Heinäkuun aurinko paistoi täydeltä terältään. Oli hiostuttavan
kuuma ja melkein tyven. Ainoastaan silloin tällöin lehahti keveä
tuulen henkäys ilmassa, pannen Seitavuopion laajan heinävuoman
pehmeästi aaltoilemaan. Sääsket soittivat itsepintaista, inisevää
säveltään hikisten heinäntekijöiden ympärillä, jotka pikiöljyllä
ja sääskihatuilla olivat suojautuneet itikoiden kiusoittavalta
vainolta. Miesten punaiset paidanhihat loistivat päivänpaisteessa, ja
haravoivien naisten lapinpukujen helmukset heilahtelivat notkeassa
tahdissa.
Pappilan väki oli heinänteossa.
Etumaisena niitti tukeva, hartiakas Erkin-Maunu, pappilan
jokavuotinen heinämies, ja suhisten katkesi tuore heinä hänen
viikatteensa tieltä ja lenteli isoina rykelminä sivuille. Vähän
alempana kyökkäsi Maunun isä, Erkki, vanha mies, jonka kumarainen
selkä ei ottanut enää oikein suoristuakseen silloinkaan, kun
hän pysähtyi viikatettaan hiomaan. Kaikkein takimaisena niitti
Maunun veli Juhani, melkein poikanen vielä, mutta silti täysi mies
viikatteen varressa. Heidän jäljessään oli kolme luo'onottajaa,
Kaarina-emäntä, pappilan palvelustyttö, Maarita, ja Maunun sisar,
punaläikkäposkinen Pirit-Anni.
-- Ohooi! huusi Maunu naisille, pysähtyen viikatettaan hiomaan. --
Kauaspa olette jääneet!
-- Meitä pitäisi olla neljä, ennen kuin ehtisimme kunnolla perässä,
huusi Kaarina vastaan. -- Erkkikin niittää kuin olisi tuli
kintereillä.
-- Mitäpä minusta vanhasta miehestä, virkahti Erkki. -- Maunun ijällä
katkesi vielä heinä minultakin. Nyt menee poika isän edelle...
Kävi iloinen viikatteiden kalkutus, ja miehet katselivat tyytyväisinä
harjallista luokoa.
-- Rauhassa olemmekin nyt saaneet olla, lausui Maarita. -- Eipä ole
nimismiehen miehiä näkynyt.
-- Viime viikolla olivat Ruotojängällä, tiesi Juhani.
-- Ruotojängällä! huusi Maunu. -- Mistä sen tiedät?
-- No, kun olin verkoilla Kaivosjärvellä, näin miehet työssä.
-- Etkä ole puhunut mitään! torui Erkki.
-- Ka, mitäpä minä... Omilla maillaanhan olivat...
-- Niin kyllä, mutta olisivat saattaneet tulla tänne ja niittää
niityn tietämättämme.
-- Ka, eivätpä ole tulleet...
-- Eivät kyllä... mutta varomaton olet ollut, kun et ole mitään
virkkanut, torui vanhus edelleen.
Poika ei vastannut mitään, hioi vain viikatettaan.
-- Kuinka monta niitä oli? kysyi Maunu tullen toisten luo.
-- Neljä miestä ja kolme naista.
-- Tunsitko, keitä olivat?
-- Ka, tunsinhan nimismiehen ja lihavan Saaran ja heidän
palvelustyttönsä. -- Sitäpaitsi oli joukossa vielä Paulus-Jouni.
-- Paulus-Jouni! Oliko hänkin siellä?
-- Oli kuin olikin...
Maunu vihelsi pitkään.
-- Nyt tästä leikki tulee! sanoi hän ja otti esille piippunsa. -- He
tulevat varmasti tänne. Jos viime viikolla olivat Ruotojängällä, ovat
ennen pitkää täällä. Välimatkaa on ainoastaan peninkulma, ja välillä
on vain kolme pientä niittykappaletta: Hirvasjänkä, Saarijänkä ja
Puhallus. -- Peijakas! Puhalluksen niittävät meiltä, koranukset,
emmekä me voi mitään!
Kaarina oli vaieten kuunnellut miesten keskustelua.
Nyt hän virkkoi:
-- Mitäpä me Puhalluksesta. Pääasia on, että saamme Seitavuopion
valmiiksi, ennen kuin tänne ehtivät... jos ollenkaan tulevat.
