Venheet kiitävät hyvää vauhtia lyhyitä nivakappaleita alas.
Etumaisena laskee Sirman venhe, jota ohjaa Pekka Maunu, Erkki
Maunun vanhin poika, Maunun ja Juhanin veli. Perässä viilettää
Tulinkisuvannon Tuomas tanakkana ja leveäharteisena, ohjaten
raskaassa lastissa olevaa alustaan papin venheen näyttämää
suuntaa. Oli varhainen aamu, ja aurinko lähetti juuri ensimmäisien
tervehdyksensä yökasteesta kimalteleville joen rannoille. Miehet
olivat olleet yötä Pätikkäkosken alla, johon illalla olivat
saapuneet. Edellisenä päivänä he eivät olleet kulkeneet kuin neljä
peninkulmaa arviolta. Venheiden muotkiminen oli vienyt runsaasti
aikaa. Varsinkin Lammaskoski oli kysynyt kovia ponnistuksia. Venheet
oli täytynyt laskea nuoralla alas, perätauossa, yksi miehistä
venheessä ja toiset maalla pidättämässä. Eikä Jouniakaan oltu
saatettu silloin venheessä kuljettaa. Siksi kovassa lastissa ne
olivat jo ennestään. Oli pitänyt paareilla kantaa, ja sekin oli
hidastuttanut jonkin verran. Illalla oli ollut viimeinen ponnistus
Pätikässä, jossa venheet oli pitänyt vetää maitse, sillä laskemalla
oli mahdoton päästä jyrkkäputouksista, kuohupäistä kurkkiota eheänä
alas. Se olisi ollut yhtä kuin varma kuolema.
Sirman venheessä souti kaksi veljestä, Antti ja Aapo Palojoensuu,
jotka samoin kuin Tulinkisuvannon Tuomaskin olivat olleet
kesäpyynnillä Ruijassa ja nyt palailivat papin venheessä kotiaan,
joka oli viisi peninkulmaa alempana kirkkoa. Herra Olaus makaili
keskellä venhettä jauho- ja suolasäkkien päällä seuraten
jännityksellä perässä laskevaa alusta, jonka pysty kokka halkoili
sulavasti aaltoja. Siinä venheessä oli Paulus-Jouni.
-- Siinä menivät Vuokkasennivat, ja nyt on taas edessä ankarampi
soutu, virkahti Pekka silmäten taaksensa. -- Pelkäänpä, että
Kelottijärvi nyt kiskottaa, kun sattui vastatuulikin ja raskas lasti
vielä.
Noin tunnin kestäneen soudun jälkeen välkähteli jo edessäpäin
Kelottijärven laaja ulappa, jolla vinha vastatuuli ajeli teräviä,
pystypäisiä aaltoja. Venheet soluivat raskaasti järveen, ja nyt
saivat soutajat tiukentaa vetojaan.
Kesti melkein kolmisen tuntia, ennen kuin runsaasti puolta
peninkulmaa pitkä järvi oli halaistu. Aurinko oli jo korkealla
ja paistoi suoraan soutajia selkään raukaisten hikipäissään
ponnistelevia miehiä.
-- Jopa tässä lämpiää, virkkoi toinen Palajoensuun veljeksistä,
pyyhkien hikeä otsaltaan. -- Annapa, Pekka, sitä auskaria...
-- Nytpä onkin jo suurin vaikeus voitettu, kun on takana
Kelottijärvi, lausahti Pekka heittäen auskarin keulaan. -- Mitäs se
teillä, kahdella miehellä?... Toista on Tanelilla, joka saa yksin
kiskoa Tuomaan venheessä...
-- Mutta hänelläpä ei olekaan sellaista lastia kuin meillä.
-- Emmeköhän jo pian laske maalle? kysyi herra Olaus haukotellen. --
Minäpä mielelläni jo söisin taas.
-- Emme vielä, herr' Vuolevi, virkahti perämies. -- Lasketaanhan
ensin Kelottiluspa ja Liinakurkkio... Sitten sopii ruokailla.
