Muutamia tytöistä.
On syyskuun iltapuoli, kultalehvät kimaltelevat ja taivas on
tyyni. Eläintieteellisen puutarhan kukkalavat välkkyvät syksyn
rikkaassa, syväsävyisessä väriloistossa. Penkin päässä, vähän matkaa
isoimpien karhujen häkeistä istuu nuori nainen, nähtävästi kirjaan
syventyneenä, ja saman penkin toisessa päässä on kaksi viisitoista- tai
kuusitoistavuotiasta tyttöä hartaassa keskustelussa.
"Mitä pidät hänestä?" kysyy toinen näistä, päättäväisen näköinen tumma
tyttö, jonka oranssinvärinen silkkinen kaulahuivi lieventää mustan
takin koruttomuutta. "Jos sinua pyydettäisiin häntä kuvailemaan, niin
mitä sanoisit?"
"Sanoisin, että hän on aivan moukkamainen."
"Minä sanoisin, että hän on täysi tolvana."
"Charlotte!" virkahtaa lukeva nainen hyvin tyynellä äänellä.
"Mitä niin, neiti Thornhill?"
"Toivon, etten koskaan kuule sinun toistavan tuota epäystävällistä ja
epänaisellista lausetta."
Charlotte Ashleyn ruskeat posket leimahtavat, ja sekunniksi hänen
silmänsä säkenöivät uhmaa. Jos neiti Thornhill olisi sanonut vain
"epäystävällistä", hän olisi voinut sen tyynesti kestää; mutta
"epänaisellinen" oli sietämätöntä! Saattoiko joku Ashley koskaan olla
epänaisellinen?
On kuitenkin aivan mahdotonta yrittää riidellä neiti Thornhillin
kanssa. Hän on nuorempi muita opettajattaria ja on ollut
täysihoitola-opistossa vasta kuusi kuukautta; mutta rouva Mayfield
tahtoo ehdottomasti säilyttää arvovaltansa kaikessa. Sitäpaitsi on
tuossa nuoressa naisessa itsessään joku hiljainen voima, mikä tekee
mahdottomaksi kohdella häntä epäkunnioituksella. Kuvailemattomalla
tavalla hän kykenee herättämään kuuliaisuutta -- sellaista
tottelevaisuutta, mihin taivutaan mielihyvällä, kunnioituksella ja
rakkaudella.
Lausuttuaan moitteensa, neiti Thornhill kumartui jälleen kirjansa yli;
ja lyhyen äänettömyyden jälkeen tytöt alkavat uudelleen jutella.
Charlotte Ashleylla on aina paljon puhuttavaa varsin monista asioista;
ja Pamela Rye on hänen mielitoverinsa. He ovat hyvin sopiva pari,
sillä Charlotte kuuntelee mielellään oman äänensä sointua, kun Pamela
sitävastoin paljoa kernaammin tahtoo olla vaiti. Hänen koulutoverinsa
väittävät, että hän on liian veltto puhuakseen; mutta kuitenkin hän
kuuntelee ja muistaa paljon siitä, mitä hänen kuullensa sanotaan.
Hän on sievä -- hyvin sievä, sanovat jotkut hänen ystävänsä, --
ja hänen kauneutensa on sitä lajia, jonka kaikki tunnemme. Hänen
tuttavapiiristään voi löytää ainakin pari kolme tyttöä, jotka ovat
hyvin Pamelan näköiset. Hän on melkein liian hoikka, eivätkä hänen
kasvonsa olleet erittäin ilmeikkäät; mutta ei taas voi olla ihailematta
hänen hienoa kyömynenäänsä, kirkkaan sinisiä silmiään ja omenankukilta
hohtavaa hipiäänsä.
"Katsohan tuota tyttöä!" huudahtaa Charlotte äkkiä, naurahtaen
hillittömän huvitettuna. "Neiti Thornhill, jos olette vihainen,
en sille mitään voi. Katsokaa häntä itse -- katsokaa, kuinka hän
tuijottaa tuohon häkkiin! Kuvittelen kuulevani hänen huudahtelevan kuin
paimentyttö kuninkaan linnassa: 'ihmeellisempää!' Yhä ihmeellisempää!"
Neiti Thornhill kohottaa silmänsä, hymyilee, eikä ole ollenkaan
vihainen.
