Tein minä pajusta hilpeän huilun,
mut en ääntä ma siihen saanut;
aattelin: ei ole onneni haltia
soittajan lahjoja mulle jaannut;
soi, seli, soi, seli, lahjoja jaannut,
ja ma kaikille huilua näytin.
Näin minä hyttysen: hyttynen kuule,
puhalla huiluuni sielu ja henki!
"Aurinko paistaa, ei ole aikaa",
hyrisi hyttynen, hämärän renki;
soi, seli, soi, seli, hämärän renki,
ja huiluni päivässä kiilsi.
Kuljin ma metsään, huutelin, kuuntelin,
palolla kuhersi illalla rastas:
Opeta tarkkaa taitoas mulle!
"Käki sen vei!" niin vallaton vastas;
soi, seli, soi, seli, vallaton vastas,
ja ma vaijeten huilua katsoin.
Aholla asteli laulajaneitonen:
sirukin äänesi sointua anna!
"Lähteellä laulan, kun ylkäni saapuu,
suotta en morsiuskruunua kanna;"
soi, seli, soi, seli, kruunua kanna;
ma huilusta silmäni siirsin.
Kuljin ma maailman markkinateitä,
säveltä kysyin tuolta ja sieltä.
Päätä ne puisti ja sormin ne haastoi,
eikä ne tainneet kysyjän kieltä;
soi, seli, soi, seli, kysyjän kieltä,
ja huiluni rumaksi ruostui.
Kuljin ma kuulun tietäjän luokse:
sanele taikojas, taitava ukko!
"Ei ole huilusi tiedossa tehty,
salassa sulle on luonnon lukko;"
soi, seli, soi, seli, luonnon lukko,
ja ma huiluni poveeni kätkin.
Nousin ma pyhälle vuorelle, huusin:
puhu sinä Jumala huiluuni ääni!
Salama juoksi ja ukkonen jymisi,
pitkäisen leimaus huumasi pääni;
soi, seli, soi, seli, huumasi pääni,
ja huiluni mustaksi muuttui.
Silloin ma ilmoille itkuni päästin,
kelmeät kasvoni pimeään peitin,
aattelin: nyt minä kuolla tahdon;
huonon huilun ma maahan heitin,
soi, seli, soi, seli, maahan heitin,
ja silloin helisi huilu.
Helisi huilu ja illalla itki,
hellästi itki ja minua moitti,
latvat ne lauloi ja puroset pulppui,
hauet polski, kun sirkat soitti;
soi, seli, soi, seli, sirkat soitti,
ja ma huiluni huulille nostin.
Humisevan huilun huulille nostin,
sormet ne sousi ja säveltä toisti,
suru suli, vilisi virsien tulva,
ihana aurinko sieluuni loisti;
soi, seli, soi, seli, sieluuni loisti,
ja huiluni ilosta itki.