Hurja teko.
Sillaikaa kun neiti Thornhill ja Jennet viipyivät Hamin linnan
edustalla, Charlotte ja Minnie olivat samoilleet vanhan rakennuksen
toiselle puolen ja pysähtyneet muurin edustalle. Molemmat aikoivat
hiukan tuskastua; ja Charlotte tunnusti avoimesti, että häntä väsytti
tästä kartanosta ja sen muistoista haaveileminen.
"Neiti Thornhill ja Fowlerin tyttö vaeltelevat iät kaiket", selitti
hän, "ja minun kärsivällisyyteni on jo aivan lopussa. Se Fowler on
vielä hassumpi täällä kuin eläintieteellisessä puutarhassa. Olen
kuitenkin vilpittömän kiitollinen, ettei ketään tuttavistani sattunut
samaan vaunuun kanssamme. Tietysti otaksutaan, että he kaikki ovat
nykyisin poissa kaupungista; mutta ei koskaan tiedä, kenen saattaa
kohdata, missä sitä kaikkein vähimmin odottaa, ja minua pöyristyttäisi,
jos minut nähtäisiin sen hirveän maalaistollon seurassa, olipa se missä
tahansa."
"Tänään hän ei ole varsin huonosti puettu", huomautti Minnie.
Charlotte kohotti kätensä tehden pienen, sievän kauhua ja kummastusta
osoittavan liikkeen. "Rakas lapsi, mitä sinä puhut?" kysyi hän.
"Ensiksikin tuo vyötäisille sidottu pieni kamala viitta tekee hänet
naurettavasti täysikasvuisen lapsen näköiseksi. Ja oletko sitten
huomannut hänen kenkiään?"
"Rouva Mayfieldin pitäisi todellakin puhua hänelle niistä", myönsi
Minnie.
"Pelkään opiston menevän alaspäin", virkkoi Charlotte salaperäisesti
huoahtaen. "Emme ole niin tarkkoja kuin ennen."
"Eipä sinun tarvitse siitä kaikesta paljoa välittää", vastasi Minnie;
"vielä kaksitoista kuukautta, ja sitten pääset vapaaksi".
"Niin, minä pääsen vapaaksi", toisti Charlotte. Ja sitten eräs niitä
äkillisiä mielenmuutoksia, jotka tekivät hänet opistotovereilleen niin
käsittämättömäksi, sai hänet jälleen huoahtamaan; ja tällä kertaa
huokaus oli todellinen.
"Sittenkin", sanoi hän leppeämmällä ja pehmeämmällä äänellä,
"kouluaikamme ei ole varsin kurjaa, tiedäthän. Meillä on melko lailla
huvia, vaikka huvituksemme eivät ole kiihoittavaa laatua; ja meistä
pidetään todellakin hyvää huolta. Kun viime vuonna olin sairaana,
iloitsin aivan, että olin silloin opistossa; jokainen oli niin
ystävällinen, eikä minua vielä iässäni ole niin hemmoiteltu."
"Eikö sinua kotona hemmoitella?" kysyi Minnie.
"Hyvä ystävä, sellaiseen ei siellä ole aikaa. Meillä on aina
päivällisiä ja kutsuja ja kaikenlaisia muita puuhia, jotka kuuluvat
seurapiireissä liikkuvien velvollisuuksiin. Odotetaan, että kestitsemme
ja itse käymme kesteissä; isä ja äiti käyvät kaikkialla ja tuntevat
jokaisen. Se on tietysti hirveän hauskaa; mutta se vie kaiken ajan
ja voimat, eikä kellään ole ainoatakaan ylimääräistä minuuttia
käytettävissään, jos joku sairastelee ja tarvitsee huolenpitoa."
"No, harvoinpa sitä sairastellaan", sanoi Minnie viisitoistavuotiaan
onnellisella varmuudella. "Minua ei koskaan vaivaa mikään, ja sinun
kipusi ei ollut ensinkään vakavaa. Uskallan väittää, ettet enää joudu
vuoteen omaksi ennenkuin olet vanha."
"Toivoakseni en", vastasi Charlotte; "mutta jos niin käy, tiedän, että
kaipaisin vanhan opiston sairaskammiota ja koulun tutunomaisia kasvoja
ja ääniä".
Sitten hän äkkiä palaten entiseen sävyynsä alkoi laskea leikkiä
vakavasta mielentilastaan.
"Onko mahdollista, että alan käydä hempeätunteiseksi?" kysyi hän
ottaen tehokkaan asennon. "Luulen tosiaan, että puhuin jotakin
ikävöimisestä ja kaipuusta, ja olisin saattanut jo ryhtyä julistamaan,
että koulumuistoni olivat 'erinomaisen rakkaita ja arvokkaita', ellen
olisi muistanut itseäni. Nyt minun täytyy tehdä jotakin huimapäistä
päästäkseni edes varmuuteen siitä, kuka olen."
"Miten hauskaa olisi, jos vain voisimme kiivetä tuon muurin yli",
huokasi Minnie, joka oli olevinaan hieno nainen, mutta jolla siitä
huolimatta oli eräitä rasavillin vaistoja. "Se ei ole korkea, ja
vähäisellä kipuamisella voisimme päästä pengermälle. Minusta on
hirveätä, ettei edes saa nähdä vanhaa puutarhaa."
Charlotte oli täydellisesti oma itsensä jälleen ja yhtyi innokkaasti
tuumaan.
"Me yritämme sitä, me teemme sen!" huudahteli hän tanssien ruohikolla
ja heittäen pois päivänvarjonsa. "Vahinko, ettei tämä _toqueni_ ole
toivomuslakki! Silloin hankkisin tänne tikkaat silmänräpäyksessä."
