Ja Hebla, tytär Flemingin ja neitsyt ihana,
hän istui torniss' suruissaan ja katsoi luotoja,
kun Auran aallot hiljaa loiski linnan rantaan.
Ja kamarineiti suki hänen kultakutriaan,
ne soljui yli luutun, jok' oli polvillaan,
ja luuttu värisi kuin nuori sydämmensä.
-- Niin Hebla virkkoi: "miksei jo nuo Puolan laivat näy,
van Wyk mun suuri sulhoni kai kannella nyt käy,
ja lokin lailla aatoksensa luoksein liitää."
Hän Sigismundon kalpa on ja uljain merimies
ja Heblan nuoren sydämmen hän valloittaa jo ties,
hän valloitti sen hymyllä ja hyväilyillä.
Van Wyk käy niinkuin salama, lyö laivat herttuan,
kuin vihaan Kaarlo herttuaa, niin häntä rakastan;
mut kuule kuinka Ahvenalta meri mylvii!
Nyt nouse pieni piikani, käy tornin ikkunaan,
ma tykin jyskeen kuulen kai, van Wyk noin ampuu vaan,
pois mustan suruhuntuni nyt heittää tahdon!
-- "Ei armon neiti, ukkonen se merellä ajelee,
ei tykin ääntä kuulla voi, miks kätenne vapisee,
oi, jospa eläisi nyt Klaus, rautamarski!"
-- "Nyt portilla rusoharsoissa ma häntä tervehdän,
ja voiton ruusun rintaansa ma riemuten kiinnitän,
mut kuule, kuka linnan porttiin kolkuttaapi?"
Ja kamarineiti näppärä hän portille juoksi pois,
mut Hebla kulki hymyillen kuin morsian hän ois,
häähuilut, torvet kuin ois soineet korvissansa.
-- "Miks, piikani, oot kelmeä kuin kuuhut syksy-yön,
jo päästä sanat suustasi, sun muuten maahan lyön
ja rintaneulani ma pistän sydämmeesi!"
-- "Mun viestini on viluinen, siks vapisen ma niin,
van Wyk, hän luodoll' Ahvenan jo tuonnoin ammuttiin,
ja tänne valkosiivin hertun laivat lentää!"
-- "Oi hyvä äiti Jumalan, miks Luoja tämän soi,
nyt mestar' Risto kaivuri mulle haudan tehdä voi
tai Auran aallot saa mun kauas kantaa!"
Ja Hebla neitsyt hiukset heitti yli kasvojen,
hän päivät istui mykkänä, yöt istui itkien,
ja silloin suruansa Auran aallot lauloi.