Kauppias Eerik Kvaenangenin tuvassa Lyngenvuonon pohjukassa kävi
iloinen elämä. Avonaisesta ikkunasta, joka oli vuonolle päin,
kuului kovaäänistä puhetta, vuoroin ruotsiksi, vuoroin norjaksi.
Kajahtipa väliin selvä suomalainen sanakin, jota säestyksenä seurasi
juopuneen äänellä laulettu lapinkielinen joiunpätkä. Toisin vuoroin
rämähti käheä ääni nauruun, joka muuttui juopuneelle omituiseksi
kukerrukseksi. Siitä ei taas tuntunut loppua tulevankaan. Loppu tuli
kuitenkin sellaisena hetkenä, jolloin sitä vähimmin osasi odottaa,
ja sen ilmoitti voimakas nyrkin paukahdus pöytään. Tätä äkkinäistä
naurun katkeamista seurasi taas sekavaa turinaa, josta eroitti vain
harvan yksityisen sanan.
Ikkunan ääressä istui kaksi miestä ryypiskelemässä. Toinen oli
lyhytrakenteinen ja tanakka, yllä lapintakki ja jalassa lappalaisen
tavalliset kesäjalkineet, paulaiset vuotakengät. Toinen oli pitkä
ja laiha, kuluneessa nukkavierutakissa ja polvihousuissa. Jalassa
hänellä oli messinkisolkiset kengät. Tukka oli epäjärjestyksessä ja
paidanrinnus auki.
Molempien kasvoilla pohotti kuumeinen puna, seurauksena ahkerasta
ryypiskelemisestä. Lapintakin omistaja oli vanha tuttavamme Olaus
Sirma, ja hänen toverinsa Lyngenin nimismies Rolf Jenssen.
Kauppamies hoi! huusi Sirma ja kolkutti tyhjällä tuopilla pöydän
laitaan.
Viereisestä huoneesta tuli ystävällisen näköinen, hymyilevä vanhus,
nahkaesiliina edessä. Hän astui reippaasti pöydän luo, silmäsi
veitikkamaisesti molempia juomatovereita ja kysyi kohteliaasti:
-- Mitä suvaitsette?
-- Eikö ukko Kvaenangen näe, että tämä on aivan tyhjä? sanoi Sirma
ja käänsi tuopin kauppiasta kohti. -- Aivan tyhjä! lisäsi hän silmää
iskien.
-- Vieläkö herra pastori tahtoo? Se nousee ehkä liiaksi tänne?
Kauppias taputti leikkisästi Sirmaa päähän.
-- Ann' nousta vain! Ei aina olla Norjassa! Vai luuletko, ettei
minulla ole millä maksaa? Enontekiön kappalaisella on rahaa! Näetkös?
Sirma löi kirkkaan taalerin pöytään.
-- No, no, kyllä minä uskon, mutta ajattelin vain. Mutta saman
tekevä, kyllä minä noudan.
Kauppias otti tuopin ja toi sen hetken kuluttua täynnä kuohuvaa
olutta.
-- Eikö minulle enää viinaa uskota? ärjäisi Sirma löi nyrkkiä
pöytään. -- Mitä hävyttömyyttä tämä on Jenssen, kuinka voit sallia...?
-- Jaa, jaa, vastasi puhuteltu ja heilutteli päätään.
-- Minä tahdon viinaa, oikeaa lajia! Pois oluet! Sirma heitti tuopin
lattialle.
-- Istu rauhassa! Mitäs siinä teutaroit? koetti nimismies häntä
rauhoittaa.
Kauppias otti tuopin lattialta ja suuttui. Hän astui pöydän luo ja
sanoi tiukasti:
-- Jollei pastori lupaa olla hiljaa, niin minä en anna pisaraakaan
enää!
-- Minä lupaan... anteeksi! Sinä olet kelpo ukko... Minä pidän
sinusta...
Sirma nousi ja yritti syleillä kauppiasta, mutta tämä vetäytyi
taaksepäin eikä ollut huomaavinaan hänen tarkoitustaan.
Viinaa tuotiin pöytään. Sirma tarttui lasiin ja vei sen huulilleen.
