Oli kulunut kohta kolme vuotta herra Olauksen viimeisestä
Ruijan-matkasta. Talvet olivat olleet ankaroita lappalaisille. Huonon
kaivoksen vuoksi oli poroja sadoittain kuollut joka vuosi, ja siitä
oli katkeruus vain yhä kasvanut uutta uskoa kohtaan, jonka arveltiin
onnettomuudet aiheuttaneen. Yhä vastahakoisemmin tulivat lappalaiset
kirkolle, ja vaikka pari vuotta sitten suurta joukkoa oli sakotettu
jumalanpalvelusten laiminlyömisestä, ei se ollut isosti auttanut.
Lappalaiset maksoivat sakkonsa, istuivat jalkapuussa ja palasivat
takaisin tuntureilleen, tullakseen seuraavana vuonna jälleen sakkoja
saamaan ja jalkapuussa istumaan. Paulus-Jounia vain ei ollut
markkinapaikalla näkynyt, sen jälkeen kun hän kuusi vuotta takaperin
oli ollut oikeudessa noituudesta syytettynä. Silloin tuomitut sakot
hän oli maksanut, mutta jalkapuuhun ei herra Olaus ollut häntä
saanut kaikista ponnistuksistaan huolimatta. Mies piili talvisin
tuntureilla, milloin Ruotsin milloin Suomen puolella, oleskeli kesät
Ruijassa, eikä herra Olaus ollut häntä nähnyt, sen jälkeen kun Jouni
oli ollut pappilassa vankina, neljä vuotta takaperin. Mutta sanomia
hänestä oli kuulunut joka vuosi, viimeksi viime markkina-aikana. --
Jossakin pohjoistuntureilla oli taas viime syksynä pidetty suuria
uhrijuhlia. Jouni oli ollut niitä johtamassa. Nyt oli luvattu
palkinto Jounin päästä. Herra Olaus oli ilmoittanut asiasta kuninkaan
voudille, ja tämä oli lähettänyt kuuluisen, jossa luvattiin 150
markkaa hopeassa sille, joka toisi Jounin kirkolle joko elävänä tahi
kuolleena.
Oli ilta huhtikuun lopulla, ja laskevan auringon viimeiset säteet
heittivät navetan ja päärakennuksen välisestä aukeamasta punertavan
juovan pappilan pihalle, josta rusottava kinos heijasti valon
päätykamarin ikkunaan kuin paremmin valaistakseen niitä papereita,
joiden yli kumartuneena herra Olaus istui.
Hänen edessään oli avattuna piispa Gezeliuksen "Lasten paras tavara",
ja hän lueskeli parastaikaa tiheään kirjoitettua paperilehtistä,
verraten sitä kirjaan. Hän oli kirjoittanut koko päivän ja saanut
työnsä päätökseen. Siinä oli nyt Gezeliuksen kirjan lapinkielinen
käännös valmiina pöydällä hajallaan olevissa paperiliuskoissa.
Hän kokosi lehdet ja selaili niitä harvakseen. Sydänalassa sykähteli
niin omituisesti, kun hän silloin tällöin pysähtyi tarkkaamaan
jotakin yksityistä lausetta, joka lapinkielisessä asussaan tuntui
kovin ujolta ja epävarmalta alkutekstiin verrattuna. Siinä oli hänen
yksinäisten hetkiensä työn tulos kaikessa vaatimattomuudessaan.
Monenlaisia ajatuksia tuli herra Olauksen mieleen. Hän muisti
katkeruudella konsistoriumin osoittamaa epäluottamusta ja kylmyyttä.
Hänen mieleensä johtuivat seurakuntalaisten kovat tuomiot ja
arvostelut. -- Mitä näki konsistoriumi hänessä? Ainoastaan
uppiniskaisen ja tottelemattoman _kappalaisen_, jota piti uhkauksilla
ja varoituksilla alituisesti kurissa pitää, ja mitä näkivät
seurakuntalaiset hänessä? Yksinomaan riidanhaluisen, kovasydämisen
ja juopon papin, jota kaikki pelkäsivät, mutta ei kukaan rakastanut,
papin, joka hoiti suuremmalla innolla kauppaansa kuin seurakuntaansa,
ja iloitsi enemmän viinaryypystä kuin syntisen kääntymisestä. Ja
_kuitenkin_ hän oli pitänyt huolta lappalaisten ajallisesta ja
iankaikkisesta menestyksestä opettaessaan heille kristinuskon
totuutta ja neuvoessaan tietä ainoan, oikean Jumalan luo. Tätä hän
oli harrastanut niiden kahdentoista vuoden kuluessa, jotka hän
täällä oli ollut. Ja nyt viimeksi tämän käännöstyön kautta... Kuinka
pintapuolinen olikaan ihmisten arvostelu! Maailma kuuli vain sen
iloisen laulun, jolla liiallisen markkinailon valtaama sydän joskus
tulkitsi tunteitaan, ja laski tarkkaan ne ryypyt, jotka väsynyt mies
jonakin lauantai-iltana otti ystävällisen kauppiaan tuvassa meren
rannassa... Sellainen oli maailma, kova ja rakkaudeton.
Herra Olaus laski käsikirjoituksensa pöydälle ja huokasi syvään.
Elämä tuntui kovin raskaalta taas...