-- Tulevat ihan varmaan, vakuutti Maunu. -- Ja meiltä menee vielä
huominen päivä. Niitty ei ole puolessa vielä.
-- Mitä sitten on tehtävä? kysyi Kaarina.
-- Ei muuta kuin otetaan vastaan! Tulisesti! Niitä on neljä ja meitä
kolme. Minä tappelen kyllä kahden edestä, jos siksi tulee... Keitä
olivat muut miehet?
-- Lappalaisia olivat, en tuntenut, vastasi Juhani.
-- No sitten ei hätää! selitti Maunu, ja hänen harmaissa silmissään
välkehti poikamainen ilo. -- Lappalaisia saa olla viisi yhtä kunnon
lantalaista vastaan! Ottaa yhden kinniäisen kopriinsa ja hutkii
sillä toisia. Ja sitä paitsi, jos rupeavat väkisin niittämään, niin
niittäkööt! Meitähän se vain helpottaa. Me korjaamme kuitenkin heinät!
Naurettiin joukolla.
-- Nyt ei muuta kuin työhön ja reippaasti, että saamme ennen puolisia
jonkin alan kaadetuksi! jatkoi Maunu. -- Tulkoon sitten nimismies,
jos uskaltaa! Minä olen luvannut herr' Vuoleville, että Seitavuopio
ainakin tehdään pappilaan, vaikka nimismiehen nenän edessä!
Miehet tarttuivat viikatteihinsa, ja vinhasti katkesi taas heinä.
Harjallinen luoko piteni pitenemistään, ja naiset jäivät kauas
jälkeen. Maunu heilui kaukana keskellä niittyä, ja Erkki ja Juhani
ponnistivat perässä. Puoleenpäivään mennessä oli niittyä katkaistu
puolet, ja heinäväki lähti päivällistä haukkaamaan niityn toisessa
laidassa olevalle nuotiosijalle.
Päivällisaika kului rauhassa. Mitään epäiltävää ei näkynyt.
Seitavuopio lepäsi rauhallisena ja levällään oleva luoko tuoksui.
Taivas oli selkeä. Ei pilven hattaraakaan ollut näkyvissä.
Lintuparvet leijailivat korkealla ja kaiuttelivat moniäänistä
lauluaan kesäisen luonnon värähtämättömään avaruuteen.
Lähdettiin uudelleen niitylle, ja jälleen katkesi nuokahteleva
heinä. Tuli ilta ja aurinko aleni verhoutuen vähitellen yöharsoonsa.
Lintujen kuorot vaikenivat, ja heinäväki palasi nuotiosijalle
väsyneenä päivän raskaasta työstä.
-- Rauhassahan meni päivä, virkkoi Erkki, kaivellen esiin eväitään
poronnahkarepustaan.
-- Meni kuin menikin, yhtyi puheeseen Maunu. -- Mutta silti saamme
olla varuillamme... Martinpojasta ei ole takeita... Tunnen hänet
siksi hyvin... On parasta, että nukumme vain muutaman tunnin ja
lähdemme sitten jatkamaan, jotta pääsemme puolenpäivän jälkeen
huomenna Seitavuopiosta selväksi. Ei muuta kuin heinät sauroihin
vain! Tulkoon sitten Martinpoika vaikka viidenkymmenen miehen kanssa!
Juhani sytytti nuotion. Pian kohosi savu kepeänä kuulakkaaseen
yöilmaan, pitäen surisevia sääskiparvia vähän loitommalla. Aurinko
paistoi niitynrantoja reunustavan metsän yltä. Sen loiste oli
heikentynyt, kuin sisäänpäin kääntynyt, ja harsopeitteinen valo
väreili äänettömän niityn yllä kuin kevyt auer. Ympäristö oli
vaipunut hiljaisuuteen, jota yksinäisen jänkälinnun silloin tällöin
kuuluva surunvoittoinen äännähtelykin vihlovasti häiritsi.
Aterian aikana kiertyi puhe Jouniin.
-- Ihmeellistä, ettei hän ole mennyt Ruijaan, jossa hän tavallisesti
kesät oleksii, virkkoi Maunu. -- Hänellä täytynee olla jotakin
tehtävää täällä päin.