"Tosiaankin, siltä se vähän näyttää", sanoo hän nousten ja mennen
kuin loihdittuna katselevaa olentoa kohti. "Päätäni rupeaa melkein
huimaamaan aina, kun katselen kauan tuota suurta mustaa karhua; se ei
koskaan käänny lyhyttä rataansa kiertäessään eikä koskaan hetkeksikään
pysähdy. Rakas tyttöseni, eikö se sinusta muistuta pahaa unta?"
Lausuessaan viime sanansa hän laskee kätensä haltioituneen oppilaansa
olalle. Vastatullut tyttö hätkähtää, kohtaa hymyilevät silmät ja vastaa
sitten ujostelematta:
"Kyllä, niin luulen. Se tuo mieleeni prinsessan aasinpäällä varustetun
kosijan. Tämä on hauska paikka, neiti Thornhill; toivon, että saamme
tulla tänne hyvin usein."
"Oh, kyllä hyvin usein. Puutarha on sinulle uutta, eikä se pitkään
aikaan menetä tenhoaan."
"Kaikki on uutta", sanoo tyttö hiukan huoahtaen, ja pilvi häilähtää
äkkiä noille kukoistaville nuorille kasvoille. "Minä näetten", lisää
hän epävarmasti, "en voi olla tuntematta, että vanha ja tutunomainen on
parasta."
"Niin on minustakin", vastaa opettajatar; ja jos tarkkakorvainen
Charlotte Ashley olisi ollut kuulemassa, hän olisi heti huomannut
heikon värähdyksen hänen äänessään. "Mutta, Jennet, ethän ole
menettänyt mitään entisistä. Vielä palaat kotiisi ja tapaat kaikki
aivan samoillaan."
"Ah, jospa voisi olla siitä varma!" sanoo Jennet Fowler, katsahtaen
neiti Thornhillin kasvoihin isoilla, vakavilla, harmailla silmillään.
"Kaikista enin pelkään muutosta. Tahdon, että kaikki pysyisi
paikallaan; ja kuitenkin tiedän, etten voi menetellä kodissani niinkuin
oli tapani menetellä nukkehuoneessani -- järjestää kaiken parhaan
makuni mukaan ja olla aivan varma, että kaikki pysyisi sellaisena."
"On Eräs, joka määrää kaiken sekä taivaassa että maan päällä", lausui
neiti Thornhill vastaukseksi kaihomieliseen katseeseen. "Meidän tulee
jättää Hänen haltuunsa kaikki, mikä meille on arvokkainta. Emmekä saa
unhoittaa, että Hän on Isä, joka tahtoo meidän Häneen luottavan."
Hiukan väsyneinä toisiinsa Charlotte ja Pamela nousevat kuin yhteisestä
sopimuksesta penkiltään ja kävelevät verkalleen opettajattaren
luo. Heidän mielestään tämä uhrautuu aivan tarpeettomasti uudelle
oppilaalle; ja varsinkin Charlotte on taipuvainen pikkuiseen kateuteen,
jos neiti Thornhill kiinnittää liian paljon huomiota uusiin tulokkaihin.
"Hän tekee tuon Fowlerin tytön aivan itserakkaaksi, jos hän kovin
paljon hänestä huolehtii", kuiskaa hän Pamelalle. Ja Pamela avaa ja
sulkee sinisilmänsä myöntymyksen merkiksi.
"Jos neiti, hm... Fowler on saanut kyllikseen karhuista", alottaa
Charlotte, oivallisesti matkien veljeänsä kapteeni Ashleyä, "emmekö
mielestänne voisi lähteä kotiin, neiti Thornhill?"
"Oletko valmis tulemaan, Jennet?" kysyi opettajatar ystävällisesti.
"Kyllä... kyllä, jos te sitä haluatte; mutta tahtoisin pikimältään
katsoa biisonia."
"Se käy helposti päinsä, lapseni; biisonin karsina ei ole kaukana." Ja
neiti Thornhill astuu edellä karjavajoille vievää tietä.
"Aika kiusankappale", mutisee Charlotte, joka kulkee perässä Pamelan
kanssa.
"Oi, onko täällä todellakin karju?" [Englanninkielen sanat _bore_
(kiusankappale) ja _boar_ (metsäkarju) äännetään samalla tavalla.