Hän pisti paperikimpun pöytälaatikkoon. Ei nähnyt lukea enää,
sillä hämärä hiipi yhä rohkeammin matalaikkunaiseen huoneeseen, ja
väsymyskin alkoi jo vaivata monituntisen yhtämittaisen istumisen
jälkeen. Hän oikaisi selkäänsä ja katseli ulos. Etelän taivas tummui
tummumistaan, ja iltatähti rupesi välkehtimään joen vastakkaisella
rannalla olevan jängän yllä. Hämärä laskeutui yhä tihenevänä harsona
joelle, käärien vastarannan risukot epäselvään vaippaansa.
Huoneessa oli jo melkein pimeä. Herra Olaus haukotteli syvään ja
ojensi jalkansa suoriksi pöydän alle. Väsytti kelpo lailla. Hän
odottelikin vain Kaarinan illalliskutsua päästäkseen sitten levolle.
Ulkoa kuului askeleita. Kylmännyt lumi ratisi niin somasti jalan
alla. Hän kuulosti. Kukahan näin myöhällä vielä pappilaan?...
Askeleet lähenivät. Ne tuntuivat tulevan markkinapaikalta päin. Nyt
pysähtyivät ne ulko-oven eteen, joka heti sen jälkeen temmattiin
auki, ja sitten kuului hiipimistä eteisessä.
Hän ei malttanut odottaa kauempaa, vaan hyppäsi tuoliltaan ja työnsi
oven auki.
Kuka siellä? kysyi hän tiukasti. Minä se vain, herr' Vuolevi, kuului
hiljainen vastaus, ja huoneeseen astui pienoinen mies, jolla, sen
verran kuin hämärässä saattoi nähdä, näytti olevan tärkeää asiaa,
päättäen hänen salaperäisestä käytöksestään.
-- Mitä, sinäkö se olet, suntio? nauroi Sirma. -- Minä luulin siellä
varkaiden liikkuvan... Mitä sinä nyt näin myöhällä hiiviskelet?
Suntio katseli ympärilleen kuin tarkaten, olisiko huoneessa muita, ja
suhahti merkitsevästi:
-- Nyt se on satimessa. Jos herr' Vuolevi haluaa, niin tänä yönä se
on kiinni ja raudoissa.
-- Kuka? Ketä tarkoitat?
-- Paulus-Jouni! Eikö herr' Vuolevi haluaisi saada häntä kiinni? Minä
tiedän, missä hän on tavattavissa.
Suntion silmäkulmassa välähti veitikka, ja suu vetäytyi
itsetyytyväiseen hymyyn.
-- Paulus-Jouni! Varmaankin nimismiehessä!
-- Siellä on ollut. On käynyt vain, koska ajoi sieltä päin, selitti
suntio hätäisenä. -- Kirkkotörmää nousi ylös ja niin sakariston
päitse metsään. Trolli, ajattelin minä, nyt olet kiikissä! Ja niin
sivakat jalkaan ja perään katsomaan, minnepäin miehen keino... ja
aivan oikein... Aslak Omman kodalle tietysti, kuten arvasin. -- Ja
siellä hän nyt on yötä ihan varmaan.
Suntio oli puhunut melkein yhteen hengenvetoon, ja herra Olaus oli
kuunnellut jännittyneenä.
-- Jos hän on yötä Omman kodalla, on hän käsissämme ennen aamua!
huudahti hän lyöden suntiota olkapäälle.
-- Mutta oletko varma?
-- Ihan varma! Siksi kauas seurasin jälkeä, ja se ei voinut viedä
muualle kuin Aslakin kodalle.
Sirma riensi pirttiin. Kaarina kehräsi takan loisteessa, ja
palvelustyttö pesi pataa karsinaloukossa. Erkin Maunu istui pöydän
päässä halukkaana pistellen poskeensa vasta tulelta nostettuja
nauriita.
-- Maunu! huudahti Sirma reippaasti tälle. -- Nyt saat vähän
hauskempaa työtä kuin ranganveto, mutta sellaista, jossa ei kysytä
ainoastaan voimaa, vaan ennen kaikkea ketteryyttä.
-- No, minkähänlaista tuo olisi? virkkoi puhuteltu suu täynnä
naurista ja käänsi päätään vain puoleksi pappia kohti.
Herra Olaus hymyili miehen rauhallisuudelle. Hän tunsi monivuotisen
työmiehensä ja tiesi, että tuossa verkkaisennäköisessä miehessä oli
uskomatonta notkeutta, kun sitä kerran tarvittiin.
-- Minulla on vaarallinen otus pyydyksessä, virkkoi hän istuutuen
pöydän toiseen päähän. -- Syöhän nyt vankasti, niin lähdemme sitten
heti taipaleelle.
-- Oikeinko herr' Vuolevi tosissaan?
Luisevat, leveät kasvot katsoivat hämmästyneinä pappiin, ja harmajat
silmät seisoivat pyöreinä kuin renkaat.
Herra Olaus kuiskasi jotakin hänen korvaansa, josta oli seurauksena,
että nauriit saivat hetkeksi rauhan ja täyteinen suu jäi puoleksi
auki. Sitten kuului nopeaa tajuamista osoittava:
-- Ahaa! Vai sillä lailla!
-- Minä olen heti valmis, jatkoi hän ruveten pistelemään nauriita
tavallista kiireemmin. -- Mutta kuka lähtee kumppaniksi meille? Emme
kai me kahden?...
-- Suntio lähtee kolmanneksi.
