Ensimäinen ero.
Rouva Belfontilla oli hienostunut maku, hän piti paljon sievistä
maalauksista, ja tänä hiljaisena kesän iltapäivänä vuokratalon
vanhanaikainen vierashuone oli todellakin miellyttävä näky.
Päiväpaiste oli vaimentunut kultaiseksi hehkuksi,
Ensimäinen ero ja lämmin valo väreili vanhalla, ympyriäisellä,
kiillotetulla tammipöydällä sekä tumman kiiltävillä messinkipitimillä
varustetun vaatekaapin ympärillä. Vanhanaikaisten kukkien tuoksu
tervehti häntä suloisella tuoreudellaan; pöydällä ja ikkunalaudalla
oli sinisiä fajanssiruukkuja, joissa kasvoi kuusamaa, ruusuja ja
sulkamaista saniaista. Hänen sisään astuessaan pitkä tyttö nousi
verkalleen varputuolilta ja seisoi hänen edessään ujosti, mutta samalla
jokseenkin sirossa asennossa.
Jennet oli kukoistava neitonen, suorine nenineen, persikanpunaisine
poskineen ja täyteläisine, pehmeine, hitaasti ja harvoin hymyilevine
huulineen. Ruskea, aaltoileva tukka painui syvään otsalle, kulmakarvat
olivat tuuheat, tummat ja tiheät, mustat ripset varjostivat hänen
syvänharmaita silmiänsä. Myöhemmin elämässä ihmiset usein sanoivat,
että hänellä oli erilaisia kasvoja, ja moittivat joskus hänen synkkää
ilmettään. Mutta niille, jotka häntä rakastivat, hänellä oli aina sama
luottavainen sävy, aina sama loistava kirkkaus vakavissa silmissään.
Rouva Belfont näki ensi katseella, että Jennet oli sievä tyttö, ja
löysi jotain kuvaamataiteellistakin hänen kauhtuneen puuvillapukunsa
kuosissa tytön seisoessa siinä iso tulipunainen ruusu povellansa. Rouva
Fowlerin vanhemmat tyttäret eivät paljoa muistuttaneet häntä itseään.
Äiti oli pienikasvuinen ja vaaleanverevä; tyttäret taas olivat perineet
isänsä tumman ihonvärin, komean, kookkaan vartalon ja vakavan ilmeen.
Täti Judith puristi sydämellisesti sisarentyttärensä kättä ja
sanoi, että häntä ilahdutti häneen tutustua. Sitten hän kääntyi
palvelijattareensa, teki levottomia kysymyksiä ja osoitti niin
vilpitöntä harrastusta tämän hyvinvointiin nähden, että se liikutti
Jennetiä.
"Voin jo paremmin, hyvä rouva; se on näiden ystävällisten naisten ja
heidän hellän huolenpitonsa ansio", vastasi Robson kiitollisesti.
Kaikista tuntui, että täti Judith ei olisi aivan paikallaan
perheen teepöydän ääressä; ja hänen teensä kaadettiin omituiseen
porsliinikannuun ja vietiin vierashuoneeseen. Jennet huolehti
tarjoilusta, osaksi senvuoksi, että Katherinen oli katsottava pienempiä
lapsia, ja osaksi siitä syystä, että hän ei huolinut uskoa tehtävää
Rachelille, talon hyväntahtoiselle, mutta kömpelölle palvelustytölle.
Sillävälin rouva Fowler helakka hohto kuihtuneilla poskillaan istui
juttelemassa sisarensa kanssa; ja Robson tarkkasi heitä ääneti
lepopaikaltaan.
Rouva Belfont viipyi vuokratilalla iltaan asti, ja tämä syrjäinen
sopukka tuntui hänestä omituisen tuoreelta ja hauskalta. Jokainen
perhekunnan jäsen esitettiin hänelle vuorostaan ja sai osakseen
tarkkaavaista huomiota; mutta ketään heistä ei hänen mielestään voinut
verrata Jennetiin. Katherinen kasvoissa, vaikka piirteet olivat
moitteettomat, oli perheen vakavailmeisyys liian tuntuva, ja hänen
esiintymisensä oli jäykkää ja kylmää. Hilaryn isot pähkinänruskeat
silmät olivat liian kirkkaat ja rohkeat, ja hän oli muita sisaria
iloisempi, vaikkei yhtä kaunis. Mabelilla oli äidin vaalea hipiä ja
kullankellertävä tukka; mutta noista puhtaista, suloisista, nuorista
piirteistä rouva Belfont luki hänen elämänlankansa lyhyyden ja kääntyi
murheellisena pois. Ellen ja Lucy olivat vain lapsia, jotka iloitsivat
päästessään tätinsä seurasta pihalle juoksemaan.
Robson jätettiin maatilalle kahdeksi päiväksi hoivattavaksi tullakseen
aivan terveeksi; sitten hänen emäntänsä palasi häntä noutamaan. Rouva
Belfont oli toisella käynnillään sydämellisempi; hän lupasi hyvin pian
tulla heitä jälleen tervehtämään ja lähti talosta Jennetin poimima
ruusukimppu kädessä.
