XII

Könkämä-enon varteen, noin kahdeksan peninkulmaa kirkolta ylöspäin,

muutaman jokisuvannon rannalle oli lappalaiskylä asettunut

kesäsijoilleen. Sen asukkaat eivät olleet menneet toisten

lappalaisten mukana Ruijaan, vaan olivat jääneet kesäksi oman pitäjän

alueelle. Poroilla oli hyvät laidunmaat aivan kylän vieressä, sillä

joenrannat olivat keltaisenaan jäkälää. Kalarikas joki oli antoisa ja

palkitsi hyvin pyytäjänsä. Harria ja siikaa taimenen kera nousi siitä

runsaasti, eikä pyydysten tarvinnut olla kovinkaan monimutkaisia.

Pienillä verkkopahaisilla saatiin niitä joka päivä niin paljon, että

kylä hyvin keitossa pysyi.

Oli kirkas päivä elokuun alkupuolella ja aurinko paahtoi täydeltä

terältään. Ilma oli tyven. Ei värähtänyt lehtikään puussa, ja

kotasavu nousi pystysuorana patsaana pilvetöntä taivasta kohti.

Jäkäläinen jokitörmä uhkui kevyttä auerta, joka ohuena harsona

kohosi värähtämättömään, painostavan kuumaan ilmaan. Aurinko paahtoi

rantakivet kuumiksi ja sen säteet kimaltelivat säihkyvinä pienissä

lampareissa, joita veden laskeutuessa oli jäänyt syvimpiin kuoppiin

sinne tänne rannalle. Rantaäyräällä leikki kaksi poikasta, heitellen

huvikseen voileipiä peilikirkasta suvantoa pitkin.

-- Hei, Aslak, tuo kivi meni suvannon poikki! huudahti naseva,

harmaasilmäinen poika toiselle, joka pieksi sauvalla vettä.

Puhuteltu keskeytti puuhansa ja katsoi tuimasti harmaasilmäistä.

-- Ei minun nimeni ole enää Aslak, vaan Johannes.

-- Hyy...! vihelteli toinen. -- Sekö on papin antama nimi?

-- Niin...

-- Mutta onhan kastaja-emo antanut sinulle uuden nimen?

-- On kyllä... Viime talveen saakka kutsui isäkin minua Aslakiksi,

mutta nyt on hänkin ruvennut käskemään: "Johannes! Johannes!"

koska sen nimen herr' Vuolevi on minulle antanut. Entinen nimi oli

syntinen, sanoi äiti, eikä hän koskaan sitä käyttänytkään.

-- Onko "Sorvekin" syntinen nimi? kysyi harmaasilmäinen.

-- On kai... en tiedä sentään... Onko se papin antama?

-- Ei.

-- No sitten on.

Harmaasilmäinen katseli toveriaan suu auki.

-- No mutta kuule! Antavatko vainajat nyt sinulle rauhan, kun olet

Johannes?

-- Antavatpa kyllä! sanoi toinen ja iski sauvalla veteen, niin että

se pienen sadekuuron lailla ryöpsähti silmille. -- Se on pakanuutta

semmoinen usko, on äiti sanonut.

-- Onko sinun äitisi papin uskossa?

-- On... ja on isäkin...

-- Tiedätkö -- virkkoi toinen ja sinkautti kiven mennä viilettämään

pitkin veden pintaa -- minut on kastettu kolme kertaa!... Ensin

oli pappi kastanut, en muista enää, miksi... äiti kyllä muistaa...

mutta tiedätkö mitä?... Jabmekit eivät olleet antaneet rauhaa,

vaan olivat huudattaneet minua monta viikkoa perätysten. Olin vain

katsonut pääni taakse komsiossa ja huutanut yötä päivää... Silloin

oli kastaja-emo kastanut minut Niilaksi, ja apua oli siitä jo

ollut... En ollut enää huutanut niin kovasti, mutta en silti varsin

lakannutkaan. Silloin oli kastaja-emo kastanut toisen kerran ja

sanonut, että olkoon sitten Sorve... ja heti olin heittänyt...

juuri siinä paikassa!... Katsoppas... Sorvio oli minun isoisäni isä...

ja se minua huudatti. -- Ja siitä saakka olen ollut Sorve.

Johannes oli kuunnellut jännitettynä. Mutta kun toinen lopetti,

huudahti hän:

-- Mutta sepä semmoinen on pakanuutta!

-- Mitä se pakanuus on?

-- En minä tiedä, mutta niin on äiti sanonut... Pojat leikkivät

äänettöminä jonkun aikaa, kunnes Sorve äkkiä kysyi:

-- Miksi ei Inka lähtenyt uhrijuhlaan, vaikka Aslak'kin meni?

-- Ei se halunnut.

-- Meiltä ovat kaikki: isä, äiti ja siskot. Minut yksin jätettiin

kotiin vanhan Elli-muorin kanssa.

-- Mitä ne tekevät siellä?

-- En minä tiedä... Uhraavat... ja kastavat... ja syövät... ja

laulavat... ja Jouni-setä puhuu... ja loitsii... ja... Semmoista

ne tekevät.

-- Jos minä olisin pappi... niin menisin ja tappaisin jokaisen!

huudahti Johannes silmät salamoiden.

-- Aslakinkin?

-- Jo vain! Jos ei lukisi Herran siunausta ja isämeitää ulkoa juuri

siinä paikassa! Pään löisin poikki ja hakisin Ingalle uuden miehen,

oikein semmoisen... semmoisen kristityn!

Lähinnä rantaa olevasta kodasta rupesi samassa kuulumaan

yksitoikkoinen, jonottava ääni, joka nousi ja laski häärätyssä

tahdissa.

Pojat höristivät korviaan.

-- Kuulehan, kun vanha Guttorm joikkaa! sanoi Sorve Sllmät loistaen.

Mutta silloin hypähti Johannes hänen eteensä, heitti sauvaansa ja

katsoi tärkeännäköisenä toveriaan silmiin.

-- Sepä se onkin pakanuutta... sepä juuri! huudahti hän.

-- Tuoko joikkaus?

-- Niin juuri!

-- Kuulepas, minäkin osaan! Osaan pappia itseään!

-- Hee-er Vuo-levi,

pa-ha pap-pi,

voiaa naa-naa,

ran-nas-sa is-tuu...

-- Pojat, tulkaapa tänne! huudettiin samassa rannalta.

-- Äitisi kutsuu, huomautti Sorve.

-- Lähde sinäkin! Pyydämme häntä kertomaan hauskan sadun, kehoitti

Johannes.

Se oli toisestakin mieleen, ja pojat lähtivät yhdessä. Ulkona kodan

edessä seisoi Pirita Päiviö ja hymyili ystävällisesti pojille.

-- Mennäänpä sisään. Minulla on teille vähän puhumista, sanoi hän.

Pojat kömpivät kotaan Piritan perässä. Pierra Päiviö paikkasi verkkoa

kodan perällä, ja Inka, Aslak Omman vaimo tuuditteli polvellaan

komsiota, jossa äännähteli muutaman kuukauden vanha miehenalku. Hän

koetti saada lasta nukkumaan ja lauloi yksitoikkoisella äänellä.

