Pappilan pirtissä istuu Paulus-Jouni ovensuussa lattialla, avojaloin,
puoleksi makaavassa asennossa, kädet seljän taakse sidottuina.
Erkin Maunu piittaa haravia sivupenkillä, ja Maarita kehrää
karsinaloukossa. Kaarina-emäntä puuhailee takan luona illallista
valmistellen. Herra Olaus ei ole kotona. Hän on aamulla lähtenyt
Palojoensuun veljesten venheessä Suonttavaaraan ilmoittamaan
nimismiehelle Paulus-Jounin vangitsemisesta.
Kaarina nosti padan tulelta ja kaatoi siitä keitosta pahkakuppiin.
Ottaen hyllyltä puulusikan hän meni Jounin luo ja virkkoi lempeästi:
-- Ehkä syömme nyt, Jouni, muutoin tulee liian pitkä rupeama
eilisillasta saakka.
Jouni katsoi häneen silmissä uhma, joka näytti pohjattomalta. Hän ei
vastannut mitään.
-- Ehkäpä Maunu irroittaa siteet siksi aikaa kuin Jouni syö, virkkoi
Kaarina Maunun puoleen kääntyen.
Maunu laski haravan penkille ja irroitti vangin kädet.
-- Kas niin, sanoi Kaarina-emäntä hymyillen suopeasti. -- Nyt saattaa
Jouni syödä... Syöhän nyt, ennen kuin jäähtyy... Katsomme sitten
kipeää jalkaa ja korjaamme käärettä.
Jouni loi Kaarinaan omituisen katseen. Se kertoi syvästä, verisestä
loukkauksesta, jota ei voitu koskaan anteeksi antaa, mutta samalla
oli siinä selittämätöntä kummastuksen ja ihailun sekoitusta, jonka
aiheutti papin vaimon lempeä ystävällisyys.
Hän tarttui lusikkaan ja ryhtyi verkalleen syömään. Ensimmäiset
lusikalliset eivät tahtoneet mennä kurkusta alas. Oli kuin olisi
haavoitettu sisu pannut kaikin voimin vastaan tuota rakkaalla kädellä
tarjottua almua. Mutta vähitellen, kuta enemmän hän söi, solui keitto
kuin itsestään, eikä kestänyt pitkää aikaa, ennen kuin kuppi oli
tyhjä. Jouni laski sen viereensä lattialle ja käänsi päänsä seinään
päin.
-- Ehkä Jouni söisi lisää? kysyi Kaarina ottaen kupin lattialta.
Lyhyt päänpudistus vastaukseksi.
Kaarina iloitsi sydämessään, että oli saanut Jounin syömään. Kunpa
saisi hänet puhumaankin jonkun sanan. Tuo vuorokauden kestänyt
vaitiolo tuntui kovin painostavalta.
Maunu meni Jounin luo ja sanoi:
-- Pannaanpas kädet kiinni taas.
Jouni kohottautui sen verran, että Maunu saattoi sitoa kädet seljän
taakse, mutta ei muuttanut entistä asentoaan.
-- Jokohan me nyt katsomme nilkkaa, miten sen laita on? sanoi
Kaarina. -- Ehkäpä Maunu päästää vähän jalkoja irralleen.
Maunu päästi jalkanuorat, jotka olivat moninkerroin kierretyt
pohkeiden ympäri, ja Kaarina kääri housunlahetta vähän ylös. Nilkka
oli tavattomasti paisunut.
-- Ai, ai! Sehän on ajettunut yhä enemmän, sanoi hän silmät kosteina
ja äänessä valittava sävy. -- Mitäs me nyt teemme? Ei taida olla
muuta keinoa kuin panna siihen uudelleen kostea kääre.
Hän irroitti varovaisesti nilkan ympärille kierretyn rievun, joka oli
jo aivan kuivunut, kostutti sen ja asetti paikoilleen.
Jouni kohautti hermostuneesti olkapäitään, kun Kaarina rupesi
käärettä kiinni sitomaan.
