Retkeily.
Kaksitoista sivua Ranskan historiaa ja kaksi muistutusta päiväkirjaan
tekivät Charlotte Ashleyn hieman alakuloiseksi. Mutta hän oli aivan
liian kopea näyttääkseen, että hänet oli nöyryytetty, ja hän suoritti
kuritusläksyn ja otti muistutukset vastaan niin hilpeänä, että se aivan
kummastutti hänen tovereitaan.
Mielessään hän kuitenkin kiukutteli ja koetti uskoa, että häntä
oli syyttä rangaistu. Jos ainoastaan Minnie Wood olisi ollut hänen
nöyryytyksensä todistajana, olisi sen muisto pian haihtunut hänen
mielestään; mutta Jennet oli ollut näkemässä ja epäilemättä nauttinut
pienestä kohtauksesta. Tämä ajatus vihloi Charlotten ylpeyttä ja
kartutti hänen aiheetonta vastenmielisyyttänsä uutta koulutoveriansa
kohtaan.
Neiti Thornhill, joka aina huolellisesti tutki ympärillään olevien
luonteita, kykeni lukemaan paljon siitä, mitä Charlotten mielessä
liikkui. Hän pahoitteli tuota pientä makuuhuoneessa sattunutta
kohtausta, ei ollenkaan siksi, että hän olisi arvellut Charlottelle
tapahtuneen vääryyttä, vaan senvuoksi, että se oli enentänyt tytön
vastenmielisyyttä Jennetiä kohtaan. Ennen kaikkea toivoi hän, että
näistä kahdesta tulisi ystävykset; hän uskoi, että he tietämättään
voisivat auttaa ja parantaa toisiansa, jos heidät vain voitaisiin
saada sydämelliseen seurusteluun. Nyt jo Charlotte oli vaistomaisesti
tunnustanut Jennetin tahdon hänen omaansa voimakkaammaksi, ja hänen
vastenmielisyytensä aiheutui pohjaltaan salaisesta tietoisuudesta, että
Jennet oli hänen yläpuolellaan.
"Haluaisin järjestää pienen retkeilyn muutamille vanhemmista tytöistä",
sanoi neiti Thornhill rouva Mayfieldilie. "Tuskin voimme toivoa, että
tätä mainiota ilmaa enää pitkälti kestää. Olisi Charlotte Ashleyn
ja Pamela Ryen vuoro päästä jaloittelemaan. Minnie Woodin ja Agnes
Quintonin pitää myöskin tulla; ja retki tuottaisi suurta iloa Jennet
Fowlerille."
"Olen iloinen, että olette ajatellut häntä", vastasi rouva Mayfield.
"En halua nähdä häntä noin murheellisena. Hänellä on varmaan
koti-ikävä; ja pelkään, että jotkut hänen opistotovereistaan eivät ole
hänelle niin ystävällisiä kuin heidän tulisi."
"Hän tuntee itsensä yksinäiseksi", vastasi neiti Thornhill. "Toiset
jättävät hänet liian paljon yksikseen, luullakseni osaksi senvuoksi,
että hän on niin pitkä ja miellyttävän näköinen. He kadehtivat häntä
ja puolittain pelkäävätkin. Eikä hän voi eikä tahdo tungetella heidän
seuraansa."
"Lapsi-parka", huokasi rouva Mayfield säälivästi. "Tuollaiset komeat,
majesteetilliset tytöt ovat varsin usein arkoja ja tarvitsevat
paljoa enemmän rohkaisua kuin pienet. Niin, hyvä ystävä, retkenne on
oivallinen tuuma. Minne aiotte mennä?"
"Olen ajatellut, että matkustaisimme junalla Richmondiin ja sitten
kävelisimme Hamin kenttien yli. Muutamat tytöistä eivät ole koskaan
nähneet Hamin linnaa, ja varmaankin paikka heitä miellyttäisi.
Sanommeko huomenna?"