-- Muurahainen pieni,

toveri, toveri,

tulepas, tulepas,

vedäpäs, vedäpäs,

lapsonen hiuksista järveen.

Pirita istahti nuotion ääreen ja sytytti piippunsa. Hän silmäili

myhäillen poikia jotka olivat kyykähtäneet ovensuuhun ja istuivat

polvet pystyssä odotellen, mitä Piritalla oli heille sanomista.

-- Sorveko siellä yritti joikata? kysyi Pirita, ja hänen kasvoillaan

oli totisuuden ja leikin sekainen ilme. -- Ja vielä papista. Kuka

sinulle sellaista on opettanut?

Sorve painoi nauraen päänsä alas.

-- Vanha Guttorm se niin on laulanut, sanoi hän nauraa kikattaen.

-- Niin, sellaisia se vanha Guttorm opettaa, puheli Pirita.

-- Mutta tiedätkö, että sellainen on syntiä?

Pojan silmät suurenivat. Hän ei näyttänyt käsittävän kysymystä.

-- Niin, jatkoi Pirita, sellainen on syntiä ja varsinkin on suuri

synti joikata pappia. Sinä et näy käsittävän, vaan minä selitän

sinulle. Synti on samaa kuin paha ja sellaisen rankaisee aina Ibmel.

Pikku Sorven kasvot osoittivat jo jonkunlaisia tajuamisen oireita,

mutta vielä oli suu auki kuin elävänä kysymysmerkkinä.

-- Tekeekö sitten vanha Guttorm pahaa? kysyi hän viattomana.

-- Tekee kyllä siinä, että opettaa noin pienelle syntisiä lauluja.

-- Mutta, väitti poika, hänpä on tehnyt minulle pikku ahkionkin.

-- Niin vain, mutta se ei silti puolusta häntä siinä, että on

opettanut sinulle tuollaisen ruman joiun.

Pojat katsoivat toisiinsa, ja pikku Johannes oli hyvin vakava. Hänen

katseensa näytti selvään huomauttavan, että "enkö jo sanonut sinulle?"

-- Kuunnelkaapa, kun muistelen teille tapauksen, josta on jotakin

oppimista, sanoi Pirita. -- Muistatteko vielä Antras-Niilaa, joka oli

meillä renkinä kauan?

Hänet muistivat pojat varsin hyvin.

-- Muistattehan, että Niilalla oli vain yksi silmä?

Senkin pojat muistivat.

-- No niin, sanoi Pirita. -- Niila oli poikasena ylimielinen ja

pilkkasi kerran Ruijan pappia, joka oli torunut häntä, koska hän

ei osannut lukea. Käski papin mennä manalaisia luettamaan ja sanoi

haluavansa nähdä, osasivatko ne parein kuin hän. No niin, hän saikin

sen nähdä.

Pojat tulivat uteliaiksi ja kuuntelivat jännityksellä. Toisetkin

kodassa olijat valmistausivat kuulemaan Piritan tarinaa. Inka laski

syrjään komsion, jossa pienokainen nyt nukkui, ja Pierra veti esiin

piippunsa.

-- No niin, jatkoi Pirita. -- Tuo pappi kuoli, eikä Antras-Niila

siitä sen enempää välittänyt. Hän ei ollut koskaan papista pitänyt ja

toivoi pääsevänsä parempiin väleihin uuden kanssa. Niinpä hän meni

taas kerran kirkkoon -- se oli Raisissa Ruijan puolella -- ja nukahti

saarnan aikana. Hän oli istunut lehterillä, eikä kukaan huomannut,

että hän jäi kirkkoon nukkumaan. Suntio sulki ovat, ja siellä nukkui

Niila kaikessa rauhassa. Kun hän heräsi, oli jo ilta ja silloin hän

vasta huomasi missä oli.

-- Hän katsahti saarnatuoliin ja ihmetteli, mihin pappi oli hävinnyt,

joka aivan äsken oli aloittanut saarnansa. Hänen korvissaan soivat

vielä ensimäiset sanat: "Arbmo lekus dinguim ja rafhe Ibmelest."

Hän kurkisti lehterin laidan yli: kirkko oli tyhjä ja samoin koko

lehteri. Hyväntuulinen lukkarikin oli hävinnyt ja hänen mukanaan koko

kirkkokansa. Ainoat, jotka olivat paikoillaan, olivat virsinumerot

taululla, mutta niistäkään ei Niila ollut aivan varma, olivatko

ne samat kuin aamulla, sillä hän ei tuntenut vielä siihen aikaan

numeroita.

-- Vähitellen selkeni Niilalle koko asia: hän oli nukkunut niin

kauan, että kaikki ihmiset olivat poistuneet. Pappi oli mennyt

kotiinsa ja lukkari samoin, ja hän yksin oli jäänyt kirkkoon.

Hän laskeutui alas lehteriltä katsoakseen, eikö missään olisi

poispääsyreikää, mutta ei: ovet olivat lukossa ja ikkunat korkealla.

Silloin tuli häntä keskikäytävällä vastaan tätivainaja, joka oli

kuollut joku aika sitten, ja tämä kehoitti Niilaa nopeasti palaamaan

takaisin paikalleen lehterille, sillä kuolleet tulisivat heti

pitämään jumalanpalvelustaan. Niila oli rohkea poika eikä hän siitä

säikähtänyt. Hän palasi lehterille ja istui paikalleen odottamaan,

mitä tapahtuisi... Silloin alkoi hetken kuluttua kuolleita saapua

suurin joukoin. Ne täyttivät alakirkon viimeistä sijaa myöten,

kiipesivät lehterillekin kalisevin säärin ja istuutuivat niin

tiheään, ettei jäänyt muuta paikkaa vapaaksi kuin se, missä Niila

istui. Hän tunsi heidän kylmät henkäyksensä niskassaan ja poskillaan

ja näki, kuinka ne kurkistelivat häneen ontoilla silmillään.

Saapui sitten pappikin, joka oli Niilaa kerran torunut, ja ryhtyi

kuulustelemaan seurakuntaa. Hän kulki penkkiriviltä toiselle ja

kyseli: "Vater puntaan? Kash, vash?" Ja yhteen ääneen vastasivat

vainajat: "Tsiri, tsiri... tsiri, tsiri!" Niila katsoi tuota outoa

menoa kauhusta jähmettyneenä, ja kun häntä vihdoin tultiin kirkosta

hakemaan, oli hänen toinen silmänsä huiennut. Siitä oli näkö loppunut

kokonaan, sillä hän oli saanut katsella sellaista, jota elävät eivät

usein saa, ja siksi piti häneen jäädä merkki siitä. Ja se oli samalla

rangaistukseksi hänelle itselleen ja varoitukseksi muille... Niin jäi

Niila silmäpuoleksi ja on sellainen tänäkin päivänä vielä.

Pojat olivat kuunnelleet henkeään pidättäen, ja kun Pirita lopetti,

vallitsi kodassa syvä hiljaisuus. Sorve näytti pelästyneeltä eikä

Johanneksenkaan laita ollut paljon parempi. Silmät suurina he

katselivat Piritaa, joka huojutteli ruumistaan edestakaisin ja oli

vaipunut muistoihinsa. Viimein rohkaisi pikku Sorve itsensä ja kysyi

itkunsekaisella äänellä:

Rankaiseeko Ibmel nyt minua, kun olen herr' Vuolevia joikannut?

