Jennetin sukulaisista.
Fowlerin perheelle Chestnutin vuokratilalla Devonshiressa ei koskaan
ollut onnistunut koota varallisuutta, vaikka sen jäsenet olivat
ahkerasti uurastaneet sukupolvesta sukupolveen.
Ei mikään maatila koko seudulla tarjonnut niin selvää todistusta
huolenpidosta ja toimeliaisuudesta.
Maanviljelijä Fowlerin pellot olivat aina hyvin hoidetut kuin puutarha;
rikkinäistä aitaa tai tasaiseksi leikkaamatonta pensasriviä ei näkynyt
missään; maata viljeltiin aina taitavasti ja vuokra suoritettiin
oikealla ajalla. Ja kuitenkin Fowlerit vuosien vieriessä tulivat
ilmeisesti yhä köyhemmiksi.
Asia oli niin, että heidän tulonsa pysyivät ennallaan menojen
karttuessa. Oli kahdeksan lasta tuossa somassa pienessä maatalossa,
joka oli tarjonnut suojaa useille Fowlerin sukupolville. Kaksi poikaa
ja kuusi tytärtä -- kaikki vahvoja ja tukevia paitsi yhtä -- oli
elätettävinä, vaatetettavina ja hoivattavina, eikä ollut ihme, että isä
ja äiti toisinaan kävivät perin levottomiksi heidän tulevaisuudestaan.
Eikä myöskään kummastuta, että Brambletreen kunnon ihmiset kyselivät
toisiltaan: "Miksei rouva Belfont tee mitään Chestnutin vuokratilan
asukkaiden hyväksi?"
Tietysti ei heidän ollut tarvis haastella naapuriensa asioista;
mutta ylimalkaan he kaikki olivat hyväluontoisia ahertajia, jotka
katselivat Fowlereja vilpittömällä myötätunnolla; ja uskoen yhä
vanhaan sananparteen, että veri on vettä sakeampaa, he ihmettelivät,
ettei rouva Belfont osoittanut syvempää harrastusta sisartansa, rouva
Fowleria kohtaan.
Rouva Fowleria itseänsä -- tuota huolellista ja monien seikkojen
rasittamaa naista -- loukkasi hänen sisarensa välinpitämättömyys
enemmän kuin hän koskaan huoli tunnustaa. Hänestä tuntui toisinaan,
että oli kulunut vain lyhykäinen aika siitä, kun hän Judithin kanssa
istui työssä, kääntäen vanhoja pukuja, korjaillen, paikaten ja parsien,
kuten sadat muut köyhät papintyttäret ovat tehneet ikimuistoisista
ajoista. Hyvin köyhä pappismies oli Judithin ja Kate Mauricen isä
tosiaan ollut; mutta tytöt olivat käyttäneet pienet apuneuvonsa
parhaansa mukaan ja rakastaneet lujasti toisiansa.
Mutta jos köyhyys yhdistää, varallisuus usein eroittaa. Kun Judith
meni naimisiin rikkaan lakimiehen, herra Belfontin kanssa, hän huomasi
pian, että hänen puolisonsa aikoi vaatia osakseen kaiken hänen
huolenpitonsa ja huomionsa. Mies oli paljoa vanhempi häntä itseänsä;
ja pari vietti hiljaista, itsekästä ja upeata elämää isossa talossaan
Parkleyn vanhassa markkinakaupungissa. Brambletree oli ainoastaan
kahdentoista penikulman [Englannin penikulma on lähes 1 2/3 kilometriä.
Suom.] päässä Parkleystä; mutta Fowlerin lapsia ei koskaan kutsuttu
vierailemaan täti Judithin luo. Belfont-eno ei juuri pitänyt nuorisosta
ja riemuitsi aina siitä, ettei hänellä itsellänsä ollut lapsia.
Mutta herra Belfontin kuoltua ja lesken jäätyä melkoisen omaisuuden
ainoaksi haltijattareksi luonnollisesti odotettiin, että rouva
lähestyisi sisartaan ja hänen perhettänsä.
"Nyt kun Belfont on poissa, Judith varmaan tahtoo meitä useammin
tavata", sanoi rouva Fowler. "Hän tuntee itsensä kyllä yksinäiseksi
suuressa talossaan, nais-rukka."
"Älä ole siitä niin varma", vastasi maanviljelijä. "Jos hän olisi sinua
kaivannut, hän olisi etsinyt seuraasi jo kauan sitten."
"Mutta hänen puolisonsa oli perin vaativainen mies ja hallitsi häntä
täydellisesti, Robert."
"Niin, niin; mutta kun on tahtoa, on tavallisesti keinojakin."
"Ihmisten täytyy toisinaan uhrata oma tahtonsa", sanoi rouva Fowler
hiukan kiusaantuneena miehensä epäilevästä äänestä: "Sinä, Robert, et
itse ole tyranni, etkä aavista, kuinka jyrkkiä sellaiset voivat olla."
"Totta kyllä, Kate. Mutta rouva Belfont on kovaluontoisempi nainen
kuin sinä; ja luullakseni hän olisi vetänyt vertoja herralleen ja
mestarilleen, jos olisi tahtonut."
Rouva Fowler mietti.
"Niin", myönsi hän vihdoin, "Judithilla on lujempi tahto kuin minulla,
ja aina hän ennen onnistuikin pitämään oman päänsä. Mutta, Robert,
hän oli hellä sisar ennen avioliittoansa, enkä voi uskoa, että hänen
rakkautensa minuun koskaan on sammunut."
"En sano, että se on sammunut. Mutta minä uskon, että sisarenrakkauden,
kuten kaiken muunkin, voivat rikkaruohot tukehduttaa. Ja itsensä
hemmoittelu, laiskuus ja saituus ovat rikkaruohoja, jotka kasvavat
tiheinä ja vahvoina, varsinkin kun ovat saaneet vuosikaudet versoa."