-- Prosit, Jenssen!... Tämä on hyvää!... Norjan viinaa! -- Prosit,
prosit!
-- Kuulehan, Jenssen, virkkoi Sirma tuokion kuluttua. -- Minulla
on huono toveri siellä kotikirkolla... ymmärrättekö? Nimismies,
tarkoitan... Martinpoika. Suuri lurjus koko mies. Meillä on ollut
käräjäjuttu heinämaista ja minä voitin... komeasti... Tahtoi viedä
minulta niittyni... ajattelepas!... Suuri lurjus... heittiö!...
-- Älä, älä! Ole siivolla! Ukko Kvaenangen ajaa meidät muutoin ulos.
-- Anteeksi, aloitti Sirma hiljaisella, melkein kuiskaavalla äänellä.
-- Mutta minä en saata sietää sitä ketunnaamaista Martinpoikaa! Se
puolustaa noitia ja velhoja, vaikka virka toista vaatisi...
-- Kuule, miten kävi sen sinun noitasi, sen Paulus-Jounin? On
kuulunut tännekin jotakin.
-- Älä kysy. Se on ruma juttu... Kuule, maistetaan, niin minä
kerron...
Lasit kohosivat taas.
-- Se on ruma juttu... Ajattelepas... otimme miehen kiinni muutamana
päivänä viime kesänä... Oli juuri palannut muutamasta pirullisesta
ilveilystään... uhrijuhlasta... katsopas. Olin parast'aikaa
syömässä kodassa, kun Tulinkisuvannon Tuomas... tiedäthän... tulee
ja sanoo, että Jouni on naapurinamme viereisessä kodassa... Sanoo
tyynesti vain... niinkuin se olisi aivan jokapäiväinen asia...
Minä ulos... kuin pyssyn suusta... ja miehet perässä... Siellä
viilettää jo noita pakoon, niin että takin helmat lepattavat... Me
perässä... hiivatin hamppua, Jenssen! Noita loikkaa vetistä jänkää
poikki, niin että vesi pärskähtelee... Meille nousee tie pystyyn...
Ei kukaan uskalla jängälle, vaikka minä manaan ja noidun... Sellaisia
nahjuksia, Jensen!... Mutta kohtalo tuli meille avuksi... Tuiskis!
Siellä makaa mies silmällään jängässä eikä pääse ylös... Silloin
me ympäri kiertämään... ja niskaan!... Jalka oli nyrjähtänyt
sijoiltaan... peijakas! Otimme kiinni ja toimme kirkolle sidottuna
... käsistä ja jaloista...
-- No, mitenkäs sitten?... Teiltähän hukkui mieskin sillä matkalla?
-- Niin... Erkin Pekka... Täytti venheen muutamassa koskessa...
ja sinne meni mies... Vanha muori... Erkin äiti... kirosi minut
syvimpään helvettiin... Niinkuin se olisi ollut minun syyni...
Sanopas, Jenssen oliko se minun syyni?
-- Mitenkä se sinun...?
-- Sitähän minäkin! Olen koko talven... houkka itseäni soimannut...
mutta se on ollut turhaa vaivaa! Minkä minä sille...?
Hän vaikeni ja tuijotti edessään olevaan lasiin, puistellen päätään
omille mietteilleen.
Nimismies pitkästyi hänen vaitioloonsa ja kysyi:
-- No, mitenkä kävi sen Jounin sitten?
Sirma havahtui ja katsoi nimismiestä tuikeasti silmiin.
-- Niin, kuule, Maunu, sen vietävä, päästi miehen irti. Jouni
pelotteli muijan pahanpäiväiseksi... Kovin oli peljästynyt hyvä,
ettei surmannut... Kun minä palasin Suonttavaarasta, oli noita poissa
-- paennut... Ei löydetty mistään... Piti läheltä, etten lyönyt
Maunua halolla kalloon... Niin suututti... suututti armottomasti!
Nimismies räjähti nauramaan.
-- Olipa se soma juttu, hah-hah! Vai pakoon pääsi? Katsos vain...
viekkaannäköinen se onkin. Olen monesti markkinoilla nähnyt.