"Olenpa varma, ettemme häntä enää näe", virkkoi Hilary nenäkkäästi, kun
vaunut olivat hävinneet tanhuan lehväiseen hämärään.
"Oh, näemme kyllä", vastasi Jennet täysin tuottavasti, "Luullakseni hän
on pahoillaan, että on pysytellyt niin kauan poissa luotamme."
"Hiljaa, Hilary!" varoitti Katherine nähdessään pikku suupaltin
valmiina tekemään terävän huomautuksen. "Tuskin voinen mennä niin
pitkälle kuin sinä, Jennet. Hän ei luullakseni ole sitä lajia, että
olisi pahoillaan jostakin."
"Minä melkein pidin siitä, ettei hän pyydellyt laiminlyöntiänsä
anteeksi", vastasi Jennet. "Siinä ei tosiaan ollut mitään sanottavaa,
eikä hän pitänyt mitään turhanaikaisia puheita. Olen varma, Katherine,
että hän on hyvillään, kun tutustuu meihin, ja hän on jo melkein
kiintymäisillään meihin."
"Minua ilahduttaa, että äiti-kulta on mielissään", sanoi Katherine
sydämellisesti; "en ole nähnyt häntä niin säteilevänä moneen aikaan".
Äiti-kulta säteili vielä enemmän, kun postinkuljettaja toi hänelle
kirjeen sisarelta. Hän ei lukenut sitä ääneensä perheen kesken,
mutta vähän myöhemmin kaikille tytöille Katherinesta Lucyyn asti
lahjoitettiin uudet puvut. He olivat kaikki mielissään; isä tosin
ei ilmaissut suurta iloa näiden pukujen johdosta, mutta nähdessään
vaimonsa niin onnellisena hän ei lausunut mitään moittivaa. Jos häntä
sapetti lahjojen vastaanottaminen henkilöltä, joka niin kauan oli
heidät laiminlyönyt, hän kantoi nöyryytyksensä tyynesti vaimonsa tähden.
Ja vain kaksi viikkoa edellisen käyntinsä jälkeen rouva Belfont tuli jo
uudelleen.
Tällä kertaa hänellä oli ehdotus tehtävänä rouva Fowlerille, ja kaksin
he juttelivat kauan vierashuoneessa suljetun oven takana. Puoli tuntia
kului; lapset olivat perin uteliaita, ja Hilary olisi unohtanut
sopivaisuuden siihen määrin, että olisi tirkistänyt sisään avoimesta
ikkunasta, ellei Katherine olisi häntä siitä ankarasti ehkäissyt.
Vihdoin äiti tuli ulos loistavin silmin ja onnellinen, kirkas ilme
herttaisilla kasvoillaan.
"Missä Jennet on?" kysyi hän. "Käskekää hänet heti luokseni."
Jennet ei ollut kaukana. Hän oli kävellyt kapeata ruohopolkua pitkin
ja viivyskeli puutarhan rauhallisessa sopukassa pitkien kukkivien
valkoliljain luona. Seisoen siinä hetkisen ja katsellen vanhan aidan
yli varjokkaaseen hedelmätarhaan hän ajatteli, ettei hän elämässään
koskaan ollut matkustanut isänsä viljelyksien rajan tuolle puolen.
Jatkuisiko tätä iäti? Täällä oli hyvin suloista; siunaukset olivat
monet ja vastoinkäymisiä vähän, ja kuitenkin hänen rintaansa paisutti
tyttömäinen muutoksen kaipuu.
"Jennet, Jen...net!"
Kukaan talon asukkaista ei kyennyt huutamaan niinkuin Hilary. Veljiäkin
suututti kuulla hänen kirkuvan heidän nimiänsä kimeällä nuotillaan,
ja usein he kehoittivat häntä käyttämään pehmeämpää puhetapaa; mutta
Hilarya ei koskaan voitu saada muuntamaan ääntänsä.
"Jen... net!"
"Minä tulen", sanoi Jennet anteeksiannettavan ärtyisästi. "Tiedäthän,
etten voinut olla kaukana. Mitä ajattelee täti Judith, kun hän kuulee
sinun noin kiljuvan?"
"Sinua erityisesti kaivataan." Hilary näytti hyvin tärkeältä.
"Katherine läksi sinua etsimään, mutta minä ehdin hänen edelleen. Äiti
sanoo, että sinun on heti mentävä vierashuoneeseen."
Jennetin sydän alkoi sykkiä rajummin. Tyttöiällä täyttävät mielen
hämärät ja ihanat toiveet, ja tuhat kirkasta ajatusta huikaisi
häntä hänen kiiruhtaessaan rakennusta kohti. Ennenkuin oli ehtinyt
polun päähän, hän oli vakuuttautunut, että täti Judith odotti häntä
vierashuoneessa antaakseen hänelle komean lahjan. Ja pysähtyessään
ovikäytävässä hän tuli siihen johtopäätökseen, että lahjana olisi
timantteja, ehkä rintaneula, tai kaikkein luultavimmin sormus. Hänestä
tuntui sormus mieluisimmalta.