-- Suntio, jänishousu, röhähti Maunu suu täynnä ruokaa. -- Pahoin
pelkään, ettei hänestä ole apua... Sellainen työ kysyy miestä, jatkoi
hän nielaisten panoksen.
Kaarinan rukki oli pysähtynyt, ja hän kuunteli neuvottomana miehensä
ja Maunun keskustelua.
-- Mihin nyt aiot, Olaus, yötä vasten? kysyi hän arasti.
-- Älähän huolehdi, Kaarina! Minulla on pieni virkamatka, joka ei
siedä lykkäystä.
-- Tottakai syöt ensin illallisen?
-- En malta nyt, sillä asia on tärkeä. Aamuksi viimeistään olemme
palanneet. -- Jouduhan sitten, Maunu, meillä on kiire.
Hän riensi ulos.
-- Mihin te nyt lähdette? kysyi Kaarina Maunulta Sirman mentyä.
Hänet oli vallannut levottomuus miehensä kiihtyneen käytöksen vuoksi.
Mitä kummaa nyt oli tekeillä?
-- Käymme vain tässä lähellä herr' Vuolevin kanssa vastasi Maunu ja
nousi pöydästä.
Hän otti poronvaljaat seinältä ja ryhtyi niitä järjestelemään.
-- Emännän ei pidä huolehtia. Pian me olemme takaisin...
-- Eikö sitä saata sanoa?
-- Miksipä ei. Käymme Paulus-Jounia katsomassa. Herr' Vuolevi
haluaisi häntä vähän niinkuin puhutella, ja nyt kuuluu olevan hyvä
tilaisuus, kun Jouni on tässä lähellä...
Kaarina riensi miehensä jälkeen. Hänen pitää koettaa estää tämä
matka. Jokin ääni hänen rinnassaan sanoi, ettei se ollut hyvän edellä.
Sirma tuli suntion kanssa häntä vastaan eteisessä, täysissä
matkatamineissa.
-- Älä lähde, Olaus, rukoili hän. -- Tiesi, mikä onnettomuus sinua
vielä kohtaa...
-- Joutavia, Kaarina! Mikä onnettomuus tässä nyt kohtaisi? Menehän
tupaan ja pane levolle. Pian me tulemme takaisin.
Ajokkaat seisoivat jo rahkeissa, ja miehet heittäytyivät ahkioihin.
Porot tempaisivat juoksuun ja karahuttivat mäkeä alas Niittyvuomalle.
-- Hyvästi! huusi herra Olaus ja heilautti kättään laskettaessaan
mäkeä alas. Kaarina katseli ajomiesten jälkeen. Maunu ajoi
etumaisena. Hänen ahkioonsa oli kollostettu liikaporo tyhjä
liistereki perässä. Sirma ajoi keskimmäisenä ja viimeisenä suntio.
Porot mennä viilettivät jo kaukana vuomalla. Ei kuulunut muuta kuin
ahkion yhä heikkenevä ratina jääriitassa olevaa hankea vasten.
Kaarina palasi takaisin, ja tuskallinen tunne täytti hänen mielensä.
Minkähänlainen oli seuraus tästä matkasta, kyseli hän itseltään ja
häntä puistatti.
Hän telkesi ulko-oven ja vetäytyi arkana pirttiin.
Sirma miehineen ajeli verestä ahkionjälkeä, joka mutkitteli yli
jänkien ja metsäsaarekkeiden. Oli lievä kylmänen ja ahkionjälki oli
käynyt ohueen jääriittaan. Porot mulkkasivat vuorotellen, sillä
lumenkuori leikkasi niiden jalkoja. Oli ajettu suunnilleen puolisen
peninkulmaa, kun Maunu pysäytti puhalluttaakseen ajokastaan.
-- Mitenkähän käynee tämän retken? äännähti suntio puoliääneen
ahkiostaan.
-- Joko olet ruvennut jänistämään? kysäisi Maunu. Sirma iski Maunulle
silmää ja virkahti leikkisästi:
-- Suntio muistaa entisiä kokemuksiaan ja häntä on ruvennut
peloittamaan. Mutta olehan huoleti. Ei voi Paulus-Jouni sinulle
mitään.
Suntio naurahti väkinäisesti. Häntä oli todella ruvennut
arveluttamaan tämä öinen matka ja hän katui, että oli ollenkaan
lähtenyt herr' Vuoleville asiasta kertomaan.
-- Enpä juuri pelkääkään, vastasi hän vältellen. -- Mutta muuten
tuntuu niin omituiselta tämä reissumme.
-- Tämä on ikimuistettava retki, sillä luulen, että tämän matkan
perästä loppuu viimeinkin Paulus-Jounin mahti, lausui Sirma
painokkaasti. -- Kaikki riippuu nyt ainoastaan siitä, onko lintu
pesässä.
-- Varmasti uskon olevan, sillä Jouni luulee sivuuttaneensa
kirkonkylän kenenkään näkemättä, vakuutti suntio.
-- Missä Aslakin kota on? Se on Tarpomavuoman laidassa, tästä noin
kolmen neljänneksen päässä.
-- Se on sitten vanhassa kevätpaikassa, yhtyi puheeseen Maunu. --
Mutta sitä on vaikea lähestyä, kun täytyy ajaa avonaisen vuoman yli.
Meidän tulee siinä tapauksessa kiertää vuoman oikeata laitaa.