-- Koskeeko pahoin? kysyi hän osaaottavasti.
-- Ei, vastasi Jouni, ja äänessä oli tyyni, melkein onnellinen sointu.
Kaarina tuli tästä niin hyvilleen, että kyyneleet pulpahtivat
silmiin. Se oli ensimmäinen sana, jonka Jouni lausui vuorokauden
kuluessa.
Hän veti siteen keveään solmuun ja kääri lahkeen alas.
-- Kas nyt, sanoi hän ja hymyili kyyneltensä lomasta. -- Toivotaan,
että se paranee pian.
Jouni loi häneen kiitollisen silmäyksen ja nyykäytti hiljaa päätään.
-- Kiitos! kuiskasi hän käheästi ja käänsi taas päänsä seinään päin.
Kaarina-emäntä söi palvelijainsa kanssa illallisen ja meni levolle.
Maarita vetäytyi aitan luhtiin ja paneutui myös maata. Maunu jäi
pirttiin vankia vartioimaan.
Hän piitti haravan toisensa jälkeen ja valvoi reippaasti, silmäten
tuontuostakin Jouniin, joka näytti nukkuneen. Pappilan ympäristössä
oli hiljaista. Ainoa ääni, mikä silloin tällöin kuului, oli
jänkälinnun yksinäinen, valittava piipitys pappilan takana olevalta
vuomaita.
Maunu sai haravat valmiiksi ja istahti penkille tupakoimaan. Kumma,
ettei herr' Vuolevia jo kuulunut, ihmetteli hän puhallellen savun
toisensa jälkeen. Ehkä ei ollut tavannut nimismiestä kotoa ja oli
lähettänyt häntä hakemaan. Aamulla aikaisin oli lähtenyt eikä vielä
ollut palannut.
Jouni liikahti hiljaa nurkassaan ja valitti unissaan... Kuka
olisi uskonut, että Jouni, joka oli ollut nimismiehen kanssa
Seitavuopiolla, makaisi tuossa parin viikon päästä, kädet ja jalat
köysissä. Merkillistä, että herr' Vuolevin piti sattuakin juuri
parhaaseen aikaan Ruijasta palaamaan... Ja ihmeellistä, että veli
Pekan piti tälle matkalle hukkua... ja sellaiseen paikkaan kuin
Liinakurkkio, jonka oli monet monituiset kerrat laskenut... Tuo
onnettomuus oli varmaan salaperäisessä yhteydessä Jounin kanssa...
Maunu oli vakuutettu, että noita oli koettanut kostaa herr'
Vuoleville loihtimalla hänen venheensä veden valtaan. Mutta hän oli
onnistunut vain osaksi: Pekka, suuren perheen isä oli mennyt... Papin
olivat omat taikansa pelastaneet...
Oli hiiskumattoman hiljaista. Maunu eroitti selvään Jounin
epätasaisen hengityksen... Se oli katkonaista ja kuulosti
tuskalliselta... Häntä pakkasi pelottamaan. Mitä jos tulisi
manalaisia pirttiin ja kävisivät hänen kimppuunsa...? Sydän löi
kovasti, ja hän kuunteli korvat hörössä.
... Eikö eteisessä hiipinyt joku...? Kuului heikko risahdus, ja Maunu
säpsähti. Mikä se oli...? Hän jännitti kuuloaan: taas risahdus...
Mitä kummaa se oli... Maunu astui keskelle huonetta ja huomasi
samassa, että kekäleinä riutuvat puut risahtelivat takassa.
Häntä nauratti. Kaikkea piti aikamiehen ajatellakin! Mikäs hätä
tässä! Jouni nukkui nurkassaan, ja ovet olivat salvassa... Mikäs
tässä... papin talossa...
Maunu henkäisi rauhallisesti ja tunsi veriensä tyyntyvän. Hän
lisäsi puuta takkaan, sytytti piippunsa ja meni karsinanpuoleisen
ikkunan ääreen. Siinä oli heti talon takana Niittyvuoma, pappilan
lehmilaidun. Ulompana häämötti metsänranta tummana, pimeänä kehyksenä.