Näitä retkeilyjä usein suunniteltiin ja suoritettiin kauniilla ilmalla,
ja aina järjestettiin niin, että jokainen vanhemmista tytöistä pääsisi
sellaiselle mukaan ennenkuin päivät kävivät pimeiksi ja kolkoiksi.
Neiti Thornhillin ilmoitusta tervehdittiin suurella tyytyväisyydellä;
ja Jennet, joka tietysti ei koskaan ollut nähnyt Richmondia, ilostui
silminnähtävästi tästä suunnitelmasta. Hän ei voinut olla toivomatta,
että Charlotte Ashley olisi jäänyt pois, mutta häntä lohdutti ajatus,
että neiti Thornhill varmaan pitäisi hänen vastustajaansa aisoissa.
Pieni joukkue lähti kello yhdeltä eräänä kauneimpia syyspäiviä, mitä he
olivat nähneet. Niin sulotuoksuista oli ilma ja niin pehmeänä väreili
valo, että syyskuun rauhallinen tenho valtasi Charlottenkin, joten
hän oli tavallista tyynempi ja lempeämpi. Useimpia ihmisiä veti hän
vastustamattomasti puoleensa huimassa hilpeydessään, mutta Jennet piti
hänen kasvoistaan, silloin kun niillä oli levollinen ilme. Silloin
mustat ripset verhosivat tummain silmien säihkyn ja hienopiirteiset
huulet kaartuivat pehmeästi, mikä ilmaisi ajatusta ja tunnetta.
Charlotten levollisina hetkinä se, mikä hänessä oli parasta, näkyi
nousevan pinnalle; vahinko vain, että hän niin harvoin oli levollinen.
"Puistoa tarkastamme toisella kertaa", sanoi neiti Thornhill Jennetille
heidän saapuessaan Richmondiin. "Toivoakseni tulemme tänne monet kerrat
niin kauan kuin sinä olet kanssamme."
Hän opasti parvensa jokea reunustavien alavain niittyjen poikki, ja
Jennet seurasi kuin onnellisessa unessa. Pääsy savuisista huoneista
ja vilkasliikkeisiltä kaduilta tuotti maalla syntyneelle tytölle
tavatonta huojennusta; ja täällä tapasi hän entisten kotikenttiensä
tutunomaista vehreyttä, näki levollisesti laitumella käyvää karjaa,
puiden lakastuvien lehvien pehmeän värityksen. Oikealla juoksi kaunis
joki hopeisin valovärähdyksin ja vienoin varjoin; ylhäällä oli
vaaleansininen taivas matalalla ajelehtiville pilvineen, ja ruohikon
yli huokui heikon heikko kellastuneiden lehtien tuoksulla täytetty
syystuulonen. Jennet oli vaiti. Toiset tytöt nauroivat ja juttelivat
hänen takanaan, mutta hän tuskin kuuli heidän ääniänsä. Hänen sydämensä
täyttyi kodin ajatuksista ja hellistä muistoista.
Mutta heidän pysähtyessään ruohottuneen ojan partaalle, joka eroittaa
Hamin kartanon sen vainioista, Jennetin mielentila muuttui nopeasti,
ja hän pommitteli neiti Thornhillia innokkailla kysymyksillä paikan
suhteen.
Vanha Jaakko kuninkaan aikuinen rakennus punertavine tiiliseinineen ja
lukuisine ikkunoineen seisoi siinä, tyynessä päiväpaisteessa kylpien,
äänettömänä ja autiona kuin loihduttu palatsi. Koko paikka näytti
loihditulta; pitkässä holvikäytävässä ei ollut mitään elonmerkkejä,
ovet olivat tiukasti suljetut ja suunnattoman suuri joenjumala nurmikon
keskellä näkyi harmaantuneen tätä yleistä autiutta vartioidessaan.
Vähintäänkin vuosisata sitten Horace Walpole valitti, ettei korkeita
rautaportteja koskaan avattu, ja vuosi vuodelta näemme ne yhä
suljettuina, yhä maalaamattomina ja verkalleen ruosteesta murenevina.
