VII

Pyhän Andreaan päivän iltana istui herra Olaus kamarissaan ja

kirjoitti.

Pöydällä, vanhassa messinkijalassa, kärysi sameapintainen

talikynttilä. Sen sydän oli palanut pitkälle karrelle, ja liekki

pyrki hypähtelemään luvallista ylemmäs. Se leiskui edestakaisin

ikkunasta käytävässä vedossa, tuprauttaen silloin tällöin pienen

savukiehkuran, ja sai papin pään häilähtelemään suurena, muodottomana

varjona huoneen peräseinällä. Herra Olaus niisti kynttilää ja jatkoi

kirjoitustaan.

Hänen edessään pöydällä oli levällään suuri, tiheään kirjoitettu

paperi, johon hän tuon tuostakin vilkaisi. Paperin alareunassa

komeili "Itä- ja Länsipohjan ja niiden alle kuuluvien Lapinmaiden"

maaherrakunnan sinetti. Se oli Tornion maaherran Johan Graanin

päätös, jossa Herra Olaus Sirman valituksen johdosta talonpoika

Maunu Martinpoikaa kiellettiin "Niittämästä heinää papilta" ja

kappalaiselle myönnettiin oikeus Enontekiön kirkon lähistöltä

"nauttia niin paljon heinämaata, että hän saattoi vuosittain elättää

kolme lehmää." Näistä niittymaista oli Sirmalla ja Enontekiön

nimismiehellä Maunu Martinpojalla ollut riitaa jo viiden vuoden

aikana. Heti Enontekiöön tultuaan oli Sirma ottanut haltuunsa

kaikki kirkon ympärillä olevat niityt, joista paras ja heinävin

oli Seitavuopio. Mutta heti ensimmäisenä kesänä hän oli joutunut

niistä riitaan nimismiehen kanssa, joka myös omisteli niittyjä.

Kun herra Olaus mainittuna kesänä oli heinäntekijöineen saapunut

muutamalle jängälle, olivat nimismiehen miehet siellä jo niittämässä.

Suurella melulla ja käyttäen parhaita voimasanojaan hän oli saanut

nimismiehen väen häädetyksi keinoihinsa. Olipa siinä taittu vähän

tapella nutistaakin. Lopputulos oli kuitenkin oli ollut se, että

herra Olaus oli korjannut heinät siltä jängältä. Mutta seuraavana

päivänä hän oli ottanut venheen ja soutanut Suonttavaaraan. Hän oli

astunut pirttiin, missä Martinpoika parhaillaan aterioitsi pöydän

takana, lyönyt nyrkkiä pöytään, niin että, leipäpalaset olivat

kohona hyppineet, ja kysynyt, että hänkö oli se mies, joka aikoi

häneltä, herra Olaukselta, heinämaat ryöstää. Se oli ollut heidän

ensimmäinen tapaamisensa, Nimismies oli sanonut rauhallisesti

vain: "Jaa, se taitaa ollakin pappi?" ja lisännyt hetken päästä,

silmättyään hänen lapintakkiaan: "Puvusta ei kyllä voi tuntea, vaan

äänestä ja esiintymisestä arvaa." Mutta vaikka hän oli sanonut sen

niin rauhallisesti, oli häneltä sillä kertaa kuitenkin jäänyt syönti

kesken.

Oli menty siitä sitten tupaan, ja silloin oli nimismies arvellut jo

hänenkin puhevuoronsa tulleen. Ja herra Olaus oli saanut lyhyesti

kuulla, mistä oli kotoisin. Oli haukkunut silmät korvat täyteen,

ettei hänelle ollut jäänyt sananvuoroa juuri ollenkaan. Ja loppujen

lopuksi hänen oli täytynyt poistua tyhjin toimin, asian jäädessä

entiselleen.

Siitä päivästä alkaen olivat heidän välinsä selvät. He olivat

toistensa vihamiehiä ja koettivat polkea toisiaan niin paljon kuin

jaksoivat. Ja niitystä he olivat taistelleet joka vuosi. Yhtenä

vuonna kerkesi nimismies ennemmin, toisena herra Olaus. Mutta

saattoipa käydä niinkin, että kun nimismies niitti, herra Olaus

korjasi heinät syksyllä. Ja se oli ollut hänestä kaikkein parasta! --

Tällainen kilpajuoksu ei ollut kuitenkaan tuntunut herra Olauksesta

somalta, vaikka hän oli voittanutkin siinä useimmin. Hänenkin

vaatimuksilleen piti saada laillinen pohja ja perustus. "Audiatur

et altera pars." Tätä vanhain roomalaisten viisasta sanaa ei oltu

yhtään sovellettu tähän asiaan, joka koski sentään niin läheltä

hänen ajallista toimeentuloaan. Senpä vuoksi