Maunua rupesi raukaisemaan ja hän haukotteli pitkään. Aamulla piti
lähteä Mannajärven rantoja niittämään, joen toiselle puolen...
Nimismies, koranus, vei kuin veikin Puhalluksen, ja sen sijaan oli
nyt saatu kurpoa tehdä vetisiä jänkätilkkuja sieltä täältä...
Hän haukotteli syvään. Joko tässä nyt nukuttamaa: kesken yön?
ajatteli hän siirtyen joenpuoleiseen ikkunaan. Siellä riippuivat
verkot navetan päässä. Hän eroitti ne valkeista tuohikopista, jotka
kuumottivat öisen hämyt läpi. Ei oltu joudettu kalastamaankaan, kun
oli heinän teko vienyt kaiken ajan...
... Mikä siellä aitan portailla liikkui? Maunu teroitti katsettaan.
Jokin elävä se oli... mikä sitten lie ollut eihän vain kärppä...?
Nyt hypähti se maahan ja pyöri siinä hetkisen... hypähti taas aitan
portaille ja katosi porrasten toiselle puolen... Tuolla se tuli taas
esiin portaiden takaa ja hypähteli pihanurmella... asettui sitten
istumaan keskelle pihaa ja -- naukui... Kas, kissahan se...! Miksikä
olivat jättäneet mirrin ulos...?
Maunu ajatteli lähteä päästämään kissaa sisälle, mutta pelkäsi
herättävänsä Jounin... Antaapa mirrin olla... lämminhän on yö...
Häntä raukaisi tavattomasti. Silmät pyrkivät väkistenkin painumaan
kiinni. Penkki viekoitteli kovin makeasti, mutta hän voitti
kiusauksen. Nosti vain toisen jalkansa sille ja nojasi mukavasti
ikkunanpielustaan.
-- -- --
Jouni heräsi siihen, että jalkaa särki. Hän kohautti yläruumistaan ja
tunsi samassa, kuinka jokin kireä ja karkea puristi ranteita, saaden
aikaan kirvelevää kipua. Missä hän oli? Hän silmäsi ympärilleen.
Haravia oli rivissä uuninkupeella... yksi, kaksi, kolme... kuusi
haravaa... Penkin vieressä lattialla oli piippu, ja mies nukkui
ikkunanpieltä vasten.
Jounin uniset aivot selvisivät vähän. Hänhän makasi pappilan
pirtissä... Tuossa oli peräseinän ikkunan edessä pöytä, jolle hän
Pyhän Andreaan aamuna oli laskenut kirkkaan hopeataalerin... Nyt
siinä oli pienoinen pahkakuppi... Eikö hän ollut illalla siitä
syönyt...? Olipa varmaan... ja Kaarina-emäntä oli sen ojentanut
hänelle... lempeä, suloinen Kaarina...
Mikä hänen nilkkaansa vaivasi? Sellainen kuumeinen, kipeä pakotus,
joka ulottui kylkeen saakka...
Yht'äkkiä hän muisti kaiken: hän makasi pappilan pirtissä vankina,
herr' Vuolevin vankina. Kireän puristuksen ranteissa aiheutti nuora,
jonka Maunu oli illalla sitonut liian tiukkaan. Nilkassa poltteleva
kipu johtui jalan nyrjähtämisestä pakomatkalla leväisen jängän yli.
Hän kohottautui istumaan. Aurinko paistoi karsinanpuoleisesta
ikkunasta ja valaisi maitohyllyn peräseinällä. Maunu nukkui
joenpuoleisen ikkunan ääressä, ja hänen päänsä oli painunut rinnalle.
Päätyikkunasta näkyivät etäisyydessä siintävät tunturit, joiden
huippuja aamuaurinko nyt valaisi. Jouni tunsi hivuttavaa kaipuuta
rinnassaan... Siellä nukkuivat lappalaiskodat laaksojen kätköissä,
ja porolaumat lepäsivät tunturien rinteillä... Ja hän oli täällä,
ahtaassa, kuumassa pirtissä... vihollisensa vankina...