-- Emme lähde tyhjällä vatsalla Liinakurkkioon, nauroi herra Olaus ja
pudisti päätään. -- Mitä sanoisit, jos nälkä näkösi himmentäisi ja
laskisit kivelle?
Niin sokea en ole päivänkään paaston jälkeen, etten Liinakurkkiota
laske, lausui Pekka hymyillen. -- Mikä papilla on hätänä? Ei muuta
kuin makoilla vain... Ja tuskin on viittä tuntia siitä kuin syötiin.
Eivätpä soutajat puhu mitään syönnistä.
-- Heillä on niin täysi työ airoistaan, etteivät jouda ruokaa
ajattelemaankaan. Mutta minulla, laiskalla miehellä, on aikaa
siihenkin, veisteli herra Olaus. -- Mutta entäpä jos minäkin
soutaisin vähän! Annapa sinä, Antti airo minulle!
-- Ei me nyt sentään pappia... hymähti puhuteltu
-- Pappia, koira vie! Mies se olen vielä minäkin, vai mitä, Pekka?
-- Ka, miespä hyvinkin... Mutta mitä sanoo vanha sananlasku? "Silloin
on aika joutavassa, kun on pappi soutamassa." Heh!
-- Sitä se minäkin... virkahti Antti.
-- No, miten haluatte... Kyllähän minä tässäkin hyvin... sanoi herra
Olaus venytellen. -- Mutta -- jatkoi hän vilkastuen -- ajattelin
äsken Jounia. Hän ei ole syönyt juuri mitään koko aikana.
-- Ei näkynyt maistuvan ruoka vielä aamullakaan Tarjosin äijärievulle
kappaleen lihaa, mutta ei ottanut. Vilkaisi vain vihaisesti kulmainsa
alta.
-- Söi se sentään vähän, huomautti herra Olaus. -- Mutta se oli aivan
liika vähän aikamiehen muonaksi. -- Aikoneekohan tappaa itsensä
nälkään?
-- Mutta jos sen ei sisu anna? yhtyi puheeseen Antin veli Aapo. --
Minusta se näytti illalla olevan kovin mustissa mietteissä.
-- Kummako se? Pitkä on miehellä matka...
-- Mihin se viedään? kysäisi Antti.
-- En tiedä vielä varmaan... Luultavasti Hernösandiin taikka
Tornioon...
Miehet vaikenivat. Venhe liukui hyvää vauhtia väkevää myötävirtaa.
Jyrkkä Kelottiluspa oli laskettu, ja edessä pauhasi Liinakurkkio
kappaleen matkan päässä.
-- Eikö lasketa rantaan? huusi Tuomas toisesta venheestä. -- Tekisi
jo mieli tulille.
-- Samaa olen minäkin tässä ehdottanut! huusi herra Olaus vastaan.
-- Pekka, käännä rantaan! Mitäpä paranee. Syödään ja annetaan sitten
mennä yhtä vauhtia kirkolle.
Pekka seurasi kehoitusta. Muutaman aironvedon päästä kolahti kokka
rantakiville.
-- Syödään sitten... yhdentekevää... Vaikka olisi kai tässä vielä
jaksettu...
Miehet ottivat eväslaukkunsa ja nousivat törmälle. Pian oli tuli
tehty, ja he hääräilivät sen ympärillä, mikä kalaa paistaen, mikä
kärventäen kuivattua poronlihaa. Herra Olaus otti laukustaan
kappaleen leipää ja poronlavanpuolikkaan ja kehoitti Pekka Maunua
seuraamaan itseään. He menivät venheelle, jossa Jouni makasi.
-- Päästä vangin kädet! käski herra Olaus. Pekka päästi köyden ja
auttoi Jounia istumaan. Herra Olaus ojensi hänelle leipäkappaleen.
-- Syö! sanoi hän käskevästi.
Mutta Jouni katsoi häntä vihasta leimuavin silmin ja vastasi
äkäisesti:
-- Syö itse! En halua ruokiasi!
Sirman otsalle kohosi pilvi ja hänen silmissään välähti pidätetty
suuttumus.
-- Kuule, Jouni, sinä syöt, kun minä käsken! Muuten sinun käy
huonosti!