-- Ei rankaise, jos et sitä vasta tee, lohdutteli Pirita. -- Jumala

antaa anteeksi, jos vasta vältät, mikä on syntiä ja pakanallista.

Pikku Sorve lupasi itselleen, ettei hän koskaan joikkaisi pappia,

koska siitä voisi koitua noin kamala rangaistus. Mutta samalla tuntui

hänen pieni sydämensä katkeralta, ettei tästä lähtien oikein tiennyt,

minkälaisia joikuja olisi lupa laulaa. Sillä vanha Guttorm joikui

niin kauniisti, että oikein sydäntä hiveli...

-- Saako poroista joikata? kysyi hän arastellen.

-- Saa kyllä, mutta ihmisistä ei, eikä koskaan papista.

Pikku Sorve huokasi helpotuksesta. Hän osasi "kaikkien porojen"

joiun, ja se oli hänen mielestään niin erinomainen laulu. Tuntui

hyvältä, ettei siitä ollut mitään rangaistusta odotettavissa.

Vanha lappalainen tuli kotaan ja istahti ovenpieleen.

Hänen uurteisilla kasvoillaan näytti asuvan ainainen hyväntuulisuus

ja silmissä leikki veitikka. Se oli vanha Guttorm. Harmahtavaa tukkaa

peitti haalistunut lakki, jonka päällystä riippui somasti vasemalla

korvallisella. Guttorm kaivoi piippunsa esiin ja pani tupakaksi.

-- Satujako täällä muistellaan, kun pojat noin vakavina istuvat?

kysäisi hän suupielessä ystävällinen hymy.

-- Niin, vastasi Pirita, olen kertonut pojille Antras-Niilasta ja

neuvonut, ettei saa koskaan tehdä papista pilkkaa.

-- Yhyy! pani Guttorm ja sytytti piippunsa. -- Kuka se sitten on

pappia pilkannut?

-- No, pikku Sorve... Lauloi äsken sinulta oppimaansa joikua herr'

Vuolevista...

-- Yhyy! Vai sellaisia se Sorve... Eiväthän ne ole lasten lauluja...

-- Eivätkä aikamiestenkään, keskeytti Pirita. -- Saisit sinäkin,

Guttorm, heittää pois sellaiset joutavat.

-- Taitaisinpa saada, ynähti Guttorm ja kyhnytteli kylkeään. --

Siellä näkyvät muuten juhlavieraat jo tulevan, lisäsi hän.

Kodan väki riensi ulos katsomaan.

Pitkin harjun rinnettä, joka vähitellen yleni rantapenkereestä, astui

verkalleen juhlapukuista väkeä kylää kohti. Ne olivat lappalaisia,

jotka palasivat Päivän kunniaksi vietetyltä uhrijuhlalta. Miehet

kulkivat etumaisina, ja heitä seurasi vähän jälempänä joukko naisia,

jotka olivat olleet miehiä saattamassa ja jääneet sitten odottamaan

heidän paluutaan Passevaaran uhripaikalta, jonne naiset eivät

saaneet tulla. Muutamilla heistä oli käsivarrellaan komsio toiset

kantoivat pienempiä lapsia selässään. Poikaset ja tyttöset, jotka

jo hyvin kynnelle kykenivät, tepastelivat viimeisinä. Useimmille

heistä oli tämä retki ollut sangen merkillinen. Sillä uhrimiesten

palattua naisten leiripaikkaan oli pantu toimeen kastejuhla, jolloin

Sigga-muori, Kopara-Niilan vaimo, oli kastanut uudelleen jokaisen

lapsen, joka siihen saakka oli kulkenut papin antamassa nimessä.

Joukon edellä astui Paulus-Jouni avopäin kanervaseppele päässä.

Kun he olivat ehtineet lähemmäksi kylää, antoi Jouni merkin. Miehet

virittivät laulun, johon naisistakin yksi ja toinen vähitellen

yhtyi. Laulu, joka pikemminkin muistutti loitsua, kaikui juhlallisen

vakavana Jounin johtaessa sitä äänellään:

-- Kuullos meitä suuri Bäive,

Ibmel alma[15] auttajamme

armas heimomme Jumala,

voiaa naa-naa...

nyt kun luoksesi tulemme,

rukatamme[16] rukouksin,

aivan kauniisti anomme:

voiaa naa-naa...

Kaitse, Bäive, heimoasi,

saamekansaasi saattele,

voiaa naa-naa...

onnen tietä astumahan,

käymähän lykyn palasta,[17]

voiaa naa-naa...

Siunaa karja karttuisasti,

elo[18] ehtyvä enennä,

anna kauniit kantovuodet,

säilyvuodet jo ehommat,

voiaa naa-naa...

että näillä tuntureilla,

näillä tunturitutuilla

kasvaisi koparakarja,

poro kauniskarvallinen,

voiaa naa-naa...

sakenisi sarvipäistä,

sarvipäistä, pintaselkää,

silkkiturpaista tuhosti,

voiaa naa-naa...

näillä tunturitutuilla,

näillä mailla mairehilla,

voiaa naa-naa...

tulis runsaasti runoja,[19]

viljavasti vaatimia,[20]

kerot[21] täydet kermiköitä,[22]

vuongeleita[23] vuomat täydet,

voiaa naa-naa...

Saisit silloin, suuri Bäive,

Ibmel ikuinen Jumala

aina aulihit osasi,

uhrijuhlat juhlalliset

voiaa naa-naa,

voiaa naa-naa,

Kuullos meitä, suuri Bäive,

armas heimomme Jumala!

Juhlavieraat saapuivat kylään ja kävivät tervehtimään kotiväkeä.

Aslak Omma riensi vaimonsa luo, mutta tämä otti hänet jokseenkin

kylmästi vastaan ja katseli miestään puolittain surullisena,

puolittain halveksuen.

-- Oletko nyt mielestäsi pyhempi? kysyi hän.

Aslak joutui vähän hämilleen.

-- Älä puhu niin, Inka! Meillä on ollut hauskat juhlat, ja jumalat

ovat antaneet hyviä lupauksia.

-- Pyh! Luuletko sellaisiin olevan taikaa?

Jouni oli kuullut Ingan halveksivan vastauksen. Hän astui nuoren

parin luo ja lausui moittivasti:

-- Vai täällä tämä papin kasvatti arvostelee jo meidän juhlaamme!

Tiedä siis nyt, että porovuosi tulee hyvä kaikille, jotka ovat isien

tavoille uskollisia, mutta kaikilta luopioilta häviää karja ja

muu maallinen menestys, papin valta loppuu, ja näillä tuntureilla

nousee jälleen isäin usko kunniaan. Niin ovat Passevaaran haltiat

ennustaneet.

-- Jo taisivat erehtyä haltiasi! Äiti on nähnyt unen, että täällä

vain vahvistuu papin valta, ja vanha usko häviää jäljettömiin.

Kirkkoja entistä ehompia tullaan rakentamaan Enontekiöön, ja niihin

käy joukolla lapinkansa Ristin-Jeesusta kumartamaan.