-- Tehdään niin! -- Mutta meidän pitää nyt sopia menettelytavastamme.
Minun mielestäni on parasta, että Maunu hyökkää Jouniin käsiksi
ja pitelee häntä allaan, kunnes saamme hänet sidotuksi. Jos Aslak
ryhtyisi puolustamaan vierastaan, on suntion otettava hänet osalleen
ja minä olen varaväkenä.
-- Se sopii! Rohki minä Jounin hoidan, kun te vain muista huolen
pidätte, lausui Maunu vakavana. -- Minä muistan kyllä vanhan velan.
Matkaa jatkettiin. Pieniä jäkäläpalasia seurasi toinen toisensa
jälkeen. Siellä täällä törröttivät kevätauringon esiinhautomat
mättäät jo paljaina lumen alta kuin pitkätukkaiset miehenpäät,
muodostaen tummia täpliä muuten valkeaan jängän pintaan. Kaltioita
peittänyt lumivaippa oli sulanut pois, ja tuontuostakin saivat ajajat
tehdä pienen kaarroksen välttääkseen niiden mustalta pohottavia
kurimoita. Kulku kävi hitaasti, sillä sellaisissa paikoissa oli
varoen liikuttava.
Hetkisen mentyä tultiin joelle, joka oli vielä vahvan jääkuoren
peitossa. Se oli Lätäs-eno. Ahkionjälki kulki suorana viivana poikki
suvannon, ja miehet karahuttivat joelle, niin että jää kumisi.
Noustiin vastakkaiselle rannalle, jossa kasvoi kääkkyräistä petäjää,
viimeiset etuvartijat lähellä mäntypuun rajaa.
Maunu hopitti ajokastaan, ja porot suikkelehtivat puiden lomitse kuin
varjot. Silloin tällöin raapaisivat näiden sarvet alhaalla riippuvia
oksia, ja ahkiot kolahtelivat kantoihin ja puiden kylkiin. Perässä
kulkeva reki tartahti vähäväliä kiinni, ja se hidastutti hiukan
kulkua. Metsä loppui kuitenkin pian, ja avara vuoma aukeni eteen. Se
oli Tarpomavuoma, jonka toisessa laidassa kodan piti olla.
Oli suunnilleen puolenpäivän aika, ja hämyinen vuoma näytti
salaperäiseltä. Miehet lähtivät ajamaan pitkin sen reunaa, niin
hiljaa kuin mahdollista, kiertääkseen sen pohjoispäähän. Ajettuaan
jonkun matkaa he yht'äkkiä kohtasivat sakeaa koivurutoa kasvavan
vuomanlahdekkeen, joka pisti syvälle metsämaan kainaloon. Siitä piti
päästä poikki, jos mieli jatkaa vuoman kiertämistä. Maunu oli juuri
ajamaisillaan rutoon, kun hän äkkiä pysäytti ajokkaansa ja viittasi
varovasti kädellään.
Seisottiin.
-- Mikä hätänä? kysyi Sirma kuiskaten. -- Ettekö tunne savun hajua?
Luulen, ettei kota olekaan viimekeväisessä paikassa. On parasta,
että päästämme porot valjaista ja sidomme kiinni. Lähdemme sitten
hiipimään eteenpäin.
Sanottu ja tehty. Porot riisuttiin ja sidottiin kiinni. Maunu lähti
varovaisesti etenemään rutoa pitkin toisten seuratessa perässä.
Maunu asteli verkalleen ja taivutteli koivunoksia syrjään. Aivan
äänettömästi oli mahdotonta liikkua, sillä joka askeleella sohahti
riittainen hanki jalan upotessa siihen polvea myöten. Papin ja
suntion oli parempi kulkea, kun saivat astua valmiisiin jalanjälkiin.
Parinkymmenen askeleen perästä Maunu pysähtyi ja viittasi puiden
välistä häämöttävää mustaa esinettä. Siinä oli kota aivan rudon
laidassa, tuskin parin sadan askeleen päässä miehistä. Säkeniä
sinkoili reppanasta, ja sisällä palava tuli valaisi selvästi
mustuneet seipäät, jotka ristiinrastiin pistivät savureijästä ulos.
Kodasta kuului hiljaista puheen sorinaa. Siellä siis valvottiin vielä.
* * * * *
Paulus-Jouni loikoili puoleksi istuallaan kodan perällä kädet pään
taakse pistettyinä ja haasteli Aslak Omman kanssa, joka istui
soikealla "kiisalla"[28] lähellä oviaukkoa. Molempien leukapielessä
savusi piippunysä, jota he ahkeraan imeskelivät. Toisella puolen
kotaa istui Inka, pää painuneena kaaripuuta vasten. Silmät olivat
kiinni ja tasainen hengitys ilmoitti hänen nukkuvan. Tulenliekki
valaisi hänen terveitä, kukkeita kasvojaan, ja povi aaltoili
rauhallisesti. Kädessä ollut puolitekoinen poronnahkakinnas, jota
hän äsken oli neulonut, oli luisunut maahan. Hänen vieressään
porontaljalla nukkui noin kolmivuotias poika. Toisen kengän paula
oli auennut, ja punainen hiippalakki oli painunut syvään pikku
miehen kasvoille. Aslak lisäsi puita nuotioon. Hän asetti jäätyneitä
koivukapaleita varovasti toistensa päälle ja katsoi, että latvapuolet
tulivat oviaukkoa kohti. Epähuomiossa joutui kuitenkin yksi
kappaleista päinvastaiseen asentoon, tyvi oveen päin. Jouni huomasi
sen ja lausui:
-- Korjaapas nuotiota.
