Näin usein unissa sen kaupungin,
sen ahtaat kujat salaa sokkeloita,
pihanperill' on vihreetä hämärää
ja kirjatuita lyijyakkunoita.
Sitä matala muuri ympäröi,
on tulliportiss' suuri salalukko,
ja raastuvan tornit ne kimmeltää
ja vanha ravistanut vaskikukko.
Ja taittoharjat ne nuokkuilee
kuin nukkua ne tahtois seisaaltansa,
ja tiilikatot ne kaartelee
kuin kummat valaat punasuomuissansa.
Yli laskusillan sotilaat käy,
ja rummut pärrää, kaikki kasket kiiltää,
kotihaahdet satamaan purjehtii,
ja oudot purret muille maille viiltää.
Siellä aatelisneidit silkeissään
käy suippokengin pyökkikujan varjoon,
ja porvarit kultaansa punnitsee
ja ostajille saksan oltta tarjoo.
Siellä suihkukaivosta kyyhkyset juo,
ja vesikarpaloita ilmaan pirskuu,
tytöt kertovat öisistä vehkeistään,
ne vuoroin ammentaa ja vuoroin tirskuu.
Yli tuomiokirkon päivä käy,
ja mustat naakat kirkuu kimmahdellen,
jo torninkello kahta lyö,
ja sakaristoon paistaa kirkas helle.
Ylä-ilmasta siipien kahina soi,
kun nuori teini suuren oven sulkee,
pää kallella ilmaan hän tähystää,
kun kurjen aura pohjaa kohden kulkee.
Hovisuutari kiivaasti katsahtaa
ja naskalinsa polvinahkaan naulaa,
hän lestinsä hetkeksi unhoittaa
ja vanhaa kevätpolskaa alkaa laulaa.
Hovikeittäjä kätensä yhteen lyö
ja virkkaa vilkuessaan pilven kaistaa:
"huvilinnaan nyt herttua ikävöi,
kai kevään herkut 'armon' suussa maistaa."
Pilataiturit kiertävät kaupunkiin,
maan näyttelijät taivasalla viihtyy,
sillä kevät tuli niinkuin kiireissään,
ja silloin poskipäissä veri kiihtyy.
Pyhävaatteissa rahvas vaeltaa,
ja pienet piiat valtatielle hyökkää,
kas, herttua uljaana ratsastaa,
ja töyhtö heiluu, kun hän päätään nyökkää.
Mut kurjassa ullakkokammiossaan
taas köyhän runoniekan riemu täyttää,
hän toisella kädellä sulkaa vie,
ja toisella hän kitarataan käyttää.
Hän lemmensonettia sepustaa
ja laulaa Kaarinalle ihanalle,
hän huutaa salattuja kiihkojaan
ja soittaa, soittaa koko maailmalle.