Suom.] kysyy Jennet kääntyen pelokkaan uteliaana uusien koulutoveriensa
puoleen.
"Niitä on joukottain", vastaa Charlotte. "Ne ovat päästetyt irralleen
puistoon ja samoilevat ympäriinsä, missä haluavat."
Kaikki neljä nauravat hilpeästi niinkuin nuoret ihmiset kernaasti
nauravat hyvin lauhkealle leikille. Mutta Jennetin posket kuumottavat,
ja polttava puna viipyy hetkisen hänen kasvoillaan. Kodissaan hän ei
koskaan hävennyt olla pikkuisen hupakko; mutta täällä hän tuntee, että
joku aina vaanii hänen virheitänsä, ja että Charlotten ja Pamelan nauru
ei ole aivan yhtä hyväluontoista ja hempeätä kuin entinen kodin hilpeys.
Mutta vaikka hän hiukan aavistaakin, että hänen selkänsä takana
irvistellään, hän kuitenkin nauttii biisonin näkemisestä. Se on kyllin
ystävällinen tullakseen puisen hökkelinsä ovelle ja näyttääkseen,
kuinka se osaa töllistellä. Neiti Thornhill antaa tytön katsella
hetkisen; ja sitten he lähtevät eläintarhasta ja kävelevät kotiin päin
päivän hämärtyessä.
Osan tiestä he ajavat raitiovaunulla ja kun he vihdoin pääsevät
Brunswickin torille, tuntuu teen ja voileipien ajatteleminen Jennetistä
hyvin tervetulleelta. He astuvat sisään korkeaan muuriin lävistetystä
rautaportista, mikä saa maalaistytön ajattelemaan luostaria, ja
kulkevat hiekoitettua, syksyn varisseiden lehtien peittämää käytävää
pitkin rakennuksen ovelle.
Niin vakavalta ja yksitoikkoiselta kuin Pyhän Annan opisto ulkopuolelta
näyttääkin, on siellä sisällä aina iloista ja hilpeätä. Maatilan
talonpoikaiseen kodikkuuteen tottunut Jennetkään ei näe mitään
synkkää näissä mukavissa suojissa, ja rouva Mayfieldillä, laitoksen
johtajattarella, taas on niin vaikuttavan äidillinen sävy, että se
saa ujot tytöt heti reipastumaan. Vielä parempi, hänen laajassa
povessansa sykkii oikea äidin sydän, eikä kukaan ole liian arka
uskomaan huoliansa hänen auliiseen korvaansa. Pieniksi, vähäpätöisiksi
suruiksi niitä jotkut nimittäisivät, keveiksi heinäsirkan kuormiksi!
Mutta rouva Mayfield tietää nuorten uskovan, että jokainen suru on
ikuinen, ja katselevan toivottomasti sumein silmin tulevaisuuteen, jota
heidän nykyisten huoltensa pilvi tummentaa. Hän ymmärtää kokemattoman
sydämen epätoivoisen huudon: "Minä en enää koskaan tule onnelliseksi!"
Myöhemmin tuo sama sydän elämän toistuneista koetuksista viisastuneena
voi sanoa: "Tie näyttää nyt pimeältä, mutta kyllä se käy valoisaksi
jälleen, kunhan olen kulkenut kauemmaksi."
Mutta vaikka Pyhän Annan opisto on todella hupaisa, Jennet Fowlerin
ajatukset kääntyvät surumielin ja kaivaten takaisin etäiseen
maalaiskotiin.
Äänekäs kellonsoitto kutsuu teelle; mutta hetkiseksi hän viipyy
käytävässä erään puutarhaan antavan ikkunan luona. Ja näiden Lontoon
puiden, noiden savuttuneiden seinien ja tuon hämärän taivaan asemasta
hän näkee punoittavan iltaruskon hehkuvan kummulta metsän läpi
isän peltosarkojen takaa ja tutunomaisten hahmojen palaavan kotiin
laidunmaan yli.
-- Ah, -- huoahtaa hän pyyhkien kyyneleen, -- tavannenkohan todellakin
kaiken samanlaisena, kun pääsen kotiin? Miten iloinen... miten
sanomattoman iloinen olisinkaan, jos voisin kohottaa vanhan oven säppiä
ja vilkaista sinne sisälle heidän luokseen tänä iltana!