1.
Kati laulaa kangaspuulta,
sukkula lankoja johtaa,
kiiltää loimi ja kaiteet helskää,
säteet sormilla hohtaa.
Taatto tuvassa veisailee,
ja äiti se liedelle liikkuu,
siskot leikkivät lattialla
ja kehto hiljaa kiikkuu.
Pirtin vihreän akkunan alla
aallot loiskivat santaan.
aatos lentävi harhaellen
ja kotipuoleen kantaa.
Tuttu on seinän vanha sammal,
ovi ja otsahirsi,
tuttu on mulle iltalaulu
ja vanha juhannusvirsi.
Laulu sydäntä lämmittää,
kun loimet laskee ja taipuu,
katse harhaa hämärässä
ja Katin silmihin vaipuu.
2.
Pois tieltä purlakat, -- plitsh ja plitsh,
nyt Mantsjun Ontrei Gavrilovitsh
taas ajaa telegass', sinkuu hiekka,
hän paras Karjalan parasniekka,
vaikk' onkin kuningas kukkaron,
ain altis, mairea, suulas on.
Hän vaihtaa, ostaa ja metsää myy,
hän ketunnahkaansa vetäyy,
ei proidi, proidi, hän vennääks' ääntää,
hän mielen mittaa ja silmän kääntää,
ja korot kasvaa ja kauppa käy,
mut prameutta ei sentään näy.
Hän viisas, viekas on laskuissaan,
sai monet markat jo koukuillaan,
lie kolme taloa kunnahalla
ja sadat saatavat ryöstön alla,
hän oisko kitsas, ei, tarkka vain,
hän liukkaan häntänsä peitti ain.
Hän Salmist' pohattomutsjon toi,
pien Kostja kehdoss' jo vaikeroi,
se perii konnut ja kultaruplat,
(ne kumpuu Mantsjulle niinkuin kuplat),
pien Kostja tatjansa kuva lie,
ja aasi kultainen kauvas vie.
Lie hällä kymmenet jaalat jo,
on jauhon menekki mainio,
ja Piiterille hän pyitä tuottaa
ja hyvään onneensa muuten luottaa,
hän vehnään veljeksi päästä ties
ja yhtä hyvä on Suomen mies.
Jos lie tää parjaus paha vaan:
hän petti kruunua jauhoillaan,
mut pöydän alle hän herrat juotti
ja uuden kellon hän kirkkoon tuotti,
taas nousi arvohon entiseen
ja kulkee hurskaana hiljalleen.
Hän synnin papilta anteeks sai,
nyt kirkkoon käy joka sunnuntai,
hän ristii silmiä pogostalla,
pois lakit lentävät kaikkialla,
kun telegassansa -- plitsh ja plitsh,
taas ajaa Ontrei Gavrilovitsh.
3.
Tiellä ma kolme neitoa näin,
kengät ne narskui ja heinissä kastui,
kiertäen sauhuvan saunan taa
hiljaa ne akkunan alle astui.
Heli on hempeä laadultaan,
silmissä näin minä hilpeän huolen,
arkana Irja mäellä käy
siintävän lahden toisella puolen.
Kati se kaaresti kujeissaan,
takkiaisia tukkaani heitti,
letit ne leiskui ja välkkyi vyö,
laihoon ne juoksi ja laiho ne peitti.
Silmät kiilsi ja välkkyi vyö,
kun minä Katille laihossa kostin:
Irjan helminauhan ma vein
ja Helin ma ilkkuen ilmaan nostin.
4.
Kati tuima ja tumma kisahan käy,
jo äitisi tuvassa nukkuu,
iloliekit rannoilla hulmuaa,
ja kiihkeät käköset kukkuu.
Täällä tuvassa hiillos himmenee,
yöperhot hämyssä hyörii,
oi, kuuletko laulua niemestä,
parit siellä jo piirissä pyörii!
Niin umpea tuvassa ilma on,
ja ahtaat on sopet ja seinät,
tuolla tuoksuu valkeat omenapuut,
hajuyrtit ja apilaheinät.
Nyt nouskamme rinnalle harjanteen,
kun Laatokka laulaa ja läikkyy,
miss' udussa taivahanrantojen
sinisaaria sumusta väikkyy.
Kun Laatokka laulaa ja läikkyilee,
maa, meri kun halavi toistaan,
kun veremme lemmen kisahan käy,
ja niemestä valkeat loistaa.
5.
Ja saima souteli Laatokalla,
se sousi kuin sotka suuri,
ja yöstä hiljaisen hempeästä
nous luostarin valkea muuri,
kun sinitapulin risti kiilsi
ja laine Laatokan nukkui.
Mut luostar'rannalla raukealla
yks munkki mustissa kulki,
hän alle kauhtanan kahinan
nyt sydänitkunsa sulki,
kun sinitapulin risti kiilsi
ja laine Laatokan nukkui.