Hän nosti sidotuita käsiään selkää pitkin ja väänteli niitä
tuskissaan. Nuora kiristi ranteita armottomasti, ja hänen kasvonsa
vääntyivät kivusta. Kunpa voisi saada kädet irti! Silloin hän olisi
vapaa!
Hän painoi toista kättä alaspäin pitäessään toista ylhäällä... ja
kas -- se solahti hieman. Hän painoi voimainsa takaa... se solui
vielä alemmas. Mutta kuta enemmän hän painoi, sitä kipeämmin koski
toiseen ranteeseen. Hän veti käden ylös ja tunsi, kuinka kiristys
toisessa lakkasi. Väänneltyään kättä vielä jonkin aikaa hän huomasi
ilokseen, että silmukka isoni. Se antoi siis perään! Vielä voimakas
kierto, joka nostatti kyyneleet silmiin, ja -- toinen käsi oli irti.
Pian oli toinenkin vapaana, ja sitten seurasi jalkojen vuoro.
Mutta kipeään jalkaan koski tavattomasti, kun hän vähänkin sitä
liikautti. Sääriä ei kärsinyt ollenkaan koukistaa, ja tuntui aivan
mahdottomalta päästä käsiksi nuoraan, joka kiristi pohkeita. Mutta
hän puri hampaat yhteen ja veti jalat koukkuun kivusta huolimatta.
Nyt hän ulottui nuoraan ja kehi sen muutamassa hetkessä auki. Tavaton
voimainponnistus oli kuitenkin uuvuttanut hänet niin, että hänen
täytyi laskeutua pitkälleen.
Nyt hän oli vapaa, ja ensimmäinen ajatus oli päästä pirtistä ulos
niin pian kuin mahdollista. Hän kohottautui jälleen ja yritti terveen
jalan avulla nousta seisomaan. Se oli tuskallista ja kysyi suuria
ponnistuksia, mutta se onnistui kuitenkin.
Samassa kun hän oli päässyt pystyyn, liikahti Maunu penkillään.
Jounin sydän lakkasi melkein sykkimästä. Mutta Maunu oli liikahtanut
vain unissaan ja näytti nukkuvan yhtä sikeästi.
Jouni nojasi kipeään jalkaansa ja yritti päästä uunin kupeelle. Hänen
tarkoituksensa oli saada käteensä harava voidakseen sen varassa
paremmin kulkea. Vaivalloisesti hän pääsikin haravarivin luo, mutta
kurkottaessaan ottamaan laitimmaista, hän tuli sysänneeksi sitä, ja
koko haravarivi kaatui kolisten lattiaan.
Siihen meluun havahtui Maunu ja kavahti pystyyn. Jounin silmissä
musteni maailma, mutta hän tointui pian. Nähdessään vartijansa
valveilla heräsi hänen sydämessään kaikki koettu kärsimys, ja hän sai
epätoivoisen voimat. Siepaten nurkasta puolitekoisen kirvesvarren,
hän kolhaisi sillä Maunua päähän, ennen kuin tämä ehti oikein tointua.
Maunu kaatui koristen lattiaan.
Jouni läähätti raskaasti. Voimainponnistus oli ollut liian suuri
hänen nälän heikontamalle ruumiilleen. Sitä paitsi tuotti pieninkin
kipeään jalkaan nojaaminen mitä ankarimpia tuskia. Päätä huimasi ja
silmiä hämärsi. Mutta karsinaikkunaan yhä kirkkaammin kimmeltävä
aamuauringon loiste herätti hänen turtuneet aistinsa täyteen
toimintaan. Hän hengitti syvään sieraimet levällään ja kuunteli.
Pirtin viereisestä kamarista kuului heikkoa voihkinaa. Kaarina-emäntä
oli siis herännyt.