Tuskin olivat nämä sanat lausutut, kun Minnieltä pääsi iloisen
kummastuksen huudahdus. Hän oli kumartunut puun alla olevan esineen
puoleen ja huitoi vilkkaasti käsillänsä.
"Charlotte, Charlotte, luulen tosiaan, että olet velho! Tässähän ovat
tikkaat ja ne ovat vallan pienet. Yhteisvoimin kykenemme ne nostamaan.
Tule heti."
Kuten Minnie sanoi, tikapuut olivat pienet ja keveät, ja tytöt olivat
liian ihastuneina löydöstään kyselläkseen, miksi ne olivat sinne
jätetyt. He eivät pysähtyneet ajattelemaan, että henkilö, joka oli
ne siihen pannut, saattaisi jonkun minuutin perästä palata niitä
noutamaan, eivätkä he huomanneet, miten lähellä ne olivat ruokavasua,
jollaisia työmiehet usein käyttävät työkalujensa kuljettamiseen. Heille
oli kylliksi, kun he löysivät kapineen, jota juuri halusivat; ja he
ryhtyivät käyttämään tikkaita vähääkään pelkäämättä seurauksia.
"Meidän ei tarvitse tätä pientä keppostamme koko maailmalle ilmoittaa",
sanoi Charlotte tarttuen tikkaiden toiseen päähän. "Muutamilla
ihmisillä on niin pingoitetut käsitteet sopivaisuudesta, että voisivat
pitää tekoamme aivan säädyttömänä. Mutta en voi torjua tunnetta, että
minulla on jonkinlainen oikeus tämän linnan näkemiseen; äitini kuuluu
Walpoleihin, ja kerran eräästä Charlotte Walpolesta tuli kreivitär
Dysart ja tämän saman kartanon haltijatar. Minä olen Charlotte, ja
varmaan on minulle annettu nimi hänen mukaansa."
Tämän kuohuvan kerskailun jälkeen ei suinkaan näyttänyt arvokkaalta,
kun neiti Ashley varkaan tavoin asetti tikkaansa kiviaitaa vasten. Ne
olivat vanhat ja lahonneet, mutta kiipeejä oli nuori ja ketterä ja
nousi askelmia kuin lyhdynsytyttäjä.
"En luule voivani kiivetä noin näppärästi", sanoi Minnie ihaillen.
"Tämä on ihanaa!" huudahti Charlotte seisoen nyt riemuissaan
hiekoitetulla pengermällä. "Voin ymmärtää Jackin tunteet, kun hän pääsi
pavunvarren latvaan."
"Mitä sieltä näet?" kysyi hänen toverinsa alhaalta.
"Ensinnäkin kauniin, päivännoutoja kasvavan tiheikön; sitten vanhoja
uinailevia käytäviä kiertelemässä juhlallisten honkien välissä,
penkereitä, suihkukaivoja, jotka eivät ole vuosikausiin pulppuilleet."
"Onko siellä ketään ihmistä?"
"Ei mitään niin jokapäiväisiä olentoja. Mutta tuolla juuri honkien
siimeksestä tulemassa näen kuningatar Annan aikuisen rouvashenkilön.
Sillä on soma yölakki päässä ja paksu silkkipuku, mutta tietenkin se on
vain henki!"
"Loruja", sanoi Minnie alkaen käydä pelokkaaksi. "En usko, että siellä
mitään näet."
"Minä menen sitä tapaamaan ja puhuttelemaan", jatkoi Charlotte. "Henkiä
on aina puhuteltava, ja silloin ne ilmoittavat meille salaisuuksia. Nyt
minä menen!"
Minnie kuuli poistuvien hameenhelmojen kahinaa ja tiesi, että Charlotte
pitäisi sanansa. Seuraisiko hän opistotoveriansa vai eikö? Hän
epäröitsi ja vilkaisi ensin tikapuihin ja sitten sivulleen hiljaiselle
niitylle.
Syksyn aurinko oli vaipumassa yhä alemmaksi. Lämmintä valoa väreili
vielä puiden alemmilla oksilla, ja kaikkialla näkyi hehkun ja varjon
haihtuvaa, loistavaa värileikkiä, jollaista syyskuun iltapäivät
tarjoavat. Minniestä näyttämö tuntui liian tyyneltä ja hiljaiselta; hän
alkoi toivoa olevansa joen partaalla, missä aina oli iloisia venekuntia
ja runsaasti elämää ja iloa. Hupsu päähänpisto se sittenkin oli
johdattanut Charlotten noille kielletyille maille. Mutta kun Charlotte
oli uskaltanut tunkeutua tuohon salaperäiseen paikkaan, Minnie päätti
häntä seurata. Hän tiesi, kuinka ivaileva neiti Ashley saattoi olla,
eikä tahtonut, että koko opisto uskoisi hänen peljästyneen kertomusta
tuosta aavemaisesta yömyssyisestä rouvasta.
Sielussaan vavisten ja arkaillen hän siis asetti jalkansa ensimäiselle
askelmalle, joka oli vanha ja lahonnut, ja hänestä tuntui kuin olisi
se antanut perään hänen allansa. Hän oli juuri nostamaisillaan toisen
jalkansa maasta, kun karkea ja voimakas miehenääni äkkiä keskeytti
rauhallisen hiljaisuuden.
"Hoi, siellä", se sanoi; "mitäs te niillä mun tikkaillain teette?"
Ääni kuului hänen takaansa. Minnie vilkaisi säikähtyneenä olkansa yli
ja näki kuluneisiin vaatteisiin puetun miehen tulevan häntä kohti
uhkaavin elein (kuten hän luulotteli). Kauhu antoi hänelle siivet ja
hän riensi paikalta kuin pelästynyt kauris.