-- Minkä voinet, pappi? Tapa tähän, kun vertani himoinnet, mutta
sinun kädestäsi en ota murenettakaan!
Sirma raivostui ja kohotti kätensä, mutta hillitsi itsensä ja katseli
murhaavasti vankiaan.
-- Koeta sinä, sanoi hän käheästi Pekalle. -- Hänen täytyy syödä!
Hän palasi rannalle ja Pekka ryhtyi Jounia suostuttelemaan.
-- Syöhän nyt pois, Jouni! kehoitti hän tarjoten leivänpuolikasta. --
Ethän muuten kykene mihinkään, puheli hän.
-- Mihin minun vielä pitäisi kyetä? huudahti Jouni vihan kyyneleet
silmissä. -- Jalkani on pilalla ja vapauteni riistetty! Mitä pahaa
olen tehnyt, kun näin minua vainootte... juuri kuin metsän petoa?
Hän kiristeli hampaitaan epätoivoisena.
-- Eihän asia tule enää sen paremmaksi, lohdutteli Pekka. -- Ethän
itseäsi nälyttämällä mitään voita. --. Olehan nyt järkevä ja syö!
-- Olisi paljon parempi, jos irroittaisit jalkani, ähkyi Jouni. -- Ne
ovat aivan turtuneet.
Pekka meni nuotiolle.
-- Jouni haluaisi saada jalkansa irti, puhui hän neuvottomana
Sirmalle.
-- No, päästä sitten, sanoi tämä. -- Mihinkäpä menee yhdellä
jalalla...
Hän huomasi eväät Pekan kädessä ja kysyi:
-- Eikö ruvennut syömään?
-- Ei vielä, mutta ehkäpä saan taivutetuksi... Hän palasi rantaan ja
irroitti Jounin jalat.
-- Syöhän nyt ja heitä kiukku pois! sanoi hän, jättäen eväät Jounin
eteen ja nousi törmälle.
Hetken kuluttua Jouni otti lihakappaleen ja ryhtyi sitä verkalleen
pureksimaan. Miehet huomasivat sen ja Pekka virkkoi:
-- Kelpasipa äijälle...
-- Kyllä nälkä opettaa, hymähti herra Olaus.
Aterioitiin ääneti. Omituinen, painostava tunne valtasi miehet.
Siihen sekaantui jonkinlaista sääliä, jota nämä karut erämaan
ihmiset harvoin tunsivat. Heidät oli luonto karaissut koviksi, ja
herkkämielisyys oli heille vierasta. Mutta nyt, kun he näkivät Jounin
kalpeana istuvan venheessä ja sanaton murhe kasvoillaan kalvavan
kovaa lihakappaletta, ailahteli sääli heidän povessaan. Jounin
olennossa oli jotakin niin liikuttavan surullista, joka ei ollut
vaikuttamatta heihin. He söivät mietteisiinsä vaipuneina, tuijotellen
alakuloisina tuleen.
-- Krunk, krunk! kuului heidän päänsä päältä.
Korppi lensi yli siivet levällään.
Miehiä puistatti. Korppi, paholaisen lintu! Mikä sen tänne manasi? Se
oli paha enne...
Samassa kuului Jounin käheä nauru venheestä. Hän oli viskannut
lavanpuolikkaan menemään ja istui pää painuksissa.
-- Mitä se julmettu nauraa? kuiskasi Pekka, katsahtaen papin olkapään
yli Jounia.
-- Tiesi jo, mitä miettinee, murahti Tuomas. Ja yks' kaks' oli
säälintunne haihtunut ja mielen valtasi taikauskoinen pelko, joka sai
heidän tuntonsa äkkiä kovenemaan.
-- Kuka tietää noidan metkut? Pthyi! sylkäsi Aapo.
Eväät korjattiin pois ja miehet kävelivät venheille. Päivä oli jo
sivuuttanut puolivälin, mutta matkaa ei ollutkaan enää jäljellä kuin
peninkulman verran. Hyvin siis ehdittäisiin kirkolle.
Miehet seisoivat venheissä sauvoimet käsissä valmiina työntämään
rannasta, kun samassa Pekka huomautti:
-- Meidän venheemme on liiaksi lastissa. Pelkään, että
Liinakurkkiossa täyttää.
