Tikkaiden lainaaminen.
"Missä ovat Charlotte ja Minnie?"
Neiti Thornhill lausui nuo sanat terävän itsemoitteen sävyyn.
Hän oli haaveillut, mutta usein hän ei suonut itselleen uneksumisen
ylellisyyttä kirkkaalla päivällä. Joka tapauksessa se onkin vaarallista
ylellisyyttä. Vaikka uneksija on onnellisissa olosuhteissa elävä
nainen, jolla on runsaasti vapaata aikaa, hän saa usein maksaa
joutavista kuvitteluistaan kalliin hinnan. Mutta Una Thornhill
oli köyhä opettajatar, joka ahersi ankarasti leipänsä edestä ja
tarvitsi kaiken voimansa, tarmonsa ja ajatuskykynsä. Oli sulaa
hulluutta rakentaa satulinna syksyn lehvistä ja kullata se vienolla
päiväpaisteella.
Hän ravistausi pahoillaan ja terästi herpaantuneet aistimensa. Hänellä
oli sääntönä, ettei koskaan päästäisi holjottejansa silmistänsä. Hän ei
sallinut heidän tuntevan, että hänen katseensa alati heitä vartioitsi,
vaan pysytteli aina turvallisen välimatkan päässä, eikä yltiöpäisinkään
oppilas ollut vielä koskaan kapinoinut hänen lempeää suojelustaan
vastaan.
"Ne olivat täällä juuri äsken", vastasi Jennet hajamielisesti.
Sitten, nähdessään levottomuuden varjon neiti Thornhillin kasvoilla,
hän lisäsi nopeasti:
"Minä menen heitä etsimään."
"Maltahan!" hillitsi neiti Thornhill säikähtyneenä.
Hattu kädessä ja hulmuavat hapset irrallaan Minnie Wood juoksi täyttä
vauhtia esille muurin nurkkauksen takaa. Hän ei pysähtynyt ennenkuin
oli päässyt ihan neiti Thornhillin eteen ja alkoi sitten huohottaa
katkonaisia lauseita, joita kukaan ei voinut ymmärtää.
Jennetin persikanväriset posket kalpenivat. Hän ajatteli, että joku
hirveä onnettomuus oli äkkiä kohdannut Charlotte Ashleya, ja hänen
alati herkkä omatuntonsa soimasi häntä siitä, että oli tuntenut
nurjamielisyyttä tyttöä kohtaan. Olisi ollut helppo rakastaa
Charlottea, jos Charlotte vain olisi antanut itseänsä rakastaa!
Mutta neiti Thornhill ei niin vähästä säikähtänyt. Hän oli tutkinut
Minnien luonteen ja tiesi, että tämä oli arka tyttö, joka koetti viedä
kaikkia harhaan rohkeutta teeskentelemällä. Tällä hetkellä seisoi hänen
edessään todellinen Minnie hermostuneena ja aiheettoman pelon vallassa;
ja opettajatar riensi häntä tyynnyttämään.
"Hengähdä, lapseni", sanoi hän nopeasti. "Kah, et voi saada minua
uskomaan, että mitään kauheata on tapahtunut. Charlotte kaiketi on
tekemässä kepposiansa?"
"Hän... hän on joutunut pihan puolelle", sopersi Minnie vihdoin.
"Siinäkö kaikki? Tietysti oli hyvin vallatonta ja hupsua rikkoa
määräyksiä; mutta miten hän sinne pääsi?"
"Ti... tikkailla. Me löysimme ne ruohikosta."
"No, kun hän kiipesi ylös, voi hän tulla alaskin", sanoi neiti
Thornhill reippaasti ja alkoi lähteä liikkeelle.
"Ei, ei, ei! Mies tuli ottamaan tikapuut ja silloin minä juoksin
tieheni."
Jennet nauroi ääneensä, minkä osittain aiheutti helpoituksen tunne; ja
kiihtymyksestään huolimatta Minnie tähtäsi häneen vihaisen katseen.
"Olet ollut arka", sanoi neiti Thornhill. "Sinun olisi pitänyt kertoa
miehelle, että nuori neitonen oli kiivennyt pengermälle."
"Oh, minä en voinut! Hän oli tyly mies, joka huusi: 'hoi, siellä!'"
"En luule, että hänen tarkoituksenaan oli olla tyly. Joka tapauksessa
täytyy meidän tehdä sovinto hänen kanssaan saadaksemme hänet lainaamaan
meille tikkaansa."
Sillävälin Charlotte, joka oli mennyt niin kauaksi kuin häntä halutti
ja huolellisesti pysytellyt ikkunoista mahdollisesti katselevien
näkyvistä, päätti palata Minnie Woodin luo.
Hän oli pannut päähänpistonsa täytäntöön, mutta tyydytys siitä oli
sentään ollut pieni. Avara, autio pihamaa, kaameat hongat ja hiljaiset
käytävät näkyivät tekevän masentavan vaikutuksen aina vaikutelmille
alttiiseen mieleen. Jos joku rattoisa toveri olisi ollut hänen kanssaan
piilosilla leikkimässä tuossa vanhassa puutarhassa, niin koko paikka
olisi näyttänyt toisenlaiselta. Mutta äänettömyys ja yksinäisyys
vaimensivat hänen hilpeytensä; päivännoudotkin näkyivät turhaan
tuhlaavan loistoaan ja syysruusujen heikko, sulotuoksuinen henkäys
tuntui perin surulliselta. Charlotten valtasi voimakas halu lähteä
paikalta eikä koskaan sinne palata.