Aslak silmäsi tulta ja huomasi erehdyksensä. Nopeasti hän käänsi
puun toista tietä, tyvipuolen kodan perää, posjoa, kohti ja virkahti
naurahtaen, katsahtaen nukkuvaan vaimoonsa:
-- Olipa siinä tulla vahinko!
Oltiin hetkinen vaiti ja vedeltiin savuja. Aslak mietti, tulisikohan
todella mitään, jos panisi puun väärinpäin nuotioon, vai ei...
Sanoivat vanhat tulevan... ihan varmaan... Sanoivat lapsen syntyvän
väärinpäin, jalat edellä...
-- Onkohan tuohon mitään taikaa, jos panisikin koivupökkylän toista
tietä tuleen? kysäisi hän kääntyen lynkäpäisillään Jounin puoleen.
-- Onkoko? -- Jouni kohottautui istumaan ja rupesi täyttämään
uudelleen piippuaan. -- On ihan varmaan! Minä olen kuullut
monta tapausta, jolloin lapsi on tullut väärinpäin maailmaan.
Riha-Pietin vaimo esimerkiksi hakkasi kerran Sarakan puita[29] ja
pani tahallaan koivukapaleen väärinpäin nuotioon. Mies korjasi sen
heti, mutta eukko oli kiukkuinen luonteeltaan ja käänsi vängälläkin
puun... "Katsotaanpas, ukkoseni, tuleeko siitä mitään", sanoi hän
sisuissaan... Ja mitekäs kävi?
Vaikka Pieti korjasikin puun paikalleen, niin onnettomuus tuli.
Parin päivän päästä vaimo synnytti ja poika tuli väärinpäin, jalat
edellä... Ja siinä vääntyi lapsen käsi niin, että on tänäkin päivänä
vielä vaivainen.
Vasemmalla kädellä ajaa Pietin-Lassi, niinkuin tiedät, oikealla ei
voi tehdä mitään...
-- Siitäkö tuo tuli, että äiti pani puun väärinpäin tuleen?
-- Siitä. Hän teki sen tahallaan, ja Sarakka ei sitä kärsinyt.
Erehdyksen hän kyllä antaa anteeksi, mutta teepäs tahallaan.
Aslakin täytyi myöntää, ettei sitä sopinut tahallaan tehdä.
-- Eivät ne haltiat suvaitse tottelemattomuutta, jatkoi Jouni
heittäytyen entiseen asentoonsa. -- Minä olen itse saanut sellaisen
kalliisti kerran maksaa. Tulin markkinoilta Lyngenistä muutamana
talvena ja väsynyt kun olin, päätin yöpyä lähelle Kalmuskursua. En
jaksanut kauemmas, vaikka olisin kuinka ponnistanut. Tein tulen ja
laskin porot hihna kaulassa syömään, kun paikalla oli hyvä jäkälikkö.
Siinä odotellessani keiton kiehumista torkahdin hetkeksi, ja
arvaapas, miten kävi...? Eteeni ilmestyi pieni, vanha mies, punainen
lakki päässä ja poikkinainen peskipuukko kädessä. Se oli staalo.
"Siirry pois tästä!" sanoi se. "Tämä on meidän asuinpaikkamme."
Heräsin ja katselin ympärilleni. Porot söivät rauhallisina vähän
matkan päässä. Niitä ei näyttänyt häiritsevän. Kun keitto juuri oli
kiehumassa, ajattelin, etten viitsi siirtyä ennen syöntiä. Luin vain
muutaman varaussanan ja pyysin haltioilta ruokarauhaa. Mutta mitäs
tapahtui?... Odotellessani lihan kypsymistä, nukahdin uudelleen, ja
heti ilmestyi sama äijä kuin ensi kerrallakin. Katsoen minuun syvässä
palavilla silmillään hän sanoi puukkoaan heilutellen: "Vai niin!
Sinä et näy tottelevankaan ensimmäistä käskyä. Katsopas, mitenkä nyt
käy!" Heräsin samassa ja näin, kuinka porot laukkasivat virmapäisinä
suoraan Kalmuskursua kohti... Läksin perään hiihtämään, mutta niiden
vauhti oli niin hurja, etten nähnyt kuin vilauksen... Tulin kursun
reunalle ja näin, että ainakin kaksi härkää oli syöksynyt alas....
Läksin hakemaan toisia, ja koko yön hiihdettyäni löysin ne aamulla
noin kolmen peninkulman päästä muutamalta vuomaita. Niistä oli kaksi
poissa ja minä tiesin, -- missä ne olivat: ne oli staalo korjannut
saaliikseen. Palasin nuotiopaikalleni takaisin, ja se oli näky,
joka kohtasi minua: Pata oli viskattu monen syllän päähän. Se maata
keuvotti kyljellään, ja keitto oli hävinnyt kuin ilmaan. Kuormat
olivat kumollaan, yksi siellä toinen täällä. -- Se oli staalon kosto.
Koirat, jotka tähän saakka olivat maanneet hiljaa, kuono etukäpäläin
varassa, nostivat äkkiä päätään kuin jotakin vainuten.