-- Ei ole miehen arvon mukaista tingata akkaväen kanssa! lausui Jouni

ylpeästi ja lähti astumaan viereiselle kodalle.

Siellä kävi iloinen puheenpajatus. Lapset juoksentelivat kodan

ympärillä, ja miehet olivat heittäytyneet nurmikolle pitkäkseen.

Naisväki hääri askareissaan. Sorve ja Johanneskin olivat liittyneet

joukkoon ja kuuntelivat uteliaina miesten puheita.

-- Burist, Jouni! Terve, sinä pappimme ja johtajamme! huudahti

Kopara-Niila.

-- Terve! kertasivat miehet.

-- Terve teille, jotka tahdotte isäin uskossa lujina pysyä! vastasi

Jouni ja istahti miesten parveen, jotka kunnioituksesta tietäjää

kohtaan kohousivat istualleen. -- Tuolla on papin pikkuinen joukko,

joka on hylännyt saamekansan vanhat tavat, jatkoi hän, nyökäten

ylenkatseellisesti Päiviön kotaa kohti.

Väärään kotaan joutui Aslak Omma, virkkoi Sigga, joka oli kuullut

Jounin viimeiset sanat ja pysähtynyt miesten luo. Hän oli menossa

rantaan vettä noutamaan. Vai väärään! nauroi kitisevä vanhan miehen

ääni joukosta.

-- Olisit tainnut omaasi toivoa?

-- Ka, miksipä en! On niitä tyttäriä minullakin ja varallakin yhtä

hyviä kuin Päiviön Inka.

-- Ka, on, on... Mikäpä tyttärissä, jatkoi kitisevä ääni. -- No

mutta, kun et ole naittanut?... Ei ole akkaa minullakaan...

Taitaisit toisen antaa?

-- Mitä sinä akalla? pauhasi Sigga-muori. -- Vai minä tässä

jokaiselle vanhalle täiturkille tyttöjäni! Ehei! -- Mutta Aslak Omma

olisi saanut, jos olisi ottaa älynnyt... Mutta ei älynnyt mies.

Miehet nauroivat ja Sigga-muori kyökkäsi rantaan.

-- Välipä Aslakista, virkkoi Jouni ylenkatseellisesti. -- Omiaan

oli Päiviön kotaan. On mies kuin luotu akkavallan alle, heikko ja

horjuvainen... Saatte nähdä, ettei kestä kauan hänen innostuksensa...

Vaimo hänet vielä kääntää.

-- Niinpä taitaa, murahti Kopara-Niila.

Jouni kääntyi leikkivien lasten puoleen:

-- Lapset, tulkaapa tänne! huusi hän. Lapset riensivät miesten luo.

-- Muistatteko nyt nimenne, jotka kastaja-emo teille antoi? kysyi hän.

-- Muistetaan kyllä! vastasi kymmenvuotias, ruskeasilmäinen poika. --

Minä olen Turjo.

-- Entä sinä? kysyi Jouni toiselta.

-- Saije.

-- Ja sinä?

-- Aabel, vastasi pieni, pyöreäposkinen pojanvesa, katsellen

veitikkamaisena lakkinsa reunuksen alta nurmikolla istuvia miehiä.

Johannes, joka suu torvena oli kuunnellut kuulustelua, purskahti

nauramaan.

-- Eipä muistanut! nauroi hän vedet silmissä.

Miestenkin suupielissä väreili hymy, mutta kukaan ei uskaltanut

virkkaa mitään.

-- Mitä Päiviön vekaralla on täällä tekemistä? tiuskaisi Jouni iskien

suuttuneen katseensa Johannekseen. -- Mitä tämä sinuun kuuluu? Mene

tiehesi!

Johannes väistyi syrjemmäs, mutta Sorve jäi seisomaan entiselle

paikalleen.

-- Väärin muistit! sanoi Jouni pojalle, joka oli joutunut hämilleen.

-- Sinä olet Aikio! Muista nyt!

Poika lähti juoksemaan, ja toiset pojat kirmaisivat perässä.

Jouni kääntyi tyttöjen puoleen.

-- No, mikä sinun nimesi on? kysyi hän etumaiselta.

-- Aile, vastasi puhuteltu hypistellen vyönsä tupsuja.

-- Entä sinä?

-- Sigga.

-- Ja sinä siellä takana?

-- Rauna, sanoi tyttönen ja häntä tahtoi väkistenkin naurattaa.

-- No, menkää nyt leikkimään, mutta älkää unohtako uusia nimiänne! Ne

tuottavat teille onnea.

Jouni viittasi tyttöjä poistumaan ja kääntyi Sorven puoleen:

-- Kenenkä poika sinä olet?

-- Simman... tuon miehen tuolla. Sorve viittasi pitkää, luisevaa

lappalaista.

-- Vai niin... Mutta mikä sinun nimesi on?

-- Sorve! vastasi poika reippaasti.

-- Sehän on komea nimi! Oikea vanha lappalaisnimi. Kastaja-emoko

antoi.

-- Niin.

-- Mikä olit ennen? En muista.

-- Ei tarvitsekaan papin antamaa nimeä muistaa. -- Menehän nyt

toisten luo.

Sorve juoksi toisten joukkoon, ja miehet rupesivat keskustelemaan

omista asioistaan. Päätettiin viettää joka vuosi uhrijuhlaa Päivän

kunniaksi ja ottaa käytäntöön kaikki esi-isien vanhat tavat. Niin

oli muun muassa kaikki papin kastamat lapset kastettava uudestaan

ja kirkolta oli pysyttävä poissa niin paljon kuin mahdollista. Ja

silloin, kun sinne oli mentävä, niinkuin jouluna ja markkina-aikoina,

oli visusti varustauduttava taioilla ja loitsuilla, ettei mitään

pahaa tulisi mukaan tuntureille. Joka kerta kun ripille mentiin,

piti ensin nauttia Sarakan ehtoollista. Silloin ei papin ehtoollinen

mitään vaikuttaisi.

-- Neuvo meitä, Jouni, että osaisimme. Meistä on tainnut jo moni

unohtaa taidon, ja nuoremmat tuskin tietänevätkään siitä, kehoitti

Kopara-Niila.

-- Mielelläni, lausui Jouni. -- Katsokaahan, kun kirkkomatkalla

kohtaatte puron taikka lähteen, niin aterioikaa siinä. Polvistukaa

puron reunalle ja sanokaa: "_Radien ahtshe ja aka ja barne

nammi_."[24] Ottakaa sitten eväänne ja siunatkaa ne sanoen: "_Tämä

on Sarakan liha_." Syötyänne juokaa purosta vettä ja sanokaa päälle:

"_Tämä on Sarakan veri_." Silloin eivät jumalat vihastu, vaikka

papinkin ehtoolliselle menette, eikä Ristinjumalan leipä ja viini voi

teitä vahingoittaa. -- Muistatteko?

-- Muistamme!

-- Kasteen olette eilen nähneet, ja se on luultavasti muistossanne,

jatkoi Jouni. -- Sen voi itsekukin kotonaankin toimittaa. Pääasia

siinä on, että vesi on lämmitettyä ja ettei koivunvarpuja puutu.