"Tädilläsi on sinulle jotakin sanottavaa, tyttöseni", virkkoi herra
Fowler, saattaen hänet huoneeseen ja nopeasti sulkien oven Hilaryn
rohkeiden kasvojen edessä, Jennet oli ulkonaisesti tyyni ja onnitteli
itseään siitä, että oli valmistunut mihin tahansa.
"Niin, Jennet, tahdon että kuuntelet minua hyvin tarkkaavaisesti",
sanoi rouva Belfont puhuen vaikuttavasti. "Sinä olet kaiketi järkevä
tyttö."
Jennetin loistavat kuvittelut alkoivat äkkiä haihtua. Ihmiset
tuskin puhuisivat juuri tuohon tapaan, jos he aikoisivat lahjoittaa
timantteja. Hän virkkoi ainoastaan: "Niin, täti", ja odotti.
"Senvuoksi, että täysin luotan järkevyyteesi", jatkoi rouva Belfont,
"en epäröi tehdä sinulle ehdotusta. Haluan lähettää sinut erääseen
Lontoon parhaista kouluista opiskellaksesi siellä ainakin kahden vuoden
ajan. Äitisi on jo antanut suostumuksensa; sinun tarvitsee vain sanoa,
että olet halukas lähtemään."
Täti Judithin puhuessa hänen katseensa lepäsi tarkkaavaisena nuoren
sisarentyttären kasvoilla. Häntä tuskin kummastutti nähdä verevän
posken äkkiä kalpenevan, ja luulipa hän huomaavansa eittämättömän
pettymyksen ilmeenkin.
Jennet-rukka oli todellakin pettynyt. Hän oli mielessään kuvitellut
jotakin aivan muuta. Että hänet lähetettäisiin opistoon --
lähetettäisiin pois kodista, jota hän niin suuresti rakasti. Tuo ajatus
oli sietämätön.
"Oi ei, täti Judith!" änkytti hän. "Minä en voi lähteä. En koskaan,
koskaan voi jättää kotiväkeäni!"
"Ajattele tarkoin, ennenkuin teet päätöksesi, rakas lapsi", sanoi täti
puhuen ystävällisesti ja tyynesti. "En otaksunutkaan, että alussa
pitäisit ehdotuksestani. Se ei tietenkään kuulosta kovin viettelevältä."
"Olette hyvin ystävällinen, täti Judith. Pelkään näyttäväni hirveän
kiittämättömältä. Mutta... äiti, haluatko todella, että menisin
kouluun?"
"Rakas Jennettini, olen varma, että se olisi sinulle kaikkein parasta",
sanoi rouva Fowler, ja hänen lempeät silmänsä täyttyivät kyynelistä.
"Et aavista, kuinka vaikeata minun on se sinulle sanoa; mutta Katherine
ja minä olemme tätä kauan toivoneet."
"Olen sitä itsekin joskus toivonut", virkkoi Jennet hitaasti. "Mutta se
oli paljoa parempaa, silloin kun se näytti aivan saavuttamattomalta."
Rouva Belfont naurahti, ja hänen sisarensa hymyili heikosti.
"Mutta, äiti, voitko suostua eroon?" kysyi Jennet moittivasti.
Hänestä he käsittelivät hänen tunteitansa aivan liian keveästi,
ja hänen sydäntänsä kivisti. Vain muutama minuutti sitten hän oli
epämääräisesti toivonut muutosta; nyt hän alkoi käsittää, että muutos,
tulkoon se missä muodossa tahansa, useimmiten tuo muassaan tuskaa.
"Antaissani auliisti myöntymykseni, rakas lapseni, teen sen ainoastaan
sinun tähtesi", sanoi rouva Fowler, jonka silmät jälleen täyttyivät
kyynelistä. "Voitto siitä koituu sinulle, ja menetys on minun."
"Te haastatte ikäänkuin olisin ehdottanut ikuista eroa", huomautti
rouva Belfont hiukan ivallisesti. "Rakas Kate, sinä olit aina
jokseenkin tunteellinen. Koetahan käyttää asiassa vähän tervettä
järkeä. Miksi olet noin tavattoman vakava?"
"Tosiaan, Jennet, pelkään, että molemmat olemme kovin hupsuja, sekä
sinä että minä", sanoi äiti kirkastuvin kasvoin. "Aivanhan unohdamme,
että opistolaisilla on loma-aikojakin! No, rakas lapsi, kiitä täti
Judithia hänen ystävällisyydestään ja ilmoita hänelle, että olet aivan
valmis lähtemään kouluun syyskuussa."
"Minä kiitän teitä hyvin paljon, täti; ja minä olen aivan valmis."
Jennet lausui nämä sanat välttävän tyynesti; mutta ne lausuttuaan hän
heti kääntyi ja lähti huoneesta, juosten piiloutumaan puutarhaan.
Syyskuu tuli liiankin pian; Jennetin valmistukset olivat myöskin
tehdyt. Hänen matkalaukkunsa oli valmis -- hänen sydämensä ei sitä
ollut.