Jouni silmäsi niitä ja kuulosti:
-- Mikäs koiria vaivaa? Tuntuu kuin vainuaisivat jotakin, sanoi hän
katsahtaen hiukan levottomana Aslakkiin. -- Olin kuulevinani ahkion
ratinaa vuomaita päin...
Aslak pistäysi ulos ja palasi tuokion kuluttua.
-- En minä kuullut enkä nähnyt mitään, sanoi hän silmäten kysyvästi
Jounia.
-- Taisin sitten erehtyä... Tuli vain mieleeni, että olen liian
lähellä kirkkoa, ja siksi kai tuntui, kuin olisi joku ollut ajamassa
tänne päin...
Tuli taas hiljaisuus. Miehet polttelivat piippujaan ja mietiskelivät.
Jostakin etäältä kuului tunturipöllön huuto.
-- Niin, sinustahan on ollut kumma kuulutus kirkossa, virkkoi Aslak
havahtuen mietteistään ja lisäten puita nuotioon.
-- Mikä kuulutus?
Aslak katseli Jounia hämmästyksissään.
-- Etkö ole kuullut? No, sehän ihme! Vouti oli luvannut sinusta 150
markan palkinnon sille, joka tuo sinut kirkolle... joko elävänä tahi
kuolleena...
-- Onko se totta?
-- Niin sanotaan... En minä ole ollut kirkossa, mutta Rasmus Hurri
kertoi. Sanoi omin korvin kuulleensa.
Jouni oli aivan tyrmistynyt. Hänelle selvisi yht'äkkiä se omituinen
vastaanotto, joka oli tullut hänen osakseen Suonttavaarassa. Hän oli
iltahämärissä ajanut taloon, riisunut poronsa ja yrittänyt sisään.
Mutta ovi oli pantu säppiin aivan hänen nenänsä edessä. Hän oli
kolkuttanut aikansa, mutta kukaan ei ollut tullut avaamaan. Hän oli
päätellyt, ettei nimismies ollut kotona, ja että emäntä pelosta ei
uskaltanut laskea häntä sisään. Hän oli sitä kovin ihmetellyt, mutta
nyt selvisi koko asia. Hän oli henkipatto, jonka kanssa nimismies ei
tahtonut enää olla missään tekemisissä. Entisen ystävyyden vuoksi
ei ollut kuitenkaan ruvennut häntä vangitsemaan. Oli antanut mennä
menojaan. Sillä että nimismies oli ollut kotona, siitä hän nyt oli
varma. Hän oli sitten ajanut kirkolle ja päättänyt lähteä katsomaan,
oliko Aslak Omma vielä vanhassa kevätpaikassaan, ja niin hän oli
tullut tänne.
Hän katsoi Aslakkia, joka poltteli piippuaan ja näytti vaipuneen
syviin mietteisiin. Vanha viha heräsi luopiota kohtaan, jota sitten
Passevaaran juhlien ei ollut näkynyt yhteisillä uhripaikoilla.
Tiesi vaikka olisi Aslak ollut liitossa papin kanssa ja miettisi
parhaillaan, miten voisi tälle toimittaa sanan hänen täällä olostaan.
-- Vai semmoista kuuluu, sanoi hän synkästi. -- Sitten olen totisesti
liian lähellä kirkkoa! Ei auta muu kuin lähteä ajamaan.
-- Tokkopa sentään on tarvis, virkkoi Aslak hitaasti. -- Täällähän
kyllä olet turvassa. -- Eihän sinua kukaan nähnyt kirkolla?
-- En luulisi...
-- No sitten ei ole hätää. Ole tässä yötä ja lähde aamulla varhain.
Jounin epäluulo vahvistui. Aslak koetti viivyttää häntä. Tiesi vaikka
olisi ainakin joku nähnyt hänet kirkolla, ja veisi sanan papille,
joka tuossa tuokiossa olisi täällä.
-- Vai 150 markkaa! Vähänarvoisenapa pitävät minua, sanoi hän
ivallisesti. -- Ei sinulla, Aslak, taitaisi olla halua ansaita
palkintoa?
Aslak katsoi häntä hämillään ja punastui:
-- Mitä tarkoitat?
-- No, että sinunhan sopisi ansaita tuo summa. Saisihan sillä
parikymmentä vasikkaa, enemmänkin. Voithan ottaa minut nyt kiinni...
tahi ampua... tuossahan on pyssy nurkassa... Eikös se ollut "elävänä
tahi kuolleena"?
-- Ettäkö minä haluaisin saada sinun päärahasi? Älä nyt puhu
joutavia, Jouni! En minä vielä niin huono mies ole, että pettäisin
vanhan toverini!
-- Niinkö on?
-- Niin on! Usko jos tahdot! -- Vai että minä sinun päärahojasi...?
Bärgalak! Niin huonona miehenäkö pidät?
Aslak oli suuttunut ja hänen kätensä vapisi, kun hän risukappaleella
otti nuotiosta tulta piippuunsa.
-- No kun et, niin et... Sehän on hyvä. Ajattelin vain, että kun olet
hyvä ystävä papin kanssa... niin.
-- En ole paremmin ystävä kuin vihamieskään. Olen vain päättänyt,
etten sekaannut hänen asioihinsa. Mutta vaikka niinkin, niin saat
minun puolestani rauhassa olla... Minä en tule sinua ilmiantamaan.
-- No, hyvä, hyvä! Jouni nauroi katkerasti.