-- Niin on... Mutta kerran vielä hänet käsitän! Kuule, Jenssen, minä
käsitän hänet, ja silloin hän ei pääse pakoon!
Hän huojui tuolillaan, puiden pöydän yli nyrkkiä nimismiehelle.
-- Uskon, uskon, vakuutteli tämä. -- Mutta tiedätkö, että hän on
täällä tätä nykyä?
-- Paulus-Jouni!?
-- Hänpä juuri. Näin eilen lastauspaikalla, ja niin kanteli
jauhosäkkiä kuin mies... Vankka se onkin.
Sirman käsi painui pöydälle, ja juopunut katse näytti hetkeksi
selviävän.
-- Voi herja! ärjäisi hän ja tuijotti hirmuisesti nimismieheen. --
Jenssen, kuule, sinun pitää auttaa minua, lisäsi hän hiljemmin. --
Kuule, lupaatko?... Otamme kiinni -- sinun avullasi. Minä vien
miehen kotia ja toimitan voudille.
-- Ei siitä tule mitään. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän ei
ole täällä pahaa tehnyt.
-- Vai ei ole, hm! Mutta kuule, Jenssen, minulla on häntä vastaan.
Hän on noita, ja minun tehtävänäni on panettaa hänet kiinni.
Ymmärrätkö?
-- Kyllä, kyllä, mutta...
-- Kuule, Jenssen, minä vihaan sitä miestä, vihaan sydämeni pohjasta!
Tiedätkö, oli pelotellut vaimoni, Kaarinan, puolikuoliaaksi...
Oli vannonut, että tämä koettaisi vaikuttaa minuun, jotten häntä,
Jounia, enempää vainoisi... Siitä asti on eukko rukoillut, että
antaisin herjan olla... Mutta minä, Jenssen, olen kuuro sellaisille
rukouksille, kuuro... kokonaan!... Aivan kokonaan!
Hän iski nyrkkiä pöytään, niin että lasit hypähtivät kohoksi, ja
retkahti raskaasti taaksepäin. Vähän ajan kuluttua hän rupesi
samealla äänellä laulamaan:
-- Paulus-Jouni,
stuorra noaidde,
voiaa naa-naa...
Buoidest tshoarbälest adda
heijus nävo...[27]
Hän ojentausi jälleen vaivalloisesti ja katseli toveriaan kuin
ei olisi tätä oikein tuntenut. Silmiään haristellen hän tuijotti
nimismieheen ja soperteli kuiskaten:
-- Jenssen, kuule, olenko minä juovuksissa?
Nimismies katseli häntä ihmeissään. Mitähän se nyt mietti?
Juovuksissako? Hän tarkkasi Sirmaa tuimasti ja tajuttuaan, että hänen
tuli lausua arvostelu toisesta, hän ojentihe ja vastasi varmasti:
-- Niinkuin sika!
-- S-sika? Se tuli kimeällä äänellä. -- Jaahah! Kyllä tunnen sinut,
sinä vanha kettu... sinä kruunun myyrä!... Mutta enpä tuosta suutu.
-- Tiedätkö, Jenssen, miksi minä juon?
Se lausuttiin virallisesti, pää kallellaan.
Siinä oli nimismiehelle uusi pulma. Mitähän hän nyt vastaisi?
Vanhastaan hän tiesi, ettei Sirmaa tuolla päällä ollessa ollut hyvä
suututtaa. Hän katsoi parhaaksi olla vaiti.
-- Ahaa! lausui Sirma ja iski Jenssenille silmää. -- Sinun järkesi
kohtasi ylimenemättömän paikan. Tiedätkö, miksi minä juon? -- Juu,
minä osoitan mieltäni... demonstreeraan... konsistoriumia vastaan.
Jenssenin hikiset kasvot osoittivat täydellistä käsittämättömyyttä.