-- Mitähän se sitten olisi? kysyi Pirit-Anni.
-- En tiedä, mutta jotakin se on... jotakin, joka on hänestä
tärkeämpää kuin Ruijassa-olo, jossa hän muuten ansaitsee sievät rahat
joka kesä.
-- Millä hän ne ansaitsee? kysäisi Kaarina.
-- No toimellansa... noidanviralla. Häntä tarvitsevat niin hyvin
lantalaiset kuin lappalaisetkin, kauppiasten emännistä alkaen
kurttunaamaisiin lapinämmiin saakka.
-- Onko Jouni todella niin kuuluisa noita kuin sanotaan?
-- Kyllä hän kuuluisa on, vaikka ei vedäkään vertoja Staalo-Oulalle,
jonka sanotaan jättäneen taitonsa perinnöksi, kertoi Erkki. -- Hän
oli todella noita, joka pystyi mihin hyvänsä.
-- Isä on kerran omin silmin nähnyt hänen taitoaan, sanoi Juhani.
Kaarina tuli uteliaaksi ja pyysi Erkkiä kertomaan.
-- Mitäpä noista vanhoista asioista, esteli Erkki ja outo tuli
välähti hänen silmissään.
-- Kertokaahan! Olisi hupaista kuulla.
-- Mutta jos rupeaa peloittamaan?
-- Eihän nyt toki tällaisena valoisana kesäyönä... Toista olisi
pimeänä talvi-iltana.
-- No, ei se sen kummempaa ollut kuin että näin kerran Oulan ajavan
ahkiossaan ilman poroa.
-- Ilman poroa?
-- Niin... Olin Ruossakerossa muutamana talvi-iltana poroja hakemassa
ja yövyin metsänreunaan tunturin juurelle, jossa oli hyvä puun
saanti. Tein tulen ja heittäydyin pitkäkseni nuotion viereen, kun
äkkiä kuulin jonkun ajavan tunturia alas... Poronkello kalkatti ja
ahkio ratisi ajajan laskettaessa rinnettä alas, niin että vinkui.
Ihmettelin, kuka huimapää uskalsi sellaista vauhtia ajaa... ja
sellaisessa paikassa... Nousin katsomaan. Oli kuutamoilta, ja tunturi
kohoisi aivan edessäni. Silloin näen, kuinka ahkio huilaa rinnettä
alas... Mies istuu ahkiossa, punainen neljän tuulen lakki päässä...
poronkello soi... mutta poroa ei näy... ei vaikka kuinka
katsoisi... Ajaja lähestyy nuotiopaikkaani... ajaa aivan vieritse...
tuskin viiden syllän päästä... ja minä tunsin Staalo-Oulan... Hän
nyökkäsi päätään menneessään ja hävisi laaksoon... Pitkän matkaa
näin hänet puiden välistä... Poronkello soi, mutta poroa ei ollut...
Sinä iltana luin isä-meidän kolmella eri kielellä, suomeksi, lapiksi
ja ruijaksi... ja se oli hyvä, että osasin, sillä muutoin olisi
minut hukka perinyt...
-- Hui! sanoi Kaarina nauraen ja hänen silmissään oli kostea kiilto.
Oltiin hetkinen vaiti, jolloin ei kuulunut muuta kuin jänkälinnun
ruikuttava ääni niityltä. Kaarina katkaisi vaitiolon ja kysyi:
-- Miksi piti isä-meitä lukea kolmella eri kielellä?
-- Etteivät manalaiset olisi hyökänneet kimppuuni, sillä niitä kulkee
aina suuret joukot noidan perässä.
-- Hui! sanoi Kaarina taas puistauttaen itseään ja pisti käsivarret
ristiin rinnoilleen. -- Sepä oli kamalaa!
-- Sellaista se oli.
Maunu lisäsi puita nuotioon, ja sitten istuttiin taas tuokio hiljaa.
Kaarina silmäsi arkana niitylle, jonka toisella laidalla heinikko
hiljakseen huojui. Mikä sitä nyt huojutti? Äskenhän se seisoi
hievahtamattomana... Samassa kiepahti nuotion savua hänen silmilleen,
ja niitynrannan metsä huokasi oudosti. Se oli tuulenhenkäys, joka
lehahti niityn yli.