Niitä tulee aina olla kaksi: toinen heitetään veteen sellaisenaan,

toinen kierretään ensin renkaaksi. Kastaja-emo sanoo: "Tule niin

hedelmälliseksi, terveeksi ja vahvaksi kuin koivu, josta nämä oksat

ovat otetut!" Sitten hän ottaa sormuksen tahi vaskirenkaan -- sen

tulee olla kiiltävän -- ja viskaa sen veteen lausuen: "Nyt heitän

nimihelyn veteen Tullos niin kauniiksi ja ihanaksi kuin se on!" Sen

jälkeen kastaja-emo valaa lapsen kolme kertaa vedellä, antaa nimen

ja lopettaa: "Nyt olet kastettu vainajan nimeen, viihtyös hyvin ja

tullos onnelliseksi!"

-- Muistatteko?

-- Hyvin muistamme! vastasivat miehet yhteen ääneen. Jouni neuvoi

vielä, mitä nimihelylle sitten oli tehtävä. Se oli ripustettava

poikalapsen kainalon alle ja tyttölapsen rinnalle. Myöhemmin se oli

kiinnitettävä pojan rumpuun eikä sitä saanut hukata hinnalla ei

millään.

-- Niinkuin tehtiin eilisessä kasteessa, niin tehkää. Tokko

seurasitte, tarkkaan?

-- Tarkkaan seurattiin... hyvin muistetaan...

-- Näin kun menettelette, niin onni seuraa lapsianne aika mikään paha

pääse heitä turmelemaan, lopetti Jouni.

Miehet vaipuivat mietteisiinsä. Jounin opetukset olivat antaneet

paljon ajatuksen aihetta, ja he päättivät seurata niitä tarkkaan.

Ehkäpä rupeavat porot taas paremmin menestymään. Viime vuosina olikin

tapahtunut suuria vahinkoja. Pororutto oli raivonnut, hävittäen

monelta melkein puolet karjasta. Hukka oli ottanut tavallista

runsaammat saaliit, ja lappalaisten elämä oli taantunut enemmän kuin

koskaan. Sen sijaan olivat verot kohonneet. Niitä kiskoi vouti ja

pappi, välistä yksi välistä useampi, eivätkä lappalaiset lopulta

tienneet, kenelle kulloinkin maksaisivat. Tuo kaikki oli uuden

uskon syy. Vainajat olivat tyytymättömiä ja kostivat luopuneille

jälkeläisilleen. Mutta nyt oli ruvettava esi-isien tapoja tarkemmin

valvomaan.

Miesten mietteet tulkitsi Kopara-Niila ääneen:

-- Kiitämme sinua, Jouni, neuvoistasi. -- Nyt rupeamme tarmokkaasti

vaalimaan esi-isäin uskoa, paremmin kuin tähän saakka. Niinpä koittaa

meille onnen päivä, ja näillä tuntureilla vaeltaa taas saamemies

tuhatpäisine eloineen.

-- Hyvin puhuu Niila! Niin teemme! vahvistivat toiset.

Tuli vaitiolo. Miehet istuivat vakavina, ja heidän aatoksensa

palasivat äskeiseen juhlaan. Monta vuotta oli kulunut siitä, kun

oli yhteisesti uskallettu uhrijuhlia viettää. Kukin oli uhrannut

seidoilleen kaikessa hiljaisuudessa ja käynyt tuntureilla haltioita

lepyttelemässä. Ei ollut ollut johtajaa saame-heimolla sen jälkeen,

kun vanha Staala-Oula oli kuollut. Hän oli pitänyt viimeiset suuret

juhlat Passevaaralla. Mutta sitten tuli pappi Lätäs-enon suuhun,

ankara, tulinen mies, ja hän oli tehnyt lopun yhteisistä juhlista.

Mies miehen perästä sai matkata markkinapaikalle esivallan eteen

vastaamaan vanhasta uskostaan, ja moni heistä oli viety alamaahan

ja sinne hävinnyt. Ei ollut lappalaisilla rohkeutta ruveta uutta

järjestystä vastustamaan. Siksi mahtava oli esivalta ja voimallinen

Ristin-Jeesus, josta ennen kuultiin ainoastaan kerran vuodessa,

ja silloinkin vain markkinatouhun lomassa. Mutta sitten ilmaantui

yht'äkkiä mies, nuori ja rohkea, mies Ibmelin lähettämä. Ja hänpä

uskalsi asettua pappia vastaan ja kerätä vanhan uskon puolustajat

ympärilleen. Hän oli perinyt viisautensa itse Staalo-Oulalta. Niin

oli kerrottu. Ja hyvät olivatkin miehen merkit: lankesi loveen

helposti ja vaivatta, oli erinomainen loitsija ja ennustaja,

tarkka taikojen tekijä ja uhripappi verraton. Se oli nyt nähty

Passevaaralla. Kuin vanha tietäjä oli hän irroittanut vyönsä ja

heittänyt sen juhlallisesti olkapäälleen, ja käynyt uhriropoon

käsiksi taitavin, varmoin liikkein. Kauniit olivat sanansa olleet,

juhlalliset rukouksensa ja joikunsa juoksevat. Vaikka juhlassa ei

ollut muita lappalaisia ollut kuin yhden kylän väki, oli miehistä

tuntunut, kuin olisi laaja saameheimo jälleen kokoontunut yhteen, ja

seisonut vankkana vanhassa uskossaan. Nuo hartaat osanottajat olivat

kuin pyhä jäännös kansasta, jonka keskuudessa kasvoi luopioiden

luku päivä päivältä. Olipa yksi sellainen kota jo tässäkin pienessä

kylässä: Pierra Päiviön, joka oli ennen ollut papin katkera vihamies,

mutta nyt ystäväksi herjennyt.

-- Kukahan tuolta tulee? huomautti muuan miehistä viitaten harjulle

päin.

Noustiin katsomaan.

Harjun rinnettä alas kävellä vaaputteli vanha mies, laukku seljässä

ja sauva kädessä. Jalassa hänellä oli repaleiset sarkahousut, yllä

yhtä rikkinäinen lapintakki ja päässä suippokeulainen huopahattu.

Mies lähestyi verkalleen, ja hänen polvensa notkehtelivat laiskassa

tahdissa.

-- Lantalainen näkyy olevan, sanoi Kopara-Niila. -- Kuka sitten

lienee...?

-- Samalta suunnalta tulee kuin mekin, huomautti Jouni. -- Kun ei

vain liene ollut näkemässä juhlaamme...?

-- Mitä vielä... joku köyhä kalanpyytäjä, jolla on verkot tässä

lähellä. Vieras lähestyi, ja miesjoukko tunsi hänet suntioksi.

-- Mitä viheliäisen vaivaista on papin kätyrillä tekemistä täällä,

näin kaukana kirkolta? puheli Jouni levottomana.

-- Tiesi jo.

Suntio saapui perille ja heitti laukkunsa maahan.

-- Päivää! sanoi hän pyyhkien hikeä otsaltaan. -- Täällähän makaa

koko lapinheimo ja paistattaa päivää.

Lappalaiset murahtivat jotakin vastaukseksi, mutta kukaan heistä ei

noussut tervehtimään tulijaa.

