Suur'itse Minä istuu jääkristalli-linnassaan
ja kylmin kiiltävin silmin hän katsovi maailmaan,
kas, holveihin heijastuupi lumitähtien kimmallus,
ja lävitse kammioiden käy huurteinen huokaus,
jos sinne käyt, oi, matkamies, käyt kuolemaasi!
Suur'itse Minä vanha on vihaaja auringon,
oli ennen sydän hällä, nyt sijalla tyhjyys on,
on hällä ystävä korppi ja pohjaton, musta yö,
ja ainoa hupi on hällä, kun ahne korppi syö;
hän monen onnen, monen lujan toivon kaasi.
Öin onnen onkijajuokot ne hiipivät istuimen luo
ja silmissä kiinteä ilme veriuhreja hälle ne tuo,
ne antavat sydämmensä hänen lempikorpilleen
ja sitte ne valansa vannoo kuin kuiskais ne itsekseen,
Suur'itse Minän eteen ne nyt maahan luistaa:
"Suur'itse Minä! Vannon, nyt unhotan kaikki muut,
ma unhotan armaani lemmen ja kotini kauniit puut,
ma unhotan unelmat kauniit, ne kunniaan, kultaan myön,
jos isäni tielle astuu, niin isäni maahan lyön,
vain itseäni tahdon aina auttaa, muistaa.
En mitään keinoja kammo, kun himoni hulmuaa,
sen kenkäni korolla poljen, ken minua vastustaa,
en lasten itkuja kuule, en ääntä hukkuvan
ja ylitse raunioiden ma huoneeni rakennan
ja kuiluhun ma tahdon kilpaveikot suistaa.
Suur'itse Minä, sä kaikki, sua tahdon ma ylistää,
ma sulle suitsutan, uhraan, en muuta tunne, en nää,
näin itsetiedossa väikyn, käyn kunnian vuorta näin,
sen lumihuippuja astun pois ikuisuuttani päin,
ja alla maailmoiden tummat tulet palaa.
Ja taivaan kantta vasten ma suuren varjoni nään,
kuin itse Luoja oisin ma korkeelle nostan pään,
ja kuolkoon herätysääni mun omassatunnossain
ja kuolkoon elämä kaikki, kun minä elän vain,
Suur'itse Minä, kuule palvelijas valaa!"
Suur'itse Minä koskee heitä taikasauvallaan,
ja huume joukot tempaa, ne syöksyvät maailmaan,
ne suuruuden hulluina huutaa ja muita ne tallaa ja lyö,
ne palaa, paatuu, ne hyytyy ja tulee kerran yö,
kun omaa itseään ne kaikki kiroo salaa.