Hän otti lattialta haravan ja nilkutti sen avulla Maunun luo,
joka makasi tiedottomana. Koston raivottaret temmelsivät hänen
sydämessään, kun hän katseli pyörtynyttä vihollistaan. Mikä estäisi
häntä nyt ainiaaksi vapautumasta papin uskollisesta apulaisesta?
Ikkunan vieressä seinällä riippui puukko. Hän kurottautui sitä
ottamaan, mutta hätkähti samassa viereisestä huoneesta kuuluvaa
valittavaa ääntä.
"Kaarina!" jysähti hänen mieleensä ja käsi painui alas. Hän näki
papinemännän suuret, lempeänsiniset silmät ja kuuli hänen sointuvan
äänensä: "Nyt me syömme vähän!"
Hän otti seinältä poronhihnan ja kumartui Maunun puoleen, joka
osoitti jo toipumisen merkkejä. Nopeasti hän sitoi tämän kädet ja
jalat hihnalla lujasti kiinni. Saatuaan Maunun sidotuksi hän suuntasi
vaivalloisen kulkunsa viereistä huonetta kohti. Hän avasi oven ja
astui sisään.
Suloisen hivelevä hajuheinän tuoksu lehahti häntä vastaan heti
ovessa, ja huoneen täytti vieno, väreilevä valo, joka virtasi sisään
vaaleiden ikkunaverhojen läpi. Pienellä pöydällä ikkunan edessä oli
kukkia ja tuolilla sen vieressä vaatteita.
Jouni pysähtyi oven suuhun ja hengitti syvään.
Peräseinällä olevasta vuoteesta tuijottivat häntä vastaan kalpeat,
säikähtyneet kasvot. Niiden ilme oli hätääntynyt, äärimmilleen
hätääntynyt, ja suurten silmien avuton katse oli kauhua täynnä. Se
vaikutti Jouniin omituisen herpaisevasti.
-- Jouni! kuiskasi vapiseva ääni, jossa värähteli kuoleman pelko. --
Miksi tulet tänne? Tahdotko tappaa minut? Voi, Jouni... sääli minua!
Jouni hymyili, ja lämmin veri virtasi hänen sydämeensä.
-- Tappaako? sanoi hän äänessä omituisen verhottu sävy. -- Älä
pelkää, Kaarina, en tee sinulle mitään pahaa.
Mutta Kaarina oli sellaisen kauhun vallassa, ettei käsittänyt Jounin
sanoja.
-- Minä olen ollut sinulle hyvä, Jouni... Olen auttanut sinua...
voitko tehdä minulle pahaa? puhui hän hätäisesti ja katseli Jounia
mieletön pelko silmissään.
-- En tee sinulle mitään! Kuuletko? Tulin vain katsomaan ja
puhelemaan hiukan... Olen päässyt vapaaksi, niinkuin näet, ja nyt
lähden tieheni.
Kaarina hengitti syvään ja näytti vähän tointuvan.
-- Aiotko paeta, Jouni? kysyi hän viattomasti. -- Niin, pakene,
pakene vain.
-- Toivotko minun pääsevän pakoon? kysyi Jouni, ontuen lähemmäksi
vuodetta. -- Mutta mitä pappi sanoo?
-- Pakene vain, Jouni, pakene heti!... Mene aivan paikalla, ennen
kuin herra Olaus tulee!... Kuuletko, hän voi tulla millä hetkellä
hyvänsä!...
-- Sinä toivot minun pakenevan, Kaarina? Jouni istahti sängyn
laidalle. -- Sinä toivot minun pelastuvan papin käsistä, niinkö?
-- Niin, niin! Mene heti, ennenkuin hän tulee kotiin!
Jounin kalpeita, miellyttäviä kasvoja kirkasti valoisa hymy.
Ruskeiden silmien loistava katse lämpeni, pehmeni. Oli jotakin
ylevän kaunista tuossa nuoressa lappalaisessa, jonka valjulla,
korkealla otsalla leikki uudinten raosta pilkistävä auringonsäde.