-- Aurinko rupeaa kirkastumaan, huomautti Erkki. On parasta, että
laittaudumme levolle, että jaksamme aamulla aikaiseen ylös.
Kenelläkään ei ollut mitään sitä vastaan, ja hetken päästä lepäsi
heinäväki rankisissaan.
Mutta ennen kuin Kaarina nukkui, hän muisteli isämeitää lapiksi. Sen
oli Olaus opettanut hänelle jo heidän kihloissa ollessaan. Ja kun
hän huomasi sen osaavansa luki hän sen kuiskaamalla heti, ettei vain
unohtaisi, kun hän oli päässyt ameneen, huokasi hän helpoituksesta
ja lausui sitten saman suomeksi ja ruotsiksi. Ja kun hän oli sanonut
kolmannen kerran amen, tuntui hänestä turvalliselta ja siihen hän
nukahti.
Kirkkaana heloitti taas auringon silmä, kun heinäväki aamulla
asteli niitylle. Yö oli kulunut rauhallisesti. Ketään ei ollut
kuulunut. Maunu oli yöllä noussut muutaman kerran katsastamaan, mutta
hiljaisena oli Seitavuopiokin nukkunut.
Niitettiin aamurupeama, mutta ei ketään näkynyt. Maunukin rupesi jo
uskomaan, että niitty saataisiin rauhallisesti loppuun niitetyksi.
Mutta heti puolenpäivän jälkeen ilmestyi metsän reunaan neljä miestä,
viikatteet olalla ja laukut seljässä. Heitä seurasi jälempänä kolme
naista.
-- Siinä on nyt nimismiehen heinäkomennuskunta, virkkoi Maunu
isälleen, heittäen niiton ja katsellen miehiä, jotka verkkaan
lähestyivät heitä.
-- Siinä ovat ja tänne tulevat... suoraan kohti.
-- Antaa tulla vain! Emme ole heistä välittävinämme... Niitämme
menemään!
Miehet rupesivat niittämään kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Luo'onottajat olivat jättäytyneet jäljelle, ja nimismiehen
haravamiehetkin olivat pysähtyneet niitynreunaan.
Maunu piti salaa silmällä miesten tuloa, ja kun he olivat noin
kymmenkunnan sylen päässä, pysähtyi hän viikatettaan hiomaan
odottaakseen, mitä tapahtuisi.
Nimismies astui suoraan Maunua kohti vihan puna kasvoilla ja silmissä
myrkyllinen välke.
-- Mitä tämä merkitsee? huusi hän jo muutaman askeleen päästä.
Maunu katseli häntä suu auki ja heitti hiomisen.
-- Mikä? kysyi hän töykeästi nojaten viikatteeseensa.
-- Tämä, että olette tulleet minun niitylleni kurpomaan!
-- Mene huukiin! sanoi Maunu tyynesti. -- Minä voinen paremmalla
syyllä kysyä, mitä se merkitsee, että nimismies sotkee jalkoihinsa
pappilan parasta niittyä?
-- Pidä suusi kiinni, heittiö! Minä kysyn, millä oikeudella olette
ruvenneet minun niittyäni tekemään.
-- Eikö tämän niityn nimi ole Seitavuopio? kysyi Maunu tekeytyen
tyhmännäköiseksi.
-- On. Pitäisipä sinun se tietää. Nimismies katsoi häntä vähän
kummastellen.
-- No sitten me olemme ainakin oikeassa! huudahti Maunu kääntyen
isänsä puoleen. -- Herr' Vuolevi käski meidän kaikkein ensimmäiseksi
tehdä Seitavuopion, ja jollei niitä ole kahta, niin me olemme
oikealla niityllä.
-- Älä viisastele! karjaisi nimismies. -- Herr' Vuolevilla ei ole
mitään oikeutta tähän! Niitty on minun ja minä olen sen raivauttanut!
-- Hyvin mahdollista, sanoi Maunu näennäisesti rauhallisena, vaikka
sappi paisutti jo hänenkin sisuaan. -- Vahinko, että herr' Vuolevi
sattui olemaan Ruijassa eikä ollut selittämässä nimismiehelle
omistusoikeuttaan. Minun on vain käsketty niittää tämä niitty ja minä
olen sen luvannut ja lupaukseni pidän. -- Pois tieltä!