-- Täällähän näkyy olevan vielä Paulus-Jounikin, jatkoi suntio suu

leveässä hymyssä. -- Luulimme sinun Ruijaan menneen, kun niin äkkiä

kirkolta hävisit.

-- Mitä se sinuun kuuluu, missä kulloinkin olen, lausui Jouni otsa

synkkänä. -- Vai onko pappi sinut määrännyt jälkiäni nuuskimaan?

-- Ka, johan nyt houraat, hyvä mies. Mitä minä sinun jäljistäsi...

Minun puolestani saat mennä ja tulla, miten haluttaa. -- Sen kun vain

kysyin.

Suntiota suututti ja peloitti yhtä aikaa. Jouni oli huomautuksellaan

koskettanut arkaan paikkaan. Siksi kuohahti kiukku sydämessä, mutta

sen voitti heti pelon tunne, sillä hän huomasi olevansa aivan

turvaton tuon epäilevän ja vihaavan joukon keskellä.

Saisitpa Jouni vaivata Bieggolmaita,[25] että hän antaisi vähän

tuulta, sillä aivanhan tässä helteessä ihminen sulaa, virkkoi hän

osaksi leikillä osaksi lepyttääkseen Jounin myrtynyttä mieltä.

-- Uskotkopa sinä sellaista haltiaa olevankaan?

-- Ka, uskonpa tietenkin! vastasi suntio silmää räpäyttämättä.

Jouni katseli häntä epäillen kulmainsa alta. Miehen luihu olento ei

miellyttänyt häntä.

-- Mitä sanoisit, jos loihtisin sinut pellonpelätiksi herr' Vuolevin

vainiolle? kysyi hän iva suupielessä.

Lappalaiset purskahtivat nauruun. Suntio katsahti peljästyneenä

ympärilleen ja hänen leveä leukansa painui riipuksiin.

-- Älähän hyvä mies sentään, hätäili hän. -- Mitä pahaa minä olen

tehnyt, kun sellaisella uhkaat?

-- Kuljet papin asioilla... nuuskit toimiamme! äsähti Jouni.

-- En totisesti, hyvät miehet! Siinä erehdytte. En ole koskaan

sellaista harjoittanut... Kuka sitä on sanonut? kysyi hän ollen

kiivastuvinaan.

-- Kyllä minä tiedän! Jounin ääni oli uhkaava.

-- Ka, tiedätpä tietysti... tiedätpä... Mutta sitä, mistä nyt

syytät, en usko tietäväsi.

-- Mistä päin kuljeskelet? kysyi Jouni pienen vaitiolon jälkeen.

-- Saarilompolasta... Olen kalaa pyydellyt, köyhä mies. -- Eihän ole

minulla poroja, niinkuin sinulla.

-- Kauanko olet siellä ollut?

-- Parisen viikkoa.

-- Jo vainen valehteletkin, suntio! huudahti Kopara-Niila. -- Minä

kävin Saarilompolassa viime viikolla, mutta sinua en vain nähnyt.

-- Minuako sitten hait?

-- Ka, enpä kuin poroja... Mutta olisin nähnyt, jos olisit siellä

ollut.

-- Yksinäinen mies nukkuu pajupensaikossa ja jää helposti

huomaamatta, intti suntio vastaan, käyden joka hetki yhä

levottomammaksi.

Tuli hiljaisuus, jonka keskeytti äkkiä Jouni.

-- Sinä olet ollut Passejaurella? sanoi hän, tarkaten suntion

kasvojen ilmettä.

-- Passejaurella? änkytti tämä ja perääntyi vaistomaisesti muutaman

askeleen. -- Se on musta valhe! Passejaurella en ole käynyt moneen

vuoteen. Sinnehän on toista peninkulmaa täältä.

-- Niin on, hyvin näyt tietävän.

Jouni iski toiselle silmää ja kysäisi:

-- Mitä kalaa Saarilompolo antoi?

Suntio säpsähti ja silmäsi laukkuunsa.

-- Siikoja tietysti, vastasi hän varmasti ja katsoi Jounia silmiin.

-- Eihän siinä muuta kalaa olekaan.

-- Sinulla on siikoja laukussa?

-- Tietysti! Miksi sitä kysyt?

-- Ilman vain... Katsotaanpa miehet suntion saalista! sanoi Jouni

hypäten pystyyn ja astuen suntion luo.

Tämä sieppasi laukkunsa ja yritti lähteä, mutta Jouni tarttui häntä

käsipuolesta ja pidätti.

-- Mitä siitä, jos katsotaankin? Eihän silmä osaa ota. Suntio riuhtoi

kättään irti, mutta Jouni ei hellittänyt.

-- Sinä et ole minun kalojeni tarkastaja! karjui hän kalpeana. --

Heitä irti! Taikka...!

Suntio rimpuili Jounin otteessa, mutta turhaan. Hän oli kuin

ruuvipuristimessa. Toiset lappalaiset kävivät laukkuun käsiksi ja

riistivät sen.

Laukku avattiin, ja miehiltä pääsi suuttumuksen huuto.

-- Katsopas vain, kuinka koreita siikoja! huudahti Kopara-Niila ja

heitti lihavan, punavatsaisen raudun maahan.

Miehet kopistivat laukun tyhjäksi. Se oli täynnä suuria rautuja; ei

ainoatakaan siikaa näkynyt.

-- Passejauren kaloja, tuntee ja väristäkin, huomautti joku miehistä.

Suntio seisoi kalpeana ja kylmä hiki kohosi hänen otsalleen. Silmät

tuijottivat jäykkinä pelosta kuin kiinni saadulla pahantekijällä, ja

hampaat lokattivat suussa.

-- Armahtakaa minua, köyhää miestä! huusi hän ojennellen käsiään

lappalaisia kohti, jotka murisivat uhkaavina kiukku luisevilla

kasvoillaan. -- Passejaurella olen ollut... kaikki olen nähnyt...

koko juhlanne... mutta sanaakaan en ole virkkava kenellekään --

papille viimeksi --. Voi, armahtakaa, niin lupaan vaieta kuin hauta!

-- Kuka luottaa lupauksiisi? sanoi Niila ankarasti ja hänen

kumarainen selkänsä oikeni hiukan. -- Sinä voit pettää meidät!

-- Voi, en, en...! Jumala armahda, en... en... Kukaan ei ole saava

tietää mitään! parkui suntio kuin kuoleman hädässä.

Naiset olivat rientäneet kodista ja kerääntyneet miesten ympärille.

Pierra Päiviö Aslak Omman kanssa oli myös liittynyt joukkoon.

-- Mikä täällä on tekeillä? Mikä suntiota vaivaa? kysyi Aslak

tunkeutuen miesjoukon lävitse suntion luo, joka hänet huomattuaan

rupesi yhä surkeammalla äänellä rukoilemaan:

-- Aslak Omma, puolusta minua! vaikeroi hän väännellen käsiään. --

Älä anna niiden tappaa minua! Voi, voi, armahtakaa...!

-- Mitä hän on tehnyt? kysyi Aslak kääntyen lähinnä seisovan puoleen.