Kaarina katseli häntä ihmeissään, ja pelko häipyi vähitellen hänen
sydämestään. Jounin kasvoissa ei ollut mitään pelkoa herättävää.
Niiden avuton onnen ilme vaikutti päinvastoin rauhoittavasti.
-- Kaarina! sanoi Jouni, ja hänen kasvonsa punertuivat äkkiä, ja
silmiin syttyi outo, kuuma hehku. -- Kaarina, minä en voi selittää
itselleni, miksi en voi sinua vihata, vaikka olet papin vaimo.
Sinä olet voittanut sydämeni. Rinnassani on kummallinen tunteiden
sekoitus. Minä vihaan pappia koko sielustani enkä näkisi mitään niin
mielelläni kuin hänen tuhonsa, mutta sinua en voi vihata, vaikka
pakotankin itseäni siihen -- välistä. Niinkuin nytkin: yksi ääni
povessani sanoo: "kosta nyt!", mutta toinen kieltää.
Kaarina veti kätensä peitteen alle ja vapisi. Sydän miltei lakkasi
sykkimästä, ja hän tuijotti kauhistuneena Jouniin, jonka lämmin
katse hyväili häntä. Hän tunsi vaistomaisesti suuren vaaran uhkaavan
itseään, ja koko hänen naisellisuutensa heräsi torjumaan sitä ajoissa.
-- Miksi noin puhut ja pahoitat mieleni? kysyi hän -- niin tyynesti
kuin saattoi. -- Tahtooko Jouni kostaa minulle, joka olen aina ollut
Jounille vain hyvä ja lempeä?
-- Tahtoisin! vastasi Jouni ja katsoi Kaarinaa vakavasti silmiin. --
Silloin olisi kostoni ehyt, jos voisin kostaa papille sinun kauttasi.
Mutta en voi! Se on heikkouteni. Ja nyt kun en enää voi täydellä
sydämellä kostaa, niin täytyy sinun saada pappi jättämään minut
rauhaan.
Jounin katse oli totinen, melkein synkkä.
-- Vannotko sen?
Kaarina yritti vastata, mutta samassa kuului pirtistä kolinaa, ja
ääni huusi:
-- Kaarina!
Jouni säpsähti ja katsahti kysyvästi Kaarinaan: Oliko se pappi?
-- Se on Maunu! sanoi Kaarina hätääntyen. -- Mitä olet hänelle tehnyt?
Jounin katse sai äkkiä villin ilmein, ja hänen suunsa vääristyi
raivosta.
-- Maunulle? Aioin tappaa hänet, mutta en tehnyt sitä -- sinun
vuoksesi. -- Katso, siinä taas uusi todistus heikkoudestani! Jos et
olisi ollut hyvä minulle, olisin empimättä surmannut hänet.
Jouni viittasi päällään pirttiin käsin ja hänen äänensä oli melkein
soimaava.
-- Siinä teit kauniisti, Jouni, puhui Kaarina hellästi kuin lapselle
ja jatkoi epätoivoisella rohkeudella:
-- Ja nyt, Jouni, jos panet arvoa siihen, mitä sinulle olen tehnyt,
niin lähdet heti ja säilytät vapautesi. Muutoin saavuttaa herra Olaus
sinut ja silloin...
Hän ei uskaltanut lopettaa lausettaan nähdessään Jounin kiihtyneet
kasvot.
-- Mitä voi herra Olaus minulle? huudahti hän leimuavin silmin. --
Minä voin tappaa hänet milloin hyvänsä?
-- Sitä ei Jouni tee...
-- Miksi en tekisi?
-- Jouni ei ole julma... Hänen sydämensä on jalo ja ylevä... Hän ei
tahdo verta vuodattaa.
Jounin raivo tyyntyi vähän ja hän katsoi Kaarinaan väkinäisesti
hymyillen.
-- Tunnetko sinä Paulus-Jounin sydämen?
-- Tunnen, tunnen kyllä! Kaarina puhui lämmöllä ja vakuuttavasti. --
Jouni ei ole alhainen. Jouni ei sillä tavalla kostaisi.