Maunu tarttui viikatteeseensa ja lähti niittämään nimismiestä kohti.
-- Pois tieltä, nimismies, muutoin katkeavat sääresi kuin korret!
karjaisi hän ja löi heinää pitkissä kaarissa, niin että se suhahtaen
meni poikki.
Nimismiehen oli pakko hypätä muutamia askeleita taaksepäin.
-- Heitä pois niitto! ärjyi hän. -- Minä käsken lain nimessä!...
Kuuletko? Peijakas, sehän niittää kintut poikki ihan väkisten!
Nimismies juoksi takaisin ja viittasi lähinnä seisovan lappalaisen
luokseen:
-- Pieti! huudahti hän vihan vimmassa. -- Heitä suopungilla tuota
hurjimusta!
Lappalainen teki työtä käskettyä ja yks' kaks' vingahti suopunki
ilmassa Maunua kohti. Mutta tämä piti varansa heittäytyi syrjään
ja huitaisi viikatteella suopungin poikki. Mutta tuskin hän oli
siitä selvinnyt, kun jo toinen suopunki suhahti ilmassa. Se sattui
ja solahti Maunulle nilkkoihin. Voimakas tempaus, ja Maunu lensi
selälleen lappalaisten kiskoessa häntä luokseen.
-- Apuun! karjahti Maunu koettaen tarrautua heinikkoon kiinni mutta
se ei auttanut. Heinätukot irtaantuivat juurineen, ja Maunun pää
kynti syvää vakoa niityn pehmeään pintaan.
Silloin juoksi Juhani esiin ja katkaisi yhdellä iskulla suopungin.
Maunu tempaisi suopungin pään nilkoistaan ja juoksi viikatteensa luo.
Paidan selkä oli haljennut ja pään takaosa oli tahraantunut mutaan.
Hänen silmänsä veristivät ja suupielet olivat vaahdossa. Tarttuen
viikatteeseensa hän lähti juoksemaan nimismiehen miehiä kohti.
-- Te perkeleet ja salakavalat heittiöt! huusi hän, niin että
metsä raikui. -- Nyt koetetaan, onko miehen pää yhtä löyhässä kuin
heinämätäs!... Koranukset!... lurjukset!
Lappalaiset suorivat pakoon, ja nimismies näki parhaaksi seurata
heidän esimerkkiään. Hän harppasi pitkin askelin niityn poikki
ja hävisi metsään, jossa naisten huudot kajahtelit hätäisinä ja
kimakoina.
-- Maunu! huusi Erkki. -- Älä mene! Tule takaisin!... Maunu hoi!
Maunu pysähtyi huohottaen metsän laitaan ja palasi takaisin kalpeana
ja hengästyneenä.
-- Niistä ollaan nyt selvät, sanoi hän ja ääni vapisi.
-- Pakoon koko joukko kuin lammaslauma. Olisinpa halunnut saada
Martinpojan kynsiini. Olisin vähän parkinnut hänen selkänahkaansa.
-- Hyvä oli, ettet saanut, lausui Kaarina, joka vapisten oli
seurannut kamppailua. -- Jumala tiesi, mitä hirmutöitä olisi
tapahtunut.
Maunu tempaisi viikatteensa ja lähti sanaa puhumatta niittämään.
Ja edessä lainehtiva, sakea heinikko sai nyt ottaa vastaan hänen
sapekkaan sydämensä kiukkuiset purkaukset. Ja oli kuin olisivat
heinänkorret tunteneetkin Maunun armottoman vihan. Ne nyökkäsivät
nöyrinä päitään vielä katketessaankin, ja sydämistyneen miehen
tarmokas käsi heitti ne rajusti sivulle, missä sikin sokin törröttävä
luo'on harja osoitti vihan väellä liikutun. Tunnin toisensa jälkeen
riehui Maunu heinikossa ja paidanrepeämästä vilahteleva paljas selkä
julisti kauas miehen sitkeää sisua. Mutta vähitellen talttui kiehuva
viha ja myrtynyt mieli seestyi kuta lähemmäs niityn reuna tuli, ja
viimeiset viikatteen lyönnit kaartuivat tyynesti kuin myrskyävältä
mereltä verkalleen rantaan saapuvan viimeisen mainingin väre.