Haastelu puutarhassa.
Mutta sittenkään eivät Kate Fowler ja Judith Belfont olleet määrätyt
iäksi elämään erillään loisistansa. Kuitenkin tapasivat he toisensa
vasta sitten, kun edellinen jo oli kaikessa hiljaisuudessa menettänyt
viimeisenkin toivonsa yhtymisestä; ja silloinkaan kohtaus ei ollut
mitenkään heidän itsensä järjestämä.
Eräänä suvisena iltapäivänä rouva Fowler Katherine-tyttärensä
kanssa lähti katselemaan kukkasiansa ja lepäämään ahkeran aamun
jälkeen. Kello oli neljä, teepöytä oli katettu, ja maanviljelijä
palasi poikansa Derrickin kanssa peltotöistä. Huoneusto monine
päätyineen ja savupiippuineen sijaitsi herttaisessa monenlaisten
ruusujen reunustamassa ja matalan, huolellisesti leikatun pensasaidan
suojaamassa vanhassa puutarhassa. Oli kesäkuu ja ruusut heloittivat
ihanimmillaan, vaaleanpunaisina, kermanvärisinä, tulipunaisina ja
tummina kuin rubiinit. Ne tekivät koko tarhan värin ja tuoksun
paratiisiksi.
Puutarhan halki kulki kapeita, ruohoisia polkuja pengerten välillä;
täällä nähtiin iso hyödyllisillä keittiökasveilla istutettu neliö,
tuolla oli pieni tilkku säästetty lapsien lempikukkia varten; ja
vanhanaikainen lavendeli, jota Fowlerit aina olivat rakastaneet,
kiersi tiheänä, helttaisena reunuksena kaalisarkaa. Mehiläisiä surisi
kaikkialla; linnut livertelivät ja visertelivät rakennuksen muratin
verhoamilla seinillä; sirot pensasaidat sulkivat sisälleen pyhitetyn
paikan, jossa oli päiväpaistetta ja vallitsi leppoinen rauha.
Nojaten hellästi tyttärensä käsivarteen ja verkalleen astuen
ruusupensaiden vierustaa rouva Fowler ajatteli, kuinka ihanaa elämä
oli tällä vanhalla rakkaalla maatilalla. Hän rakasti täällä jokaista
sopukkaa, joka puuta ja kukkasta, mikä täällä kasvoi, rakennuksen
takamusta varjostavista pähkinäpuista julkisivua kiertevään villiin
viiniköynnökseen, joka riippui isoina röykkiöinä olkikattoisen
ovikäytävän yli. Jos heillä vain olisi enemmän rahaa, he eivät mitään
muuta kaipaisi.
"Miten lohdullista on, että Martin on saanut toimeentulon!" virkkoi hän
pukien äkkiä syntyneen ajatuksen sanoiksi.
Martin Fowler, heidän vanhin poikansa oli äsken päässyt pehtooriksi
herraskartanoon ja nautti varsin hyvää palkkaa. Hän asui yhä
vanhempiensa katon alla ja kykeni nykyisin maksamaan ylläpidostansa,
kun taas hänen nuorempi veljensä Derrick oli asettunut hänen paikalleen
kotitöissä.
"Emme koskaan toivoneet voivamme säilyttää häntä luonamme", sanoi
Katherine loistavin silmin. "Kovin usein kiusaannuimme ajatuksesta,
että oli Martinista erottava, ja kuitenkin säästyimme siltä surulta!"
"Katherine, sinä olet minun kaltaiseni", huudahti äiti, lempeästi
puristaen tytön käsivartta. "Sinä pelkäät eroa enemmän kuin mitään
muuta. Rukoukseni on aina ollut, että saisimme elää yhdessä, vaikka
ajat ovatkin ankarat. Mutta sinä tiedät, mikä minulle enimmin
levottomuutta aiheuttaa."
"Tyttöjen kasvatus, äiti. Se on pääsurujasi, eikö olekin?"
"Niin on. Jos olisin ollut yhtä taitava kuin tätisi Judith, minun ei
tarvitsisi olla laisinkaan levoton. Mutta eihän minua koskaan opiskelu
viehättänyt; rakastin aina neulaa enemmän kuin kirjojani, ja pelkään
tuhlanneeni tilaisuuteni. Judith kykeni oppimaan mitä tahansa. Minä en.
Kaikki läksymme tuntuivat minusta raskailta ja vaikeilta. Se on kovin
surkuteltavaa."
"Mutta, äiti, me emme tahtoisi, että olisit toisenlainen."
"Muutamissa suhteissa haluaisin olla toisenlainen. Muistini ei koskaan
ollut varsin hyvä, ja nyt olen unohtanut senkin vähän, minkä tyttönä
opin. Minä näet osaan opettaa tytöilleni ainoastaan ihan jokapäiväisiä
asioita. Sinä olet minunlaiseni, Katherine; et pidä rahtuakaan
opinnoista etkä niihin vastedeskään viehäty. Mutta Jennet janoo
tietoja, ja on vaikeata häneltä niitä kieltää."