-- Mutta pappi ei anna minulle rauhaa! Mitä voin lopuksi muuta tehdä
--? Vaikka se ei olisikaan paras kosto hänelle...
-- Herra Olaus jättää sinut rauhaan, sanoi Kaarina ja katsoi Jounia
vakavasti silmiin. -- Minä lupaan tehdä kaikkeni taivuttaakseni hänet
siihen. Mutta luovu sinä pakanuudestasi ja taivu. Olet väärässä.
Jounin kasvoja valaisi hetkellinen tyytyväisyys.
-- Se on hyvä, että lupaat, vaikka et ole tähän saakka mitään voinut.
Kerran ennen jo lupasit... Mutta nyt en luota enää lupaukseen. Sinun
tulee vannoa se!
-- Minä vannon! huudahti Kaarina ja kylmä hiki kohosi hänen
otsalleen. -- Vannon kaiken nimessä, mikä minulle on pyhää! Kaikkeni
teen... polvillani rukoilen... ja uskon, että herra Olaus on
jättävä sinut rauhaan.
-- Hyvä! Minä luotan siihen ja lähden. Kiitos kaikesta hyvästä, mitä
olet minulle tehnyt! Jää terveeksi!
Jouni astui ovelle, mutta pysähtyi vielä.
-- Maunua et saa laskea vapaaksi heti. Lupaatko sen? kysyi hän.
-- Lupaan kyllä! Mene vain rauhassa.
Jouni loi häneen pitkän, surullisen katseen ja poistui.
Kaarina kuuli hänen sanovan jotakin Maunulle ja nauravan
pilkallisesti. Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli, kuinka eteisen
lattia rasahteli harvakseen. Ulko-ovi vetäistiin auki ja painettiin
kiinni. Vielä häipyviä, laahustavia askeleita ulkoa ja sitten oli
kaikki taas hiljaista.
Mutta nyt kun Jouni oli mennyt, valtasi Kaarinan selittämätön kauhu.
Se hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin ahdistava painajainen, uhaten
tyrmistyttää hänet siihen paikkaan. Sydän kutistui kokoon, ja kädet
puristautuivat kiinni kuin turvaa etsien. Huone tuntui pyörivän hänen
silmissään. Hän kyyristäytyi vavisten peitteen alle, ja koko äskeinen
kohtaus kulki kuin kamala uni hänen silmäinsä ohitse. Kuinka saattoi
hän olla niin tyyni ja keskustella niin rauhallisesti...? Mitä hän
olisi tehnyt, jos Jouni olisi yrittänyt väkivaltaa...? Hyvä Jumala,
hyvä Jumala! hoki hän mielettömässä tuskassa.
Pirtistä kuului ähkymistä ja kolinaa. Siellä joku potki ja kiemurteli
lattialla. Kuulosti aivan kuin olisi kaksi miestä painiskellut
keskenään. Oliko Jouni palannut kostoaan täyttämään?
Hän kuunteli vapisevin sydämin. Ähkymistä ja potkimaa jatkui. Kuului
voimakkaita kolahduksia, tukahutettua äännähtelyä ja natinaa, kuin
olisi jotakin pingoitettu lujaan. Sitten läähättävää hengitystä ja
kaikki hiljeni.
-- Kaarina-emäntä! Tulkaa laskemaan minut irti! huusi käheä ääni.
Hyvä Jumala! Sehän oli Maunu, joka oli sidottuna... varmaankin
lattialla.
Kaarina hypähti sängystä.
-- Odota! huusi hän temmaten tuolilta vaatteensa. -- Minä tulen heti!
Hän ryhtyi nopeasti pukeutumaan, mutta samassa hän muisti, että Jouni
oli kieltänyt häntä laskemasta Maunua vapaaksi. Hyvä Jumala! Mitä
tehdä?
Hän vaipui tuolille istumaan kädessään paulakenkä ja kuunteli. Ulkoa
ei kuulunut mitään epäiltävää. Jouni oli jo saattanut päästä hyvän
matkan päähän. Mutta hänellähän oli kipeä jalka. Voi hyvä Jumala!
