa olotilassasi
ollut _boa constrictor_ [jättiläiskäärme, joka surmaa uhrinsa
kiertäytymällä sen ruumiin ympärille]. Minä voin nyt kävellä varsin
hyvin... niin, ihan varmaan."
Neiti Thornhill huomasi Jennetin nopeasti punastuvan hänen ylpeästi
vetäytyessään pois; ja säälissäänkään opettajatar ei voinut olla
tuntematta syvää suuttumusta Charlottea kohtaan. Oliko omapäisempää
ja ylpeämpää olentoa olemassa? Näytti siltä kuin tämä tyttö tahtoisi
työntää luotaan jokaisen ystävällisen käden, mikä ojentui häntä
auttamaan.
Ylpeys ja päättäväisyys veivät Charlotten muutaman askeleen eteenpäin;
sitten hän äkkiä pysähtyi, puri huultansa ja taisteli ääneti voimakasta
itkun tarvetta vastaan.
"Kovin typerää ja väsyttää", läähätti hän, "mutta en voi päästä
minnekkään, ellen saa johonkin nojata. Neiti Thornhill, tahdotteko
tarjota minulle käsivartenne?"
Neiti Thornhill täytti tyynesti tämän pyynnön; mutta nyrjähtynyt jalka
tuotti yhä enemmän kipua, ja kärsivä tyttö alkoi menehtyä tuskasta.
"Luullakseni täytyy minun pyytää vielä toista käsivartta", sanoi hän
vihdoin. "Pamela ei ollenkaan kelpaa... hän on liian hintelä; ja Minnie
on heikko kuin hyttynen! Oh, kiitoksia vain, Agnes, mutta pelkään, että
sinä et ole kovinkaan vahva."
Agnes Quinton oli hento tyttö, joka ei kestänyt paljoa ponnistuksia ja
jota aina huolellisesti hoivattiin opistossa. Neiti Thornhill puuttui
lempeästi puheeseen.
"Ei, Agnes ei saa tulla; parempi että pyytäisit Pamelaa, hyvä lapsi."
Mutta Pamela ei ollut halukas tueksi. Hän oli hintelä, kuten Charlotte
oli sanonut, heikko ruumiiltaan, ja hänen jäseniänsä kivisti helposti.
Hän epäröitsi.
"Älä vaivaudu", sanoi Charlotte nopeasti. "Pääsenhän tästä eteenpäin
nyt, kun olen levännyt. Mutta kovalle se ottaa ja käy rasittavaksi
neiti Thornhillille; hänen täytyy kannattaa koko painoani."
Jennet, joka oli kulkenut edeltä, kuuli näinä sanat ja palasi heti
toisten luo.
"Ehkä sallit minun auttaa itseäsi neiti Thornhillin tähden", sanoi hän
hiljaa.
Puna nousi Charlotten kalpeille kasvoille; hän vastaanotti tarjotun
käsivarren lausumalla juhlallisesti "kiitos", ja kaikki kolme
liikkuivat verkalleen eteenpäin.
Kulku oli nyt varmempaa ja tasaisempaa; Jennet oli hyvin vahva; ja kun
Charlotte huomasi itseänsä tuettavan ja melkein kannettavan eteenpäin,
hän ajatteli hymyn vivahdus suupielessä noita "aurankurjen tyttäriä",
jotka aina olivat Ida-prinsessan kutsuttavina ja käskettävinä. Vaikka
hänen tuskansa olikin suuri, se ei estänyt häntä silloin tällöin
vaivihkaa vilkaisemasta pitkään, komeaan tyttöön, jonka käsivarteen hän
nojasi. Jennetiä ei kuorma näyttänyt ollenkaan rasittavan; hän kantoi
sen aivan keveästi; ja kuitenkin hänen voimaansa liittyi sellainen
hellätunteinen lempeys, että se lopulta liikutti Charlotten ylpeätä
sydäntä.
Heidän vihdoin päästyään takaisin maantielle neiti Thornhill kutsui
nopeasti ajurin. Hän jätti Charlotten Agnes Quintonin ja Jennetin
huostaan, käski ajamaan asemalle ja seurasi itse jalkaisin Pamela Ryen
ja Minnie Woodin kanssa.
Jennet havaitsi pian, että hänen palveluksensa jo olivat tervetulleita.
Hänen ponnistuksensa Charlotten mukavuudeksi palkittiin hiljaisella
kiitollisuudella, ja heidän pysähtyessään rautatieasemalle tyttö
kääntyi luottavaisesti voimakkaaseen toveriinsa. Agnes Quinton maksoi
ajurin, ja kolmisin he menivät odotushuoneeseen vuottaakseen siellä
neiti Thornhillin ja toisten tyttöjen saapumista.
Charlotte oli hiljaa ja kovin kalpea. Monesta olisi ollut vaikeata
uskoa, että hän tuon rohkean ja kylmän pinnan alla aina oli kätkenyt
herkän ja perin tuntehikkaan luonteen. Hänen uhmailunsa oli vain huntu,
jonka alla piili paljon lempeyttä ja naisellisuutta. Jennet oli alusta
pitäen aavistellut tuossa näkyväisessä Charlottessa olevan salattuna
toisen Charlotte Ashleyn; ja tänään hän oli sen vilahdukselta nähnytkin.
Istuessaan kovalla jouhipenkillä ja lepuuttaessaan nyrjähtynyttä
jalkaansa, tuolilla, Charlotte näytti todellakin perin hennolta
olennolta. Oli jotakin melkein lapsellista noissa riippuvissa tummissa
silmäripsissä ja sievän suun alakuloisessa väännähdyksessä. Ja kun
Jennet katseli häntä täydellisessä äänettömyydessä, hänen sydämessään
syntyi voimakas halu lohduttaa ja suojella tätä ylpeätä, hemmoteltua
tyttöä, joka oli niin kopea ja uhmaileva ja kuitenkin niin hento ja
heikko.