Täytyi ruveta sovittelemaan, ja lopputulokseksi tuli, että Antti sai
siirtyä Tuomaan venheeseen.
-- Työntäkää ulos! komensi Sirma.
Venheet läksivät liikkeelle ja lipuivat virtaan. Edessäpäin
pauhasi Liinakurkkio. Miehet soutelit verkalleen, ja virta kävi
kiinteämmäksi, niellen joka hetki yhä ahnaammin alaspäin.
Jo oltiin kosken niskassa. Jyrkkänä kuin mäki syöksyi veden paljous
eteenpäin ahtaassa väylässään. Kuohut hyppelivät venheen ympärillä
ja alempana kiehui koski valkoisena vaahtona. Oli kuin olisivat
liinapäiset vedenneidot siellä karkeloineet hurjassa sekamelskassa.
Vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja rannat vilahtelivat sivu. Joentörmät
vapisivat veden pauhinasta, joka kasvoi joka hetki, kuta syvemmälle
koskeen tultiin. Tähän saakka olivat miehet soutaneet kaikin voimin,
jotta vältettäisiin kosken niskassa piileksivät vaaralliset kivet.
Nyt oli niiden ohi onnellisesti päästy, ja valtava väylä oli avoimena
edessä.
-- Airot pois! hihkaisi Pekka leimuavin silmin ja hänen
laskumies-verensä ourusivat kilpaa kosken hurjan pauhinan kanssa.
Venhe kiiti huimaavaa vauhtia. Kuohupääaallot nyökkäsivät vain
hyvästiksi ja pärskäyttivät vaahtoa perämiehen silmille. Takimainen
venhe seurasi kiinteästi perässä, ja tyrskyjen välistä vilahtelivat
Tulinkisuvannon Tuomaan järeät kasvot, kun hän alustaan, ohjasi.
Kosken alla kävi vaahtoharjaisten laineiden leikki hurjana, ja
jymisten syöksyi pauhaava virta alapuolella olevaan suvantoon.
Pekka seisoi jämeränä venheen perässä, ja hänen kasvoillaan kuvastui
erämaan lapsen välitön riemu, jota se tuntee joka kerta, kun joutuu
luonnon kanssa kamppailuun ja huomaa voittavansa. Nuo muuten niin
vakavat kasvot olivat nyt mitä eloisimmat. Niissä kuvastui herkästi,
yksityiskohtia myöten jokainen sielun liike, jonka aiheutti kiitävän
venheen ohjaaminen myllertävien kuohujen läpi. Käsi painoi jäntevästi
melaa, joka oli vaulalla kiinnitetty venheen laitaan, ja koko se
voima, joka tarvittiin melan käänteeseen, tuli näkyviin silmien
kipunoissa ja poskille karahtaneessa punassa. Suupieli venähti äkeään
juomuun, ja kulmat rutistuivat kurttuun. -- Ja kun ahdas paikka oli
sivuutettu, seestyi muoto, ja jykeville kasvoille lehahti iloinen
hymy, joka vaikutti kuin auringon pilkahdus pilven lomasta.
Yht'äkkiä kalpenivat Pekan kasvot, ja hän painautti pontevasti melaa.
Kosken alla muodosti vesi korkean aallonharjan, joka uhkaavana vyöryi
joen keskijuoksua kohden. Se oli tuttu aalto Pekalle, ja hän tiesi,
ettei sen kanssa ollut leikkimistä. Hän mittasi katseellaan venheen
ja tuon vaarallisen aallon välimatkan ja huomasi, että vauhti oli
saatava lisääntymään, jos mieli aaltoa välttää.
-- Aapo, ota airot! karjaisi hän ja koetti saada venhettä leikkaamaan
viistoon virran poikki.
Aapo totteli paikalla, mutta komento oli tullut hetkistä liian
myöhään. Venhe liukui panimoilleen tuhoisan aallon sivuitse
ottaakseen vastaan koko sen mahtavan harjan syleilyn. Aalto pyyhkäisi
sen yli kokasta perään saakka, ja raskaassa lastissa oleva alus
täyttyi silmänräpäyksessä.