Rouva Fowler mietti taas ja katsahti vakavasti puolisoonsa. Tämä ei
suinkaan ollut suuri puhuja, mutta toisinaan hän kummastutti vaimoaan
pukemalla ajatuksensa tehokkaaseen muotoon; ja kokemus oli rouvalle
vakuuttanut, että hänen arvosteluunsa yleensä voi luottaa. Mutta tässä
tapauksessa hän hartaasti toivoi miehensä olevan väärässä.
Rouva Fowler oli aina uskotellut itselleen, että herra Belfont oli
ainoana syynä Judithin välinpitämättömyyteen. Jos puoliso joutuisi
pois (niin hän oli ajatellut), vaimon sydän kääntyisi rakastavaisena
takaisin nuoruutensa toveriin. Hän muistaisi, että Kate-sisko oli hänen
ainoa sukulaisensa maan päällä, eikä aikaakaan, kun hän iloisesti ja
hartaasti tottelisi vanhojen tunteiden voimakasta ääntä.
Keskustelu Fowlerin kanssa toi ensimäisen epäilyksen häivän vaimon
mieleen. Hän ei tahtonut uskoa, että miehensä oli oikeassa; ja
kuitenkin hän yhdeksässä kymmenestä tapauksesta oli nähnyt hänen
ennustustensa käyvän toteen. Fowler ei tosin ollut nimenomaan sanonut,
että Judith yhä laiminlöisi sisartansa; mutta rouva tiesi, ettei hänen
miehensä siltä taholta mitään odottanut. Fowler ei tahtonut rohkaista
vaimonsa toiveita. Ilmeisesti hän uskoi, että Judith Belfont oli
sulkeutunut itseensä eikä halunnut kenenkään tungettelevan mukavaa
elämäänsä häiritsemään.
Kuinka hänen elämänsä saattoi olla hauskaa? Rouva Fowler tunsi,
että hän itse, vaikka olikin monien huolien alainen ja monien
levottomuuksien ahdistama eli tuhat kertaa onnellisempana kuin
sisarensa. Hänellä oli puoliso, jota hän kaikesta sydämestään rakasti,
ja lapsia, jotka häntä melkein jumaloivat. Hänen pienoismaailmassaan
ei ollut ainoatakaan tyhjää paikkaa. Jokainen sopukka oli hellyyden
täyttämä. Mutta poloisella rouva Belfontilla ei ollut mitään tällaisia
siunauksia. Rakkaudella oli ollut vain varsin vähäinen osa hänen
elämässänsä. Sen asemasta hän oli lohduttautunut kaikella sillä
loistolla, minkä rahalla voi ostaa.
-- Mutta se ei koskaan voi tyydyttää häntä, -- ajatteli rouva Fowler.
Hän oli väärässä. Niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, Judith
Belfont todellakin tyytyi rikkautensa tuottamaan onneen eikä ikävöinyt
mitään muuta. Alussa, mutta siitä oli jo pitkä aika, hän oli tuntenut
korkeammankin luonteensa vaatimuksia -- sellaisen kaipuuta, mikä on
rahatta ja hinnatta ostettava. Mutta sitten tämä kaipaus tukehtui,
velttouden ja itsekyllyyden rikkaruoho alkoi kasvaa ja kuten
maanviljelijä oli sanonut, se oli kasvanut tiheäksi ja vahvaksi.
Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat; eikä uhkeassa leskeydessään elävä
rouva Belfont vieläkään näkynyt laisinkaan muistavan sisariansa. Rouva
Fowlerin hellään osanotto-kirjeeseen hän oli vastannut surukortilla,
jossa (kuten sellaisten korttien laita usein on) oli mitä sopimattomin
teksti vainajan muistoksi. Ja sitten seurasi äänettömyys --
keskeyttämätön äänettömyys -- ja maanviljelijän vaimo koetti turhaan
salata pettymystänsä ja tuskaansa.
"Luulin, että hän auttaisi meitä, Robert", sanoi hän miehelleen. "Mutta
en ainoastaan toivonut apua, vaan tahdoin ilostuttaa hänen elämäänsä;
senhän täytyy tuntua perin synkältä. Tahdoin, että hän näkisi lapseni
ja saisi osansa niiden hellyydestä. Ja, oi, minä haluaisin jutella
vanhoista, vanhoista päivistä pappilassa."
"Pelkäsin, että se koskisi sinuun, rakkaani", vastasi herra Fowler
surumielin. "Sinulla on hellä sydän, Kate! Ja kaikki sinun hellyytesi
ja myötätuntosi on pysynyt hereillä, näetkös, kun hänen sydämensä
tunteet sensijaan ovat uinuneet sikeätä unta. Millainen se satu taas
olikaan, josta lapset pitävät niin paljon? Eikö siinä kerrottu jotakin
pojasta, joka vietiin pois lumipalatsiin ja joka ei siellä ollenkaan
huomannut, että oli vilusta sininen?"
"Kyllä; Jennet sitä aina lueskelee nuoremmille lapsille."
"Niin, tuo poika muistuttaa sisartasi. Hän ei ollenkaan aavista
istuvansa jäisen järven keskellä sydän hyytyneenä. Hän tuntee elämänsä
aivan mukavaksi, vakuutan sinulle. Sinun, rakas Kate, ei tule sitä
seikkaa enempää murehtia, vaan sinun on jätettävä hänet omiin
oloihinsa."
"Minä yritän", vastasi rouva Fowler säveästi. "Mutta se on vaikeata,
Robert -- se on tosiaan hyvin vaikeata. Minä rakastan häntä yhä."