-- On ollut Passejaurella vakoilemassa meidän juhlaamme! karjui

Kopara-Niila raivoissaan. -- Kertoo papille, ja silloin me olemme

hukassa!... Hänen pitää hävitä!

-- Kaltioon mies! huudettiin ympärillä.

Suntio luuli viimeisen hetkensä tulleen. Hänen polvensa kävivät aivan

hervottomiksi, ja kurkkua kuristi. Silmät pyörivät hätääntyneinä joka

taholle, ja katse etsi apua kuin hukkuvalla.

-- Voi, Kristuksen tähden, rakkaat veljet! Armahtakaa... antakaa

anteeksi!... Minulla on kivuloinen vaimo ja kolme pientä lasta...

Mikä heidät perii? Aslak Omma, rukoile puolestani!

Hän lankesi polvilleen ja kietoi kätensä Aslakin jalkojen ympäri.

Aslak hätääntyi myös ja koetti irroittautua suntiosta, mutta tämä

puristi hänen polviaan epätoivoisen voimalla ja sopersi:

-- Aslak, Kristuksen tähden... pelasta minut!... -- Ole rauhassa!

sanoi Aslak koettaen tyynnyttää avutonta miestä. -- Sinulle ei kukaan

tee väkivaltaa.

Mutta tämä väliintulo sai lappalaiset täyteen raivoon. He

tunkeutuivat Aslakin ympärille, heristivät nyrkkejään ja ärjyivät

kuin vimmastuneet pedot:

-- Mitä sinä sekaannut meidän asioihimme? Oletko liitossa papin

kanssa? -- Haa, taidat ollakin! Olet ollut mukana vain, voidaksesi

esiintyä todistajana meitä vastaan! -- Ja yksi miehistä tyrkkäsi

häntä niin, että hän oli kaatua.

Mutta nyt astui Jouni väliin. Hän työnsi syrjään pahimmat riehujat ja

asettui suntion eteen kuin suojellakseen häntä.

-- Hiljaa, miehet! karjaisi hän ja hänen ruskeat silmänsä säkenöivät.

-- Tahdotteko tehdä murhan? Ettekö ymmärrä, että se vain pahentaisi

asiaamme?... Antakaa suntion olla! Näettehän, että hän on jo aivan

pyörtymäisillään pelosta. Siinä on tarpeeksi rangaistusta hänelle.

-- Mutta hän kertoo papille! kiivaili Kopara-Niila vastaan, jonka

riehuvaa kiukkua Jounin odottamaton käytös oli kuitenkin koko lailla

taltuttanut.

-- Kertokoon jos uskaltaa! Vai ettekö luule minulla olevan voimaa

rangaista häntä yksinkin, jos tarve vaata? -- Nouse ylös suntio, ja

muista että olet tästä lähden henkesi minulle velkaa. Ja jos hiiskut

sanaakaan papille, niin otan velkani takaisin ja silloin ei sinua

varjele enää mikään!

Suntio kömpi ylös ja hänen leveä leukansa vapisi.

-- En kerro! änkytti hän kyyneleet silmissä. -- Saat olla varma

siitä! Muistan apusi aina ja olen ikuisesti sinulle kiitollinen. --

Älähän puhu!... Ota vain laukkusi ja mene!

Suntio rupesi kokoamaan hajalle heiteltyjä kalojaan, Saatuaan ne

laukkuun hän lähti horjuvin askelin kävellä vaaputtelemaan joen

rantaa alaspäin häviten pajupensaikkojen peittoon.

* * * * *

Kun Jouni illalla istui Kopara-Niilan kodassa, pujahti pikku Sorve

sisään ja virkkoi:

-- Lantalaisia tuli veneellä rantaan.

Jouni säpsähti ja kopisti vasta täyttämänsä piipun tyhjäksi.

-- Menepä katsomaan, Niila, mitä miehiä ne ovat? Niila kömpi ulos ja

palasi hetken päästä ihan tyrmistyneenä.

-- Se on pappi! sanoi hän ja katseli Jounia pyörein silmin.

Jouni sävähti kalpeaksi kuin olisi käärme häntä puraissut.

-- Pappi --? sanoi hän ja kavahti pystyyn. -- Mistä päin hän tulee?

-- Ruijasta... nähtävästi.

-- Joko nousi maalle?

-- Jo. Päiviön kotaan meni.

-- Nyt on piru merrassa! Minun täytyy lähteä suoraa päätä tieheni. --

Oliko sillä monta miestä mukana?

-- En nähnyt tarkkaan, mutta ainakin neljä, jollei viisi...

-- Kuulehan Niila, puhui Jouni hermostuneena. -- Minä menen tuon

harjun taakse yöksi. Jos vaara uhkaa, niin matki tunturipöllöä...

Tiedän silloin painua etemmäs.

Hän hiipi ulos kodasta ja oli juuri aikeissa kiertää sen taakse, kun

hän pysähtyi ja jäi kuin naulattuna seisomaan yhteen paikkaan.

Päiviön kodan edessä, selin häneen seisoi pitkä lantalainen, kädessä

isonpuoleinen kala ja tähysti joelle päin.

Samassa pyörähti mies ympäri ja Jouni tunsi hänet Tulinkisuvannon

uudisasukkaaksi, jonka hän monta kertaa oli tavannut Ruijassa.

Hän kirosi synkeästi ja lähti juoksemaan harjua kohti niin paljon

kuin jaksoi. Mutta samassa oli lantalainenkin hävinnyt kotaan.

* * * * *

Päiviön kodassa istui Sirma miehineen. Jokaisella oli eväslaukku

avoinna edessään ja miehet söivät. Kodan asukkaat olivat tointuneet

ensi hämmästyksestään, jonka papin äkkinäinen tulo oli aiheuttanut,

ja he istuivat nyt vaieten, luoden tuon tuostakin merkitseviä

silmäyksiä toisiinsa. Aslak Omma varsinkin näytti levottomalta.

Hän yritti jo kerran nousta ylös, mutta kun kaksi miehistä

oli sijoittunut juuri oviaukon eteen, ei hän rohjennut lähteä

tunkeutumaan heidän välistään ulos. Se olisi ehkä herättänyt

epäluuloa. Hän olisi halunnut mennä Niilan kotaan ilmoittamaan

uhkaavasta vaarasta. Lieneekö sieltä kukaan havainnut papin

saapumista?

-- Mitenkäs täällä on jaksettu? kysyi herra Olaus Pierralta, joka oli

ottanut verkkonsa esille ja ruvennut sitä paikkaamaan.

-- Siinähän on mennyt... mikäpä tässä... poroilla on hyvät

jäkälämaat... ja joesta saadaan kalaa riittävästi...

-- Niin vain... Kuule Tuomas, noudapa se taimen, jonka saimme

äsken... Paistetaan se pois... mitäpä siitä säästää. Ehdimmehän vielä

ennen Lätäs-enon suuta saada toisen sijaan.

Toinen oven suussa istuvista miehistä nousi ja kömpi ulos.

-- Niin... Kumma, että jäitte tähän kesäksi, ettekä menneet Ruijaan,

jatkoi herra Olaus. -- Eikö alunpitäen ollut sellainen aikomus?

-- Olihan se, mutta kun tuli keväällä jäädyksi tähän tavallista

pitemmäksi aikaa, niin päätimme olla jo koko kesän yhtä menoa.

