Tapaturma.
"Ne ovat nuoren Ellwoodin kiesit, joiden eteen on valjastettu uusi
raudikko."
Herra Fowler oli ensi silmäyksellä tuntenut sirot ajopelit. Raudikon,
komean nuoren tamman oli Brambletreen rikkaimman maanviljelijän
poika äskettäin ostanut, ja naapuristossa se jo tunnettiin raisuksi
eläimeksi, joka pian saattoi tehdä pilloja. Se oli ehtinyt ansaita
maineensa; ja nyt se laukkasi vinhaa vauhtia hiljaisella tiellä,
kevyet, tyhjät kiesit kieppuen perässä.
Brambletreesta Parkleyhin kulkeva maantie kävi kapeammaksi
sivuutettuaan Chestnutin maatilan ja muuttui nummeksi, joka kesäisin
oli tuuheiden puiden varjostama. Tässä oli jyrkkä alamäki, hyvin
tunnettu maanviljelijöille ja kuorma-ajureille, jotka aina olivat
varovaisia rinnettä alas ajaessaan.
Mutta ei ollut kättä tammaa ohjaamassa, ei hillikettä sen hurjalle
vauhdille, ja eteenpäin se syöksyi nummen hämärään.
Herra Fowler oli avannut puutarhan portin ja rientänyt maantielle
Derrick mukanansa. Kesäpäivän hiljaisuudessa he olivat kuulleet pyörien
äänen vastakkaiselta taholta ja molemmat kävivät levottomiksi aavistaen
onnettomuutta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului parkunaa ja äänekkäitä
huudahduksia, ja Fowlerit juoksivat minkä jaksoivat tapaturmapaikalle.
Tamma oli laukannut eteenpäin jättäen jälkeensä tomupilven ja kumoon
kaadetut ajopelit, joiden vieressä kaksi henkilöä virui maantieojassa.
Kärryt ja niiden ajajan tunsivat kaikki Brambletreen asukkaat hyvin,
ja molemmat olivat varsin vanhanaikaista mallia, jollaisia harvoin
tapaa muualla kuin syrjäisellä maaseudulla. Poloinen herra Dover, joka
äkillisessä tapaturmassa oli kellistynyt tiepuoleen, näki ilokseen
ystävällisten kasvojen kumartuvan ylitseen, ja Derrickin voimakkaan
käsivarren auttamana hän pian nousi jaloillensa. Saatuaan miehen
pystyyn Fowlerit käänsivät huomionsa hänen matkatoveriinsa, arvokkaan
näköiseen viisikymmenvuotiaaseen naishenkilöön, joka surkeasti
vaikeroiden virui pensasaidan vieressä.
"En tiedä, mitä vaimoni aikoo sanoa", virkkoi herra Dover avuttomana
katsahtaen kärsivään. "Tämä on hänen oma sisarentyttärensä; hänen piti
tulla muutamiksi päiviksi luoksemme, ja minä ajoin Parkleyhin häntä
noutamaan."
Herra Dover oli äskettäin nainut kuudenkymmenenviiden vuoden
varttuneella iällä henkilön, jonka otaksuttiin olevan häntä itseänsä
hiukan vanhempi. Tämä oli tuntematon Brambletreessa ja oli tuonut
omia varojansa ja huonekaluja pieneen, sievään mökkiin, missä Dover
oli yksinänsä elellyt monet vuodet. Naapurit väittivät, että vaimo
luonteeltaan oli umpimielinen ja itara, sekä lisäsivät, että aviomies
kovin pelkäsi hänen terävää kieltänsä.
"Minua ei voi syyttää tapaturmasta", jatkoi Dover koettaen vapisevilla
käsillään ravistella tomua vaatteistansa, "Ja vaimoni tahto oli, että
hänen sukulaisensa viipyisi meillä; mutta ei ollut tarkoitus, että hän
viipyisi kahta päivää pitemmältä. Ja nyt näyttää siltä, että saamme
hänet kuukausiksi hoivataksemme! Ja kärryt... oi voi, voi, ne eivät
enää kelpaa mihinkään."
Hänen täten valitellessaan isä ja poika nostivat onnetonta naista
mahdollisimman huolellisesti ja hellävaroen. Hän ei ollut menettänyt
tajuntaansa, mutta pian huomasivat he hänen olevan liiaksi loukkautunut
seisoakseen. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin enemmättä viivyttelyttä
kantaa hänet kujaa pitkin ylös taloon ja asettaa hänet varovaisesti
sohvalle heidän parhaaseen vierashuoneeseensa.