"Jennet kummastuttaa minua toisinaan", huomautti Katherine, ja hänen
huulillaan värähti eräs niitä harvoja hymyjä, jotka tekivät hänen
vakavat kasvonsa niin miellyttäviksi. "Hän poimii tietoja niinkuin
linnut noukkivat ravintoansa. Ja hän tietää todellakin hyvin paljon,
äiti."
Rouva Fowler pudisti päätänsä.
"Rakas tyttöni, sinä et tunne sivistynyttä maailmaa", vastasi hän
murheellisesti. "Jennet-rukan tietovarasto on todellisuudessa
perin pieni, vaikka se täällä näyttää suurelta, kun sinä olet niin
herttaisen tietämätön. Mutta jos voisimme hankkia hänelle täysipitoisen
kasvatuksen, hän luullakseni loistaisi."
"Ja hän voisi opettaa toisia", huokasi Katherine. "Hilarynkin olisi
hyvä oppia enemmän; hän on teräväpäinen ja sukkela."
"Liiankin sukkela, pelkään. Emme saa jättää hänen nokkaviisauttaan
huomaamatta, Katherine; se on toisinaan hupaisaa, mutta hillitä se
täytyy. Ellenillä näkyy olevan taipumuksia samaan suuntaan."
"Ketään meistä ei voi verrata Mabeliin", sanoi Katherine miettivänä.
"Hän on vain lapsi, vastikään täyttänyt kaksitoista, mutta ajatteles
hänen taloudellista kykyään! Pelkällä katseellansa olen nähnyt hänen
vaientavan Hilaryn."
Rouva Fowler oli ääneti, ja sanomattoman murheellisuuden varjo häilähti
hänen kasvoilleen. Hän oli pysähtynyt rakkaimman ruusupensaansa
eteen, mutta vaikka se oli kukkien peittämä, hän ei huomannut niiden
kauneutta. Miksi he hetkinen sitten olivat puhuneet eroamisista? Eikö
Mabelin kadottamisen pelko alituisesti järkyttänyt heidän onnensa
perusteita?
Ison perheen jäsenien keskuudessa on usein joku "enkeli", ja Mabel oli
Fowlerien enkeli -- tyttö, joka syntymästään asti oli ollut heikko.
Toiset olivat terveitä ja tukevia, mutta eivät koskaan unohtaneet
Mabelin heutoutta, ja, kuten Katherine oli sanonut, tämän voiman tunsi
ja tunnusti Hilarykin, vaikeimmin ohjattava heistä kaikista.
Seisoessaan silmät sumeina ruusuja katselemassa äiti ajatteli sitä
alituista lempeyttä, joka oli tehnyt Mabelin hänen sydämelleen niin
rakkaaksi. Hän muisti tämän herttaisen lapsen suloisen esiintymisen,
mieluisat puheet ja tyynen kärsivällisyyden sekä mietiskeli, miten hän
jaksaisi kantaa eroamisen.
Hänen mielensä huojentui, kun Katherine taas puhui käytännölliseen
sävyyn ja palautti hänen ajatuksensa elämän jokapäiväisimpiin asioihin.
"Tytöt kasvavat hyvin nopeasti, äiti", hän sanoi; "Hilary ja Mabel ovat
molemmat pitkiä ikäisikseen ja heidän on pian saatava uudet puvut.
Heidän paraat hameensa ovat jo aivan kuluneita."
"Lapsi parat", vastasi rouva Fowler; "miten hauskoilta he
näyttäisivätkään sellaisissa kermanvaaleissa pukimissa kuin on
Ellwoodin lapsilla! Ja miten helppoa täti Judithille olisi lähettää
heille sieviä vaatteita!"
Katherine ei ollut pahoillaan, että oli kääntänyt äitinsä ajatukset
toiselle taholle. Pieni huoli on hyödyksi, milloin se häätää
mielestämme suuren surun. Ja juuri silloin kuului kukkatarhaa
hedelmäpuutarhasta eroittavan matalan aidan takaa miesten ääniä, ja
eteisestä kajahti heleä tytönnauru.
"Isä ja Derrick tulevat teelle", sanoi äiti kääntyen rakennusta kohti;
"ja tuolla leikkii Ellen kissanpoikien kanssa, ja Lucy on sitonut
nukkensa myssyn emäkissan päähän. Meidän täytyy rientää tupaan, hyvä
lapsi."
Mennessään sisälle avoimesta etuovesta heitä vastaan tuli maanviljelijä
poikineen, takaoven kautta. Nuoremmat tytöt olivat jo jättäneet
kissanpojat; Jennet oli kutsunut heidät teelle, ja he asettuivat juuri
paikoilleen pöydän ääreen.
"Mikä melu tuo on?" kysyi maanviljelijä äkkiä. Hän pysähtyi arkihuoneen
kynnykselle, ja lapsien puhe vaikeni. He kuuntelivat kaikki kiitävien
pyörien ratinaa ja lentävien kavioiden töminää, ja jyske tuntui joka
hetki lähenemistään lähenevän. Herra Fowler pani olkihattunsa jälleen
päähänsä ja läksi Derrickin seuraamana puutarhaan.