Samassa rupesivat koirat taas murisemaan. Ne karkasivat pystyyn ja
syöksivät haukkuen ulos. Inka heräsi ja hieroi unisia silmiään.
Jounin valtasivat pahat aavistukset. Hän hyökkäsi ovelle ja pääsi
parahiksi ulos nähdäkseen seisovansa vastatusten papin rengin, Maunun
kanssa. Pappi ja suntio juoksivat jälempänä raskaasti huohottaen.
Jouni arvasi paikalla miesten aikeet. Hän silmäsi sinnepäin, missä
hänen poronsa oli, mutta nähtyään sen olevain liian etäällä hän
huomasi pakonsa mahdottomaksi. Hehkuvin silmin ja kasvot raivosta
vääntyneinä hän tapaili pitkää puukkoaan, mutta ennen kuin hän
ehti sen vetää esiin, oli Maunu jo hyökännyt hänen kimppuunsa, ja
vimmattu, epätoivoinen painiskelu syntyi miesten kesken.
Aslak pisti päänsä oviaukosta, mutta vetäisi sen heti takaisin,
nähtyään mitä ulkopuolella tapahtui.
Maunun ja Jounin painiskelu oli yltynyt hurjaksi otteluksi,
jossa kumpikin jännitti viimeiset voimansa. Lumi tuprusi heidän
ympärillään, ja miesten läähättävä hengitys huurusi raikkaassa
ilmassa. Maunu oli ilmeisesti voimakkaampi, sillä hetken kuluttua hän
paiskasi puuskuttavan Jounin siljoon, niin että jysähti.
-- Aslak, ota pyssy ja ammu! huusi Jouni, teutaroiden Maunun alla
tämän painaessa häntä rinnuksista tantereeseen. Mutta Aslak pysyi
siivosti kodassa eikä näyttäytynyt.
-- Tänne hihna! karjaisi Maunu pidätellen rimpuilevaa Jounia allaan.
-- Mene apuun, suntio, että saadaan sidotuksi! huusi Sirma suntiolle,
joka kalpeana oli seurannut taistelun kulkua. Suntio juoksi
hätääntyneenä paikalle ja ojensi hihnan.
-- Sinullako se olikin? sanoi Maunu läähättäen. -- Nyt tämä peijakas
pääsee! jatkoi hän rynnistellen maassa makaavan Jounin kanssa, joka
yritti tempautua irti hänen otteestaan. -- Ole koreasti siinä, tahi
lyön hampaat kurkkuperääsi! Etkö tottele, vietävä! Tuosta saat!...
Vai puremaan aiot...!
Maunu iski nyrkillä Jounia suulle. Kirkas, punainen veri purskahti
hangelle, ja Jouni hellitti hampaansa Maunun kädestä, johon oli
pureutunut kiinni.
-- Pidä päästä kiinni, sillä aikaa kun minä sidon kädet! huusi Maunu
suntiolle. -- Se vietävä puree kuin ahma.
Suntio totteli kehoitusta, ja pian oli Jouni saatu köysiin. Hän
makasi avutonna kyljellään, suu vaahdossa ja silmät verestäen. Huuli
oli turvonnut Maunun lyönnistä, ja veri tippui hiljalleen suusta,
värjäten lumen punaiseksi. Hänen rintaansa paisutti suunnaton raivo,
joka uhkasi aivan tukehduttaa hänet.
Aslak Omma oli tällä välin kömpinyt kodastaan ja katseli ihmetellen
maassa makaavaa Jounia. Hänestä tuntui koko tapaus pahalta unelta.
Hän oli aivan ymmällä. Sen hän tajusi, että Jouni oli nyt hukassa.
Hämmästys ja pelko, johon sekaantui epämääräistä säälintunnetta,
täytti hänen mielensä.
-- Siit! ärjäisi hän koirille, jotka haukkuivat yhteen ääneen ja
kiersivät miehiä tapaillen kiinni peskin helmuksista.
-- Olisit äsken usuttanut ne noiden kirottujen päälle, jotka
hyökkäsivät kimppuuni kuin salakavalat hukat! sähisi Jouni sylkäisten
pitkän verisyljen hangelle. -- Mutta eihän sinussa ole miestä! Raukka
olet, suuri raukka, joka et todella ansaitse muuta kuin virsikirjan
käteesi pyssyn ja suopungin asemesta! Senpävuoksi syököön hukka
laumasi ja polttakoon tuli kotasi, sinä katala luopio, joka olet
hylännyt isäisi uskon ja heittäytynyt papin orjaksi! Ole kirottu,
sinä ja sinun jälkeläisesi!
-- Pidäpäs nyt suusi koreasti kiinni! Sinä olet nyt meidän
vallassamme, lausui Sirma kuivasti.
-- Teidän vallassanne! huusi Jouni hammasta purren. -- Muista pappi,
etten koskaan jää sinun valtaasi! Sinä et ole saapa sitä nautintoa,
että näkisit Paulus-Jounin lähtevän viimeiselle matkalleen, et sinä
ilmoisna ikinä...!
Hän kiristeli hampaitaan, niin että leukapielet rutisivat.
-- Kuulehan kerskuria! Nostakaa, miehet, rekeen herja, jotta pääsemme
lähtemään.
Suntio ja Maunu kävivät Jouniin käsiksi ja retuuttivat hänet rekeen,
jonka edellinen oli noutanut paikalle. Siihen sidottiin sitten mies
seljälleen, tiukkaan ja tukevasti, jottei pääsisi pakenemaan.