-- Nyt tuli tuho! huudahti Pekka, ja hänen miehekäs äänensä värähti.
Perässä laskevasta venheestä kuului huutoja, ja samassa kun se
pyyhälsi ohi, kääntyi Pekan venhe poikkipuolin, ja virta löi sen
kumoon.
Kuului kauhea hätähuuto. Tuomas laski rantaan niin nopeasti kuin
saattoi, raastoi lastin ja Jounin maalle ja hyppäsi venheeseen
kumppaninaan Antti.
Pekan venhe pyörähteli virrassa. Sen lasti oli joutunut veden
saaliiksi, ja se soljui hiljalleen suvantoon, josta kuului kuoleman
kanssa taistelevien miesten epätoivoinen huuto:
-- Aa-utta-kaaa!
Antti kiskoi voimainsa takaa, ja Tuomas ohjasi suoraan hukkuvia
kohti. Tuokiossa he olivat Sirman lähettyvillä.
-- Ojenna sauvoin! karjaisi Tuomas.
Antti sieppasi sauvoimen ja kurkoitti sen papille, joka tarttui
siihen koko tarmollaan. Ei kulunut monta sekuntia, ennen kuin herra
Olaus oli saatu ylös.
Jonkun matkan päässä taisteli Aapo, kuoleman kalventaessa jo kasvoja.
Silmät seisoivat jäykkinä, lasimaisina, ja kuin kuolevan korahdukset
kuuluivat hänen hätähuutonsa:
-- A-ut-ta-kaa!
Miehet soutivat hänen luokseen ja aivan viime hetkessä, jolloin Aapo
jo oli vaipumaisillaan, sai Antti kiinni hänen tukastaan. Yhdessä
Tuomaan kanssa he vetivät puolipökertyneen miehen venheeseen.
-- Nyt Pekan luo! huudahti Tuomas.
Keskellä suvantoa näkyi Pekan pää vedenpinnan yläpuolella, ja Antti
ponnisti hammasta purren.
Mutta välimatka oli liian pitkä ja Pekan voimat olivat jo uupuneet.
Pää painahti veden alle, kohosi vielä kerran ja hävisi sitten
kokonaan.
Kun venhe ehti paikalle, ei näkynyt enää mitään. Muutamia vesikuplia
kohosi pinnalle, ja sitten oli kaikki hiljaista.
-- Sinne meni mies, sanoi Tuomas ja hänen karhea äänensä värähti. --
Liian myöhään tulimme...
Seurasi synkkä äänettömyys, jonka katkaisi Sirman vaikeroiva ääni:
-- Voi, Pekka, Pekka, monivuotinen kumppani! Näinkö piti sinun käydä?
Otettiin kiinni papin ajelehtiva venhe ja soudettiin rantaan. Siellä
tehtiin tuli, jonka ääressä miehet saattoivat kuivata vaatteitaan.
Pitkään aikaan ei puhuttu mitään. Onnettomuus oli herpaissut miehet.
Vihdoin virkkoi Antti:
-- Kun ei koko tapaus vain olisi tuon aikaansaama, sanoi hän
matalalla äänellä osoittaen pienen matkan päässä makaavaa Jounia.
Toiset havahtuivat, ja kaikkien kasvoille virisi epäluulo. He olivat
ajatelleet samaa.
-- Kun ei olisikin...
Keskustelu muuttui kuiskailuksi, ja herra Olaus virkahti:
-- Mutta mitenkä se olisi mahdollista?
Hän oli ajatellut aivan samaa, vaikka ei tahtonutkaan sitä tunnustaa.
-- Tiesi vain, mutta noita, Jumala varjele, pystyy kaikkeen.
-- Tokkohan nyt...?
-- Ei ole takaamista... Tuomas puistautti epäillen päätään.
Keskustelu katkesi. Mutta jokainen pohti yhä samaa asiaa. Ja
vähitellen vakaantui epäluulo uskoksi, jota ei mikään saanut
järkkymään.