Hän kiirehti takaisin sille kohtaa, mihin oli jättänyt tikapuut ja
Minnien. Mutta Minnie oli poissa; ja, mikä oli tärkeämpää, tikkaatkin
olivat poissa.
-- Hän on ne vienyt! -- mutisi Charlotte kuohahtaen punaiseksi
äkillisestä suuttumuksesta. -- Mutta ei; hänellä ei olisi ollut ryhtiä
uhmata minua! Kyllä minä Minnien tunnen; hän on opiston suurin pelkuri
ja hiukan hiipiväkin. Olisikohan ehkä Fowlerin tyttö sen tehnyt? Ei.
Hän on alati neiti Thornhillin liepeillä eikä jättäisi häntä mistään
hinnasta.
Hän asetti pienen jalkansa vallin reunalle ja katsahti kaihomielin alas
ruohikkoon. Voisiko hän hypätä? Matka maahan oli liian pitkä, vaikkei
hän silti varsin korkealla ollut.
Ei kävisi päinsä, arveli hän, mennä taloon ja antautua sen asukkaiden
armoille? Hän oli keksinyt niin monta juttua Hamin linnasta, että hän
melkein itsekin niitä uskoi. Vilkaisten nopeasti takaporttia kohti
hän loihti mielikuvituksessansa esille noidan kaamean hahmon mustassa
viitassa, piippalakki päässä ja sauva kädessä, aivan sellaisen, miksi
hän sen monet monituiset kerrat oli opistotovereilleen kuvaillut.
Ei, tuota salaperäistä porttikäytävää hän ei arvellut voivansa aivan
yksinään lähestyä.
Päivä oli hämärtymässä illaksi; kultaiset valojuovat, jotka soluivat
yhä alemmaksi puiden oksilla, ilmoittivat hänelle, että lähdön aika oli
tulossa. Entäpä jos Minnie, uskaltamatta mainita heidän urotyöstään,
tekeytyisi tietämättömäksi Charlotten olopaikasta, ja neiti Thornhill
turhaan etsittyään saisi lähteä rautatieasemalle ilman häntä?
-- Järkeni varmaan minut pettää, -- ajatteli tyttö hymyillen omalla
kustannuksellaan. -- Ennen pitkää ne ovat täällä; mutta... mutta... ne
odotuttavat itseänsä niin hirveän kauan!
Hänen uskonsa palkittiin. Astuen paljoa nopeammin kuin tavallista
neiti Thornhill tuli äkkiä näkyviin Pamela Rye ja Agnes Quinton
kintereillään. Paljoa jälempänä käveli Minnie näyttäen kuin puusta
pudonneelta ja koettaen kiinnittää epäjärjestykseen joutunutta
tukkaansa.
"Vai olet sinä pulassa, Charlotte?" sanoi opettajatar vilkaisten
ylös noihin tummiin silmiin, jotka kirkkaina, mutta kuitenkin hiukan
uhmaillen, katselivat häneen.
"Tiedonhaluni on vienyt minut vähän liian pitkälle", myönsi nuori neiti
hilpeästi.
"Ja liian korkeallekin, näen minä. Mutta kuinkahan saamme sinut sieltä
alas?"
"Paras neiti Thornhill, ajattelin, että teidän kekseliäät aivonne..."
"Älä luota liiaksi minun kekseliäisiin aivoihini; luota pikemmin
Jennet Fowlerin vahvoihin sääriin ja taitavaan kieleen. Hän on juossut
työmiehen perästä taivuttaakseen hänet lainaamaan meille tikkaansa."
"Työmiesten kanssa hän kai hyvin tuleekin toimeen; olen varma, että
tehtävä hänelle onnistuu", sanoi Charlotte.
Mutta nämä sanat lausuttuaan hän oli niistä hiukan häpeissään. Kaikki
olivat aivan ääneti. Jos Pamela tunsikin halua hymyillä, hän hillitsi
taipumuksensa; Agnes oli vakava, hyväluontoinen tyttö, jota iva ja
kompasanat harvoin huvittivat; ja Minnie, joka tavallisesti oli niin
valmis naurullaan säestämään Charlotten sukkeluuksia, näytti liian
masentuneelta pitääkseen arvossa nokkelia puheita. Neiti Thornhillin
piirteet osoittivat selvästi äänetöntä halveksumista.
Kauan senjälkeen Charlotte muisti tuon tyhmän lauseensa ja näki
kuin kankaalle kuvattuna tuon hiljaisen ryhmän muurin juurella.
Ensimäisenä siinä ryhmässä oli ylväskasvuinen ja korkeavartaloinen
neiti Thornhill, ja Charlottesta hän ei koskaan ollut näyttänyt
ylväämmältä ja pitemmältä kuin tuolla hetkellä. Taustana oli syksyn
puita, kultaiset valojuovat välkkyivät vinosti siellä täällä, punaisia
ja ruskeankellerviä lehtiä oli satanut tummanvihreälle nurmelle.
"Tuolla tulee Jennet", sanoi Agnes huojentuneella äänellä, "ja hänen
mukanaan on mies, joka kantaa tikkaita".