Ja sitten he laupiaina samarialaisina palasivat raihnaisen Doverin luo
ja auttoivat häntä nostamaan kärryt takaisin pyörilleen. Huomattiin,
että ne eivät olleetkaan paljoa vioittuneet; ja omituisin säälin
ja leikin sekaisin tuntein he katselivat, kuinka ukkeli tomuisessa
takissaan verkalleen tallusteli kotiinpäin, taluttaen vanhaa hiirakkoa,
joka oli kestänyt kolauksen paljoa kylmäverisemmin kuin sen isäntä.
Sillävälin ystävälliset kädet hoitelivat nais-rukkaa sohvalla ja
lempeät äänet tyynnyttelivät hänen järkkyneitä hermojansa. Hän oli
saanut muutamia vaikeita iskuja ja ruhjevammoja, mutta toinnuttuaan
säikähdyksestänsä hän tyyntyi kylliksi myöntääkseen, ettei mitään luita
ollut taittunut. Heidän ei tarvinnut hänestä liiaksi huolehtia, lisäsi
hän, ponnistaen parhaansa puhuakseen hilpeästi. Hän viipyisi hetkisen,
jos he sen sallisivat, ja ottaisi sitten vuokra-ajurin palatakseen
Parkleyhin.
"En halua, että minut sijoitetaan täti Doverin asuntoon", sanoi hän
avomielisesti; "se tuottaisi hänelle paljon kiusaa; ja hyvä emäntäni
kyllä antaa minua vaalia, jos se on tarpeellista".
"En luule, että tänään kykenette mihinkään lähtemään", vastasi rouva
Fowler ystävällisesti. "Yön levättyänne ehkä voitte paremmin."
Potilas yritti nousta vuoteeltaan, mutta vaipui voihkaisten takaisin.
"Kunpa vain pääsisin rouva Belfontin luo!" sanoi hän koettaen hillitä
nyyhkytystä.
"Rouva Belfontin! Asutteko rouva Belfontin luona?" kysyi Fowlerin
vaimo, jonka kasvot äkkiä alkoivat hehkua.
"Kyllä, hyvä rouva; minä olen hänen palvelijattarensa ja olen ollut
hänen talossaan jo kaksikymmentä vuotta. Tiedän hänen tahtovan, että
heti palaan ja saan tarpeellista hoitoa. Muuten kiusaantuisikin
Dover-tätini kovin, jos minut tässä tilassa toimitettaisiin hänen
tölliinsä. Minun täytyy tavalla tai toisella päästä Parkleyhin vielä
tänä iltana."
"Kuulkaahan", sanoi rouva Fowler; "tilanne ei siedä, että teitä
nykyisin mihinkään muutetaan, enkä minä suinkaan lähetä teitä
Dovereille. Rouva Belfont on oma sisareni, ja te jäätte tänne
hoidettavaksi, kunnes tulette kyllin terveeksi palataksenne hänen
luokseen."
Anne Robson oli lämminsydäminen nainen, aina herkkä tunnustamaan
ystävyyden; ja se huolenpito, minkä hän oli saanut osakseen, oli
nopeasti herättänyt hänen kiitollisuutensa. Ja kun rouva Fowler
ilmoitti suhteensa rouva Belfontiin, palvelijatar aivan ihastui ja
katseli kiiltävät kyyneleet silmissä sekä äitiä että tyttäriä.
"Jos tahdotte olla niin ystävällinen, että pidätte minut täällä yön
yli, hyvä rouva, olen siitä kiitollinen. Ja tekisitte minulle suuren
palveluksen, jos kirjoittaisitte rakkaalle emännälleni ja kertoisitte
hänelle, mitä minulle on tapahtunut."
Hänen rakkaalle emännälleen! Tytöt kuuntelivat ja ihmettelivät.