-- Kun ajattelee, että Pekka, vanha koskimies, hukkuu tässä, melkein
kotinsa kynnyksellä, koskessa, jota on lukemattomia kertoja laskenut,
niin...
Tuomas ei lopettanut lausettaan, ja jokainen ymmärsi, mitä hän
tarkoitti.
* * * * *
Alakuloisina soutivat miehet, kun venheet taas parin tunnin kuluttua
työnnettiin vesille. Ei virkattu monta sanaa. Pekan äkkinäinen
kuolema kammitsi kielet.
Suvannon alapäässä kellui jotakin mustaa veden pinnalla. Tuomas
huomasi sen ensimmäisenä ja huusi papin venheeseen:
-- Tuolla ajelehtii jotakin. Soudetaanpa katsomaan.
Soudettiin.
Kun päästiin paikalle, huomattiin kelluva esine viinanassakaksi, joka
oli ollut herra Olauksen venheessä.
-- Katso vain! Tänne saakka kulkenut... ja aivan ehyt! huudahti
Tuomas, ja painunut mieliala virkosi hetkiseksi.
-- Ei tarvitse herr' Vuolevin aivan tyhjänä tulla kotiin... yritti
joku, mutta säikähti samassa omaa puhettansa ja vaikeni. Eikä kukaan
jatkanut keskustelua, vaan äänettömyyden vallitessa soudettiin
eteenpäin.
Viimeiset kosket laskettiin onnellisesti. Ei ollut enää jäljellä
muuta kuin lyhyt, mutta jyrkkä Vikkuri. Kun se oli tultu alas,
päästiin suvannolle, jonka oikealla rannalla sijaitsi Erkki Maunun
uudistalo.
Laskettiin rantaan ja noustiin verkkaan taloon. Jouni jätettiin
venheeseen Antin vartioimana.
Pieneen, puolen kyynärän korkuiseen ikkuna-aukkoon ilmestyi uteliaina
tirkisteleviä lasten päitä toinen toisensa jälkeen.
Miehet astuivat pirttiin. Lapset pujahtivat piiloon, mikä minnekin.
Erkki-vanhus veisteli viikatteen vartta, ja Juhani tervasi pieksuja
lieden ääressä. Paksu savukerros leijaili laessa, ja sen läpi kuulsi
päivänvalo himmeänä avonaisesta reppanasta. Savukerroksen alapuolella
surisi sääskiparvi inisten yksitoikkoista säveltään. Vanha,
ryppykasvoinen muori kyykötti sauvaansa nojaten peräseinällä olevan
lavitsansängyn reunalla, ja nuori, noin kolmenkymmenen ikäinen nainen
tuuditti katto-orresta matalalla riippuvaa komsiota. Se oli Pekan
vaimo Kustaava.
-- Hyvää iltaa! lausui herra Olaus ja ääni vavahti. Erkki-vanhus
nousi kättelemään.
-- Terve, terve! Nytkö se herr' Vuolevi jo palaa? Emme odottaneet
näin varhain... Ja meiltä kun on vielä heinäkin keskessä. Vasta eilen
pääsimme Suomen puolen niityistä...
Sirman sydäntä kirveli. Mistä hän saisi rohkeuden surullisen
uutisensa kertomiseen?
-- Ja papilla on mukana useampia miehiä. Mihinkäs meidän Pekka on
jäänyt, kun ei palaakaan papin matkassa? puheli Erkki työntäen
viikatteensa kiukaan taakse. Siellä hän huomasi uteliaita, pyöreitä
silmiä ja lisäsi leikkisästi:
-- Vai sinne ne vekarat taas ovat paenneet! Tulkaa esiin pappia
tervehtimään!
Herra Olaus pyyhkäisi otsaansa ja katseli surullisena vuoroin Erkkiä,
vuoroin naista komsion ääressä, ja hänen sydäntänsä kaihersi.
-- Sellaisia metsäläisiä! nauroi Erkki lapsia, jotka pysyivät visusti
kiukaan takana. -- Kirmaavat piiloon heti, kun vieras tulee...
Hän sytytti piippunsa ja istahti penkille.
