Marjatta se nuori neiti
kulki rantaa pitkin,
iloissansa lauleli
ja kukkia hän kitki.
Istui meren kivelle
ja meren vettä maistoi,
näki sinisimpukan,
kun päivä siihen paistoi.
Päivä lauloi, leivot lauloi,
taivas laulun toisti,
neiti poimi simpukan
ja siinä helmi loisti.
Helmi helkkyi silmissänsä,
nytpä neitsyt telmi
metsän kultakanervalle,
silloin hukkui helmi.
Itki impi, etsi, itki,
itku metsään hukkui,
ilta hiipi kanervalle,
siihen impi nukkui.
-- -- Tuli kyttä metsätietä,
hiipi mättään alta,
löysi helmen, vei sen helmen
maire Marjatalta. --
Unnissansa Marjatainen
väänsi valkokättään
valitellen, vavahdellen
päällä pehmeen mättään.
Kyttä kulki muilla mailla
valtateitä pitkin,
sitä iltaa impi aina
yksinänsä itki.
Itki kunnes nukahti,
ja tähdet alkoi loistaa,
mut ei koskaan enään nähnyt
unta simpukoista.
Rannalla hän itki kerran
kaihon kyyneleitä,
kyynelhelmi mereen vieri,
vieri tuulen teitä.
Vesikaari helmen nosti
Luojan akkunalle,
Luoja puotti valkokyyhkyn
maire Marjatalle.
Nyt se kyyhky neijon päällä
välkkyy sekä väikkyy,
neitseen pyhän katseen alla
meri tyynnä läikkyy.