"Ne ovat avatut vain kerran siitä asti, kun ne Kaarlo II:n jälkeen
suljettiin", sanoi neiti Thornhill. "Ihmettelenpä kääntyisivätkö ne
vielä saranoillaan toisen kuninkaan vuoksi!"
"Kovin surullisesti Jaakko II varmaan vietti täällä joulunsa!" huudahti
Jennet. "Ajatelkaahan talvituulen valittelevaa viuhuntaa noita vanhoja
muureja vasten hänen miettiessään menetettyä kuningaskuntaansa,
sillävälin kun Vilhelm Oranialainen St. Jamesissa todenteolla hallitsi.
Ettekö luule, että meidän sallittaisiin, jos sitä oikein hartaasti
pyytäisimme, vilkaista tuon ison ulko-oven sisäpuolelle?"
"Sinun täytyy tyytyä katselemaan rakennusta ulkopuolelta", vastasi
neiti Thornhill. "Mutta minulla on itsellänikin kova halu nähdä nuo
upeat vanhat huoneet ja kaikki aarteet, mitä niissä on. Haluaisin
tirkistää salakammioon, missä juonia punottiin. Ja mielelläni
tarkastelisin Lauderdalen herttuattaren budoaaria; siellä säilytetään
hänen nojatuoliansa ja kirjoituspöytäänsä sekä kävelykeppejä, joita
hänellä oli tapana käyttää. Tällä paikalla on ihmeellinen tenhonsa,
Jennet, ja olen mielissäni, että tunnet sen vaikutuksen."
"Voisin viipyä täällä tuntikausia", vastasi Jennet.
"Mikään ei täällä muutu", jatkoi neiti Thornhill. "Linna on aina
samanlainen -- kaunis ja äänetön ja ränsistynyt. Keväisinkin, kun isot
keltaleiniköt loistavat kaikkialla niityillä, on jotakin uinailevaa
ja juhlallista Hamin puistokäytävillä, joilla Swift, Pope ja Gay
aikoinaan vaelsivat. Varmaankaan ei ole noiden isojen, vanhojen
jalavien vertaisia puita! Et aavista, kuinka usein näen tämän paikan
unelmissani, muinaisaikaisen rakennuksen, siimeksiset käytävät ja
virran hopeavälkkeen. Olen ollut täällä hyvin onnellisena ja kovin
murheellisena."
Jennet kääntyi katsahtamaan opettajattaren sieviin kasvoihin ja näki
niissä jotakin, mikä sai hänet nopeasti luomaan silmänsä toisaalle.
Tällä hetkellä Jennet oli äkkiä nähnyt vilahduksen suruista, joita hän
ei ollut koskaan kokenut; ja hän tunsi, että olisi vakava asia astua
rajan yli, joka eroittaa tytön naisesta. Hänen katseensa harhaili
heitä ympäröiville varjoisille niityille, joille syksy oli paksulta
siroitellut ruskeita ja kullankellerviä lehviään, ja hän näki virran
kimaltelun isojen jalavien runkojen lomitse. Kuolevan kesän tyyneys ja
surumielisyys tuntui hiipivän hänen sieluunsa; nuoruus liukui pois,
täydellisempi elämä tutkimattomine polkuineen odotti hänen kokemattoman
jalkansa astuntaa. Mutta sillävälin oli ihanaa uneksia täällä syksyn
päiväpaisteessa ja tyynen leppoisissa siimeksissä.
Ellei neiti Thornhill olisi ollut vaipuneena omiin unelmiinsa, mikä
hänelle harvoin tapahtui, hän olisi huomannut, että kaksi hänen
oppilaistaan oli poissa. Pamela Rye ja Agnes Quinton olivat kulkeneet
vain lyhyen matkan päähän ja katselivat vanhan puun alla piirtävää
taiteilijatarta, jota iso newfoundlandilainen koira valppaasti
vartioitsi. Mutta Charlotte Ashleytä ja Minnie Woodia ei näkynyt
missään.