Hän itki illalla lempeällä
ja Donin laineita muisti,
kun huvipurressa Sonjan kanssa
kuun kultajuopaan hän luisti,
kun sinitapulin risti kiilsi
ja laine Laatokan nukkui.
Hän Sonjan kosijan yöllä tappoi
ja kiiti arot ne aavat
ja viimein luostarin muurin taakse
hän peitti sydämmen haavat,
kun sinitapulin risti kiilsi
ja laine Laatokan nukkui.
Ol' ennen tuima hän saporoogi,
mies täynnä tulta ja verta,
nyt valju munkki, mi suruissansa
öin katsoo hiljaista merta,
kun sinitapulin risti kiiltää
ja laine Laatokan nukkuu.
Hän nosti kätensä taivahalle
kuin merta halannut oisi,
kuin Sonjan laulua kuunteleisi
ja Donin lainehet soisi,
kun sinitapulin risti kiiltää
ja laine Laatokan nukkuu.
Pois painoi päänsä hän etelään
ja hiljaa muurille nousi,
kun laulu saimalta sammui pois
ja saarten lehtoihin sousi,
kun sinitapulin risti kiilsi
ja laine Laatokan nukkui.
Ja tuntui kuin aron aavikoilta
ois käynyt henkäys suuri,
kun merest' auringon kruunu nousi
ja välkkyi luostarin muuri,
kun sinitapulin risti kiilsi
ja laine Laatokan nukkui.
6.
Ukko utra harmaaparta
perässä purtta melalla suuntaa,
nuorat juoksee ja kokka soi,
rannoilla niityt vihannoi
ja taloja kunnailta puuntaa.
Teljoill' on Irja suruinen,
nuori mieli ei karkele koissa,
katsoo sinisten salmien taa,
äsken tulista brishakkaa
tanssi hän praasnikoissa.
Laineissa lanteet laski ja nous,
povi se kiihtyen läikkyi silloin,
keskellä peshota-rahvahan
näki hän hilpeän Tahvanan
ja souteli polvilla illoin.
Anuksen brihat ja neveskat
hämyssä hiipi käsikäissä;
konsa Irja on iloinen,
saako hän kihlasormuksen
ja pyöriikö omissa häissä?
Irja katsovi salmihin pois,
kylmä on käsi ja vaalea huuli,
mieli niin läyli ja leino on,
laulaa laine vallaton,
ja Laatokan tuima tuuli.
Eessä on sumuiset mantereet,
pitkät syyskuun ikävät illat,
aatos Tahvanan kanssa käy,
sataa, sataa, ei päivää näy,
ja tummat on taivaan sillat.
Ukko utra kääntävi purtta
sotkan soutuvalkamoihin,
Irja silmänsä maihin luo;
konsa Tahvana taasen tuo
Irjansa praasnikoihin?
7.
Karjalan kuningas nuor' Ale on,
keisari Anuksen laajoilla mailla,
kruunu se meressä kimmeltää,
Ale on kruunua vailla.
Kruunu se meressä kimmeltää,
kuplista kiiltää hopeavuori,
vankina siell' sulo Seenia on,
prinsessa Seenia nuori.
Veteiset vuorta vartioi,
ahvenheiniin ne heittää nuottaa,
Seenia vuoressa itkevi,
Alehen Seenia luottaa.
Köyhä kuningas nuor' Ale on,
simpukan etsijä, maantien veikko,
Laatokan rantojen rauhaton,
hurjasti naurava peikko.
Ale on Seenian sulhainen,
Seenia, Seenia vuoreen kuoli. - Ale on kruunua vailla vain,
Ale on mielipuoli.
8.
Vanha kello se naksaa ja lyö,
tullut on hiljainen, hiipivä yö,
katselen nuorta Karjalan viljaa
ja pirtissä on niin hiljaa.
Hiillos takassa tummenee,
isä ja äiti uinailee,
pankolla kuorsaa ruoti-ukki,
ja vaiti on puolarukki.
Pilvet ne piirissä hajaantuu,
tummuu loimi ja kangaspuu,
elämänlanka kiertää seinää,
tupa tuoksuu palsamiheinää.
Vuoteell' ei kaunista Katia näy,
nuori kutoja hiipien käy,
varpain varoen kuiskaa ja kulkee
ja hiljaa oven hän sulkee.
Nojaa olkaani nuoren pään,
sulaa iloiseen ikävään;
perhot lentää ja kello tykkii,
ja sydämmet yössä sykkii.
Sanaselityksiä: purlakka = loinen; Piiteri = Pietari; pogosta =
kirkonkylä; saima = jaala; peshota = illatsu, iltaseura; neveska =
nuori vaimo; briha = poika.