-- Taisikin meidän Pekka jäädä vielä Ruijaan? virkkoi hän. --
Kustaava täällä on ikävöinyt ja odottanut, vaikka minä olen kokenut
selittää, ettei paluuaika vielä ole käsissäkään... Vastahan ne
syyskuussa palaavat pyyntimiehet.
-- Eihän Pekalle lie vain mitään vahinkoa tapahtunut? kysäisi
Kustaava, siirtyen komsion luota lieden ääreen ja katsoen Sirmaa
suurilla, kirkkailla silmillään.
-- Kyllä... kyllähän sattui... vahinko, änkytti herra Olaus
kääntäen päänsä toisaanne. Hän ei saattanut katsoa nuoren vaimon
pelästyneisiin silmiin.
-- Vahinko...? Pekalle...? Minkälainen...?
-- Meiltä kaatui venhe Liinakurkkiossa ja Pekka -- hukkui.
Sydäntä särkevä parahdus pusertui vaimon rinnasta.
-- Voi, voi! Sitähän olen aina peljännyt, että onnettomuus vielä
tulee, vaikeroi hän käsiään väännellen. Voi lapsiparkoja, voi! Nyt te
olette jääneet isättömiksi!
Kustaava lyyhistyi penkille ja peitti käsillä kasvonsa. Kyyneleet
valuivat vuolaina hänen sormiensa lomitse ja tipahtelivat syliin.
Lapset olivat pelästyneinä hiipineet kiukaan takaa esiin ja
kerääntyneet äidin ympärille.
-- Jopa tuli vahinko! valitti Erkki ja hänen leukansa tutisi. -- Meni
mies parhaassa iässä...
Ja hän pyyhiskeli silmiään ryppyisellä kämmenseljällä.
Vanha muori oli noussut seisomaan. Nojaten sauvaansa hän katsoi
pienillä, tuikkivilla silmillään pappia, joka istui penkillä kalpein,
verettömin kasvoin. Ojentaen laihan kätensä Sirmaa kohti hän huusi
värisevällä äänellä, joka soi herra Olauksen korvissa kuin tuomion
pasuuna:
-- Johan minä olen aina sanonut, että papin retkillä se Pekka vielä
surmansa kohtaa! Kovin olet pahaonninen, herr' Vuolevi! Ja nyt on
ennustukseni täyttynyt!
Hän astui pari askelta eteenpäin ja jatkoi:
-- Kirottu ole sinä, pappi, joka riistit vanhalta äidiltä
pojan, vaimolta miehen ja lapsilta isän!... Ole kirottu...
kolminkertaisesti kirottu!
Erkki kavahti pystyyn ja talutti vaimonsa sänkyyn.
-- Älkää, herr' Vuolevi... pyyteli hän silmät kyynelissä. -- Muori
on ollut jo pitemmän aikaa heikko...
Mutta herra Olaus viittasi kädellään kuin torjuakseen Erkin
anteeksipyyntöjä. Hänen omassatunnossaan soi ääni, joka vakuutti,
että muori oli oikeassa. Syy oli hänen. Jos ei Jounia olisi ollut
matkassa, niin Pekka eläisi ja lapsilla olisi isä, vaimolla mies ja
äidillä poika...
Hän tunsi vaistomaisesti, että hänen velvollisuutensa olisi ollut
lohduttaa itkevää vaimoa, mutta häntä pidätti siitä syyllisyyden
tunto. Hänestä tuntui, kuin olisi lohdutus hänen huuliltaan ollut
pilkkaa.
Hän nousi ja astui sanaa virkkamatta ulos, ja Aapo seurasi häntä.
Tulinkisuvannon Tuomas soutumiehineen jäi taloon yöksi.
Rantaan tultuaan hän käski miehiä nostamaan Jounin omaan
venheeseensä. Sitten hän astui itse siihen ja viittasi Anttia
työntämään ulos.
Venhe läksi luisumaan myötävirtaa, ja herra Olaus katseli jääpää
taloa. Aurinko oli laskemassa ja heitti pitkin jokea kirkkaan
valojuovan, joka välkehti venheen vanavedessä. Mutta herra Olauksesta
näytti, kuin olisi sitä tuon tuostakin kaihtinut pitkä, musta varjo...