Mitä tästä lopuksi tulikaan?
-- Eikö Kaarina-emäntä joudu jo?
Kaarina havahtui mietteistään ja pisti kengän sukkelaan jalkaansa.
-- Odotahan nyt, minä tulen aivan heti! huusi hän vastaan ja
tirkisti uudinten raosta ulos. Aurinko oli jo korkealla ja valaisi
kirkkaasti Niittyvuoman, jossa heinäsaurat seisoivat totisina,
tuulen leyhytellessä pielien päihin tarttuneita heinätupsuja. Ketään
ei näkynyt vuomalla paremmin kuin metsänreunassakaan. Aamuauringon
valaisema luonto oli hiljainen ja rauhallinen.
Hän pujotteli ylleen viimeiset vaatekappaleet, solmisi tukkansa
sykerölle ja astui pirttiin sykkivin sydämin.
Maunu makasi keskellä lattiaa, jonne hän oli kieritellyt itsensä
saadakseen siteet paremmin irtaantumaan. Mutta se ei ollut
onnistunut; siksi hyvin oli Jouni työnsä tehnyt.
-- Päästäkääpä irti käteni, että pääsen vähän väljemmälle, sanoi hän
synkkänä. -- Se ruoja on köyttänyt minut niin lujaan, etten pääse
hievahtamaankaan.
Kaarina silmäsi joenpuoleiseen ikkunaan, mutta ei nähnyt ketään.
Rannasta olivat molemmat venheet poissa, mutta vastakkaisella
rannallakaan ei niitä näkynyt. Hänelle selvisi Jounin juoni ja hän
arvasi hänen päässeen turvaan.
Hän päästi Maunun vapaaksi. Tämä hyppäsi pystyyn, tempaisi pyssyn
seinältä ja riensi ulos.
-- Nyt lähetän luodin hänen lävitseen, kun vain näkösälle saan! huusi
hän mennessään. -- Nyt kostetaan veljen kuolema!
Kaarina juoksi hänen jälkeensä ja huusi:
-- Turha vaiva, Maunu! Hän on varmaankin jo kaukana täältä!
Mutta Maunu ei kuunnellut, vaan riensi vihurina rantaan. Kaarina
kuuli hänen siellä sadattelevan ja näki hänen juoksevan rantaa pitkin
jokea alaspäin.
Hetken kuluttua palasi Maunu hikisenä ja hengästyneenä.
-- Se koranus on vienyt meiltä molemmat venheet, sanoi hän pyyhkien
hikeä otsaltaan. -- Toinen oli tarttunut kivelle keskelle jokea
tuonne alemmas, ja toisella viiletti Jouni kaukana koskessa. Häntä
on turha enää perästä ajaa. Hän voi nousta maalle missä hyvänsä ja
työntää venheen jokeen, ja silloin häntä on mahdoton löytää.
-- Viisaspa oli, sanoi Kaarina, joka henkeä pidättäen oli kuunnellut
Maunun kertomusta. -- Työnsi toisenkin venheen vesille, jottei
päästäisi takaa-ajamaan. -- Voisiko sitä saada pois kiveltä?
-- En tiedä... vaikeaa se on, mutta täytyy koettaa. Voi taitamaton!
Kylläpä tämä oli koko onnettomuus. Ja minun syyni kokonaan... Mitä
sanoo herr' Vuolevi, kun niin huonosti vartioitsin? Voi taitamaton!
-- Minkäpä sille?... Mennyt on mennyt... koetti Kaarina lohduttaa.
-- Niinpä se on, mutta sittenkin tahtoo pääni mennä sekaisin, kun
ajattelen, että se oli minun syyni. Voi minua viheliäistä tomppelia,
kun en ollut huolekkaampi. Milläs me nyt niityllekin... kun ei ole
venhettä? Voi taitamaton!...
Ja Maunun suurissa, harmaissa silmissä kuvastui avuttomuus ja
epätoivo.