He eivät voineet käsittää, että se, joka oli unohtanut sisaren,
oli saattanut vaivautua voittamaan palkollisen kiintymyksen. Mutta
tosiasia oli, että rouva Belfont ei siinä ollut nähnyt minkäänlaista
vaivaa. Hän oli alusta pitäen havainnut, että Anne Robsonilla oli
hyödyllisiä ominaisuuksia, ja senvuoksi hän oli osoittautunut häntä
kohtaan runsaskätiseksi ja huomaavaiseksi. Vuosien vieriessä herra
Belfontin terveys riutui yhä enemmän, ja silloin Robsonin uskollisuus
tuli kaksinverroin arvokkaaksi. Puolison viimeisen sairauden aikana
tämä oli ottanut hoitamisen taakan kokonaan hartioilleen. Ja kun
loppu tuli ja ruumiiltaan ja sielultaan väsynyt rouva Belfont ennen
kaikkea halusi täydellistä lepoa, hän oli palvelijattaressaan saanut
mitä huolehtivimman ja valppaimman vartijan, joka alati oli valmiina
suojelemaan häntä ikävyyksiltä ja turvaamaan hänen rauhansa.
Kuten rouva Belfont halusi itseään palveltavan, samaten Robsonia
viehätti palveleminen. Hän ei laskenut apuaan sen täyden arvon mukaan,
koska palveleminen kuului hänen luonteeseensa. Ellei hän olisi saanut
ketään palvella, hänen elämänsä olisi ollut epätäydellistä, ja niin
kiitollinen hän oli rouva Belfontin hänen palveluksistaan antamasta
tunnustuksesta, että hän auliisti ja yllin kyllin korvasi sen
vilpittömällä rakkaudella.
Rouva Fowlerin luvattua kirjoittaa kirjeen hän lepäsi sohvalla aivan
tyytyväisenä. Hän rakasti emäntäänsä niin paljon, että hänelle oli
ollut kokonainen koettelemus jättää hänet edes kahdeksi päiväksi. Ja
nyt, sensijaan että olisi nauttinut tätinsä laihaa vieraanvaraisuutta,
kestitsi häntä Chestnutin maatilalla rouva Belfontin oma sisar; eikä
kukaan näkynyt lukevan vaivakseen täyttää hänen tarpeitansa ja osoittaa
hänelle ystävällisyyttä.
Seuraavana päivänä hän oli kyllin toipunut kohdistaakseen ajatuksensa
syvällä mielenkiinnolla ystävällisiin hoitajiinsa, vaikka ruhjoutuneet
ja haavoittuneet jäsenet tuottivat hänelle melkoista tuskaa. Hänen
käytettäväkseen annettiin vierashuone, johon hänen hauskuudekseen
asetettiin kukkavihkoja. Ellen ja Lucy toivat kissanpojat häntä
huvittamaan, vanhemmat tytöt palvelivat häntä auliisti, ja -- mikä
parasta -- Jennet istui hänen sohvansa ääressä jutellen monenlaisista
asioista.
Tyttö ei tiennyt, paljoko hän tässä haastelussa itsestään ilmaisi.
Mutta Robson oli nähnyt jonkun verran maailmaa ja osasi arvostella
hänen kykyjänsä. Jennet ei puhunut kuin tavallinen nuori neitonen;
hänen keskustelunsa vilisi omituisia lauselmia, uusia ajatuksia
vanhoista aiheista, ja kaiken alta pilkoitti voimakas tiedonhalu --
ikävöiminen syvemmistä tiedonhetteistä juomaan. Ja sohvalla levätessään
ja katsellessaan noita vakavia nuoria kasvoja ja kuunnellessaan
intomielisiä sanoja Robson alkoi toivoa, että tuo kaipuu saisi
tyydytystä.
Toisena päivänä, kun aikainen päivällinen oli syöty ja Robson
puolinukuksissa venyi vuoteellaan hiljaisessa huoneessa, kaksivaljakko
ajoi portille. Pyörien ratina keskeytti hänen leponsa; hän kohotti
päänsä pielukselta ja sanoi nopeasti: "Emäntäni on tullut."
Jennet, joka istui sohvan vieressä kirja polvellaan, karahti
tulipunaiseksi ja vapisi. Mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaikka
kuuli ääniä eteisestä; hänen äitinsä puhui tavallista epävarmemmalla
sävyllä, ja joku toinen vastasi selvästi ja päättäväisesti, äänen
värähtelemättä minkäänlaista liikutusta. Täti Judith oli ilmeisesti
itsetietoinen henkilö, ajatteli tyttö, vuoroin ristien ja vuoroin
eroittaen kätensä avoimen kirjan alla. Hän toivoi, että tämä
muukalaissukulainen ei pitäisi heitä hermostuneitten hölmöjen perheenä,
joka joutuisi suunniltaan hänen armollisen, alentuvan käyntinsä
johdosta.