-- Katsopas, Jenssen, ne Hernösandin herrat kirjoittavat minulle
aina niin karskisti ja komentavasti... En muka saisi mennä Ruijaan,
vaan tulisi minun kyyhöttää Lätäs-enon suussa, niinkuin munkin
luostarissa... Mutta minäpä haluan nähdä maailmaa, Jenssen... ja minä
tulen siis tänne... Ja kuta enemmän minua kielletään, sitä äkäisempi
olen lähtemään... Minä olen siinä kohden niinkuin kovapäinen poro:
kuta enemmän sitä pidätät, sitä tuimemmin se tolvaa... Nyt viime
keväänä kirjotti Anzenius... se lihava lallus... että Ruijanmatkoista
oli tehtävä loppu... Ja sekö minua kiukutti! Donnerjeeveli! Kiukutti
niin, että kolmantena päivänä läksin! Ei muuta kuin raito kuntoon...
ja ann' mennä vain, niin että korvissa soi! -- Nyt ovat porot
meikäläisten tokassa, ja syksyllä vien raidon takaisin... täynnä
tavaraa... Lähetin sanan Jukkasjärven papille, että saa tulla
tullaamaan, jos haluttaa... Kuule, Jenssen, kumpi on suurempi synti:
sekö, että pappi myy... vai se, että hän juo?
-- Riippuu siitä, mitä pappi myy.
-- No viinaa, totisesti!
-- Katsopas... riippuu siitä, mitä pappi juo.
-- Ätsh! No viinaa tietysti! Älä sinä rupea viisastelemaan... Kyllä
minä... katsopas, Jenssen, Jukkasjärven pappi myy viinaa... ja minä
taas juon... pääasiallisesti juon... Kumpi on parempi?
-- Molemmilla on hyvät puolensa.
-- Äläst!... Jukkasjärven pappi turmelee muita ja hyödyttää
itseään... mutta minä taas turmelen itseäni... ja hyödytän muita...
Ukko Kvaenangen esimerkiksi hyötyy minun kustannuksellani... Kumpi on
parempi? Ratkaisepas se kysymys, Jenssen!
-- Se on yhtä pitkä kuin leveäkin, ymmärtääkseni.
-- Äläst! Ei tässä skolastiikkaa... Mutta, katsopas, Jenssen -- hän
pyyhkäisi otsaansa kuin kootakseen hajanaisia ajatuksiaan -- jos
puhuisivat koreasti ja pitäisivät miehenä... niin minä _olisin_ mies!
Ja jos kohtelisivat pappina, niin olisin myös _pappi_ Mutta nyt
kaikki pitävät minua renttuna... ja minä olen silloin _renttu! Qvod
erät demonstrandum!_
Nyrkki paukahti taas pöytään, entistä kovemmin.
-- Älä hiidessä! Meille tulee vielä kaunis lähtö täältä, kun ukko
Kvaenangen lopulta suuttuu.
-- No, no, älähän huoli... Lauletaanpas vähän! Hei, Jenssen,
pistetäänpäs lauluksi! Ei noita joutavia renkutuksia... vaan oikea
kunnon laulu!
Ja odottamatta sen enempää toverinsa suostumusta tahi kieltoa hän
rupesi laulamaan:
-- Nyt paistaa päivä kirkas
jo Orrajärvelle.
Ah, latvaan kuusen jospa
mä voisin kiivetä,
ja nähdä saisin järven tuon,
niin, järven tuon, --
ah, Orrajärven tuon!
Kun kauppias Kvaenangen puolta tuntia myöhemmin tuli tupaan, nukkui
Sirma pöytää vasten, tyhjä lasi edessään. Nimismies oli mennyt.
Kauppias näki hänen hoipertelevan pitkin kylän tietä ja tapailevan
kiinni pikkupoikia, jotka ilakoivat hänen ympärillään. Vuonolta
kuului heleä-äänistä laulua. Kauppias kuunteli. Naapuritalon tytöt
siellä soutelivat. Ulkoa remahti pikku poikain nauru: "Eläköön setä
Jenssen!" ja sitten kuului nimismiehen käheä komento: "Hiljaa,
pojat!" Kauppias silmäsi pöydän ääressä nukkuvaa miestä ja meni ulos
mutisten itsekseen:
-- Ihminen on heikko... niin kovin heikko...