Lähdettiin paluumatkalle.
Suntio talutti poroa, jonka reessä Jouni makasi. Sirma ja Maunu
astuivat perässä. Rudon toisessa laidassa valjastettiin sinne jätetyt
porot, ja lähdettiin ajamaan äskeistä jälkeä takaisin. Maunu ajoi
nytkin edellä ja viimeisenä Sirma. Hänen ja suntion välissä kulki
Paulus-Jouni, Lapin kuuluisa tietäjä matkalla esivallan eteen.
Oliko nyt viimeinkin pappi päässyt voitolle?
Tätä kysymystä mietti Jouni maatessaan sidottuna reessä ja
katsellessaan puiden latvoja, joissa viriävä aamutuuli hiljaa
suhisi. Tässä taistelivat keskenään vanha ja uusi usko, jotka
kumpikin vaativat ihmisten sydämiä omikseen. Vanha usko oli isiltä
peritty. He olivat opettaneet kannuksen käytön, he olivat neuvoneet
taiat ja arpomiset. Jouni ei voinut käsittää, mitä pahaa vanhassa
uskossa oli, varsinkin kun lappalaiset mielellään ottivat uudenkin
opetuksen vastaan. Hehän kastattivat lapsensa, niinkuin esivalta
käski. Ja vaikka kaste kotona pestiinkin pois, niin mitä se pappiin
kuului, kun taivuttiin hänenkin kasteelleen tulemaan? He maksoivat
verot kuninkaan voudille, suorittivat kymmenykset kahdelle jopa
kolmellekin papille yht'aikaa ja kävivät kirkossa suurina juhlina,
maksoivat sakot ja istuivat jalkapuussa. Miksi he eivät sitten
saaneet kotona seidoille uhrata ja kannusta rauhassa viljellä? Sitä
ei Jouni voinut käsittää. Uusi usko oli tullut Lappiin kuninkaan
voudin ja pirkkalaisten mukana ja ruvennut vaatimaan rajatonta
valtaa lappalaisten yli. Ristinjumala ei tahtonut elää sovinnossa
Suurjunkkarin eikä seitojen kanssa, vaan vainosi niitä armotta. Sen
olivat jalkapuut ja mustat penkit, sen ripit ja sakot, sen vankila ja
polttorovio... Ja suuren vallan se olikin jo saavuttanut lappalaisten
keskellä, vaikka sen valta Jounin mielestä perustuikin itsekkyyteen
ja vääryyteen...
Sirma mietti samoja kysymyksiä.
Miksi oli pakanuuden voima niin suuri, että täytyi tällaisiin
keinoihin ryhtyä sen tukahduttamiseksi: saada vaikenemaan sen
tukipylväät, tietäjät? Siihen oli vaikea vastata. Mutta yksi asia
hänelle oli selvä: Jumalan voima oli vielä suurempi ja se murskasi
maahan noituuden ja poltti poroksi velhot ja poppamiehet. Niin oli
myös käyvä suuren noidan, Paulus-Jounin. Hän oli matkaava alas eikä
ikinä palajava!
Hänen silmiinsä syttyi kiihkon tuli, kun kirkko tuli näkyviin. Se
oli tosin pieni, mutta sen mahti oli suuri, sillä se oli vanhurskaan
Jumalan temppeli keskellä pimeää taikauskon ja pakanuuden maata.
Porot mulkkasivat metsästä kirkkomäkeä rajoittavalle vuomalle.
Jounin silmät sattuivat pienen puukirkon ristiin ja hänen sydäntään
karvasteli ja vihloi. Risti oli hänelle orjuuden merkki. Risti
kertoi menetetystä vapaudesta, merkitsi ehkä ikuisia jäähyväisiä
näille tuntureille... Ja samassa hetkessä Jouni tunsi, kuinka paljon
hän rakasti tuntureita, ja kuinka raivokkaasti hän vihasi ristiä
tuolla tornin huipussa. Hän kirosi sen ja sen edustaman vallan.
Hän sadatteli sitä jumalaa, jonka sanottiin tuollaisella ristillä
kuolleen. Oh, hän olisi huutanut riemusta, jos tuo ristitorni olisi
kaatunut, luhistunut kokoon, mennyt murskaksi! Hän olisi toivonut,
että maa olisi sen niellyt. -- Mutta torni seisoi järkähtämättömänä,
ja risti kuvastui aivan selvästi vaaleaa itätaivasta vasten. Jouni
ei saattanut siihen enää katsoa, vaan käänsi päänsä toisaalle ja
puri hampaat lujasti yhteen. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä
pappilan päätykamarin ikkunaan, josta pelästyneet kasvat tähystivät
häntä. Nuo lempeät silmät ilmaisivat osanottoa ja sääliä.
Jouni tunsi Kaarinan, ja hänen sydänalassaan läikähti omituinen
tunne, joka hiljalleen repi rikki hänen kovettuneen vihansa kappale
kappaleelta. Eikä hän pannut vastaan sydämessään. Hän salli vihansa
sulaa ja tahtoi säilyttää tuon toisen tunteen. Ja kun Maunu ryhtyi
päästelemään häntä siteistä, hän painoi silmänsä kiinni, ettei
vihamiehen näkeminen häiritseisi sydämessä vellovaa lämpöä ja
hellyyttä.