-- Niin vain... Kuinka monta kotakuntaa teitä on tässä?

-- Kahdeksan.

-- Ketä kaikkia?

-- Tässä on Pierra Simma, Talja-Niila, vanha Guttorm, Kopara-Niila...

-- Kopara-Niila? -- Kas, kun hänkin on malttanut jäädä pois

Ruijasta... Vanhuus taitaa jo tulla äijälle?

Samassa palasi kalanhakija.

-- Täällähän näkyy olevan Paulus-Jounikin, itse pääprofeetta, sanoi

hän heittäen lihavan taimenen maahan.

Sirman syönti keskeytyi siinä paikassa ja hän hyppäsi pystyyn.

-- Paulus-Jouni --? Missä hän on...?

-- Tuolla seisoi toisen kodan edessä ja näytti mies kovin

säikähtyneeltä, koskapa niin tuijotti minuun.

Sirma hyökkäsi ulos, miehet perässä. Jouni mennä livisti täyttä

karkua harjua kohti ja oli hyvän matkan päässä.

-- Haa! huudahti Sirma leimuavin silmin. -- Siellä viilettää noita

pakoon! Nyt, miehet, perään ja sukkelaan! Otamme hänet kiinni ja

viemme kirkolle! Häntä on nimismies etsinyt pitkän aikaa, mutta ei

ole tavannut. -- Seuratkaa minua!

Hän lähti juoksemaan niin paljon kuin jaksoi, ja miehet seurasivat

perässä silmissä kuumeinen kiilto.

-- Menkää te toiset! Minä juoksen hakemaan köyttä veneestä! huusi

yksi miehistä.

Sirma ei kuullut häntä, vaan juoksi voimansa takaa. Paulus-Jouni

kirmasi harjun rinnettä ylös ja hävisi sen taakse.

Mutta pian oli Sirmakin miehineen harjun laella. Jouni juoksi

paraikaa poikki vetistä jänkää, joka alkoi heti harjun alta. Vesi

porskahteli korkealle hänen hyppiessään mättäältä toiselle. Välistä

siljahti jalka ja pakeneva mies vajosi polveaan myöten vetelään

levään, mutta yks' kaks' hän kiskaisi jalkansa irti ja jatkoi hurjia

hyppyhän päästen yhä lähemmäs jängän toista laitaa, missä kasvoi

tiheää koivikkoa.

Miehet juoksivat rinnettä alas ja saapuivat jängän laitaan.

Sirma juoksi jängällä, mutta huomasi sen liian pehmeäksi. Ei ollut

yrittämistäkään ylitse.

Samassa saapui köyden hakijakin.

-- Nyt se menee meiltä käsistä, emmekä me voi mitään! karjui herra

Olaus. -- Voi herja! Eikö kukaan teistä uskalla yrittää perässä?

Sinä, Pekka, nuori mies, koeta!

-- Ei sinne ole menemistä, se on täynnä umoreikiä, vastasi puhuteltu.

-- Minä tiedän sen vanhastaan... Siihen on monta poroa uponnut ja

minusta on ihme, mitenkä Jouni pääsee yli.

-- Mikäs noidalla! Häntä kantaa pimeyden voima, huomautti joku. Sirma

puristeli nyrkkejään voimattomassa raivossa.

-- Kyllä te olette nahjuksia! Annatte miehen mennä Vain! kähisi hän

hammasta purren.

-- Se on mahdotonta, herr' Vuolevi, sanoi Tulinkisuvannon Tuomas. --

Siellä on varma kuo--...

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun samassa joku huudahti:

-- Katsokaapa nyt, miten kävi! Nyt on mies kiikissä! Jounin toinen

jalka oli vajonnut jängän silmäkkeeseen ja hän oli suistunut

siimalleen. Usean kerran hän yritti päästä ylös, mutta ei onnistunut.

Siihen jäi koivuryteikön laitaan makaamaan.

-- Nyt kiertämään jängän ympäri ja hopusti, ennen kuin hän ehtii

selviytyä siitä! huudahti herra Olaus ja lähti juoksemaan.

... Miehet riensivät perässä ja pääsivät tuokion kuluttua jängän

toiselle puolen. Astuen pitkin ryteikön laitaa he saapuivat pian

sille paikalle, missä Jouni oli.

Hän oli saanut jalkansa irti ja istui mättäällä pää painuksissa.

Miesten lähestyessä nosti Jouni päätään ja katsoi Sirmaa. Silmät

leimusivat ja niissä oli jotakin haavoitetun petoeläimen villistä

katseesta. Taivuttaen päätään hän kyräsi kulmainsa alta kuin

kuoliniskua odottava hukka, joka selkäranka poikki lyötynä vielä

viimeisellä hetkelläänkin uhmaa vainoojaansa.

-- No, miks'et iske? sähisi hän kiiluvin silmin. -- En pääse

mihinkään, sillä jalkani on poikki. Olen vallassasi.

-- Miehet, sitokaan hänen kätensä! komensi herra Olaus, kuin ei olisi

kuullut Jounin kysymystä. -- Mutta katsokaa, ettei hänellä vain ole

puukkoa.

-- Ei ole. Tässä nämä ovat, lausui Jouni ojentaen kätensä. --

Jos olisikin ollut, niin en istuisi tässä sidottavananne. Tuolla

makaisin levässä Staalo-Oulan puukko rinnassa ja henkeni vaeltaisi

Jabmeaimon[26] hiljaisia tuntureita.

Saatuaan Jounin kädet nuoriin rupesivat miehet tutkimaan hänen

jalkaansa.

-- Ei tämä ole poikki, sanoi Tulinkisuvannon Tuomas. -- Nilkka

on vain nyrjähtänyt sijoiltaan ja pahanlaisesti. Mutta se on

korjattavissa. Kunhan päästään kylään, niin katsotaan tarkemmin.

Miehet laittoivat koivuista paarit ja lähtivät kantamaan Jounia kylää

kohden.

-- Minne viet minut, pappi? kysyi Jouni synkkänä.

-- Kirkolle ensin ja sieltä alamaahan rangaistustasi kärsimään,

vastasi herra Olaus.

Jouni ei puhunut mitään. Katsoi vain Sirmaa, kuin ei olisi oikein

ymmärtänyt tämän sanoja.

Kun miehet kantamuksineen saapuivat kylään, olivat lappalaiset

tipotiessään. Ainoastaan Pierra Päiviön väki oli jäljellä.

-- Mihin lappalaiset ovat huvenneet? kysyi herra Olaus Aslak Ommalta,

joka tuli heitä vastaan.

-- Paenneet... mikä minnekin, oli yksitoikkoinen, surullinen vastaus.

Aslak katseli Jounia ja hänen silmäänsä kihosi kyynel.

-- Näinkö kävi sinun, Jouni? kuiskasi hän murtuneella äänellä.

Mutta Jouni ei vastannut mitään, käänsi vain päänsä pois.

* * * * *

Aamulla varhain kantoivat miehet Jounin rantaan. Venheet lähtivät

hiljaa solumaan myötävirtaa Enontekiön kirkkoa kohti.

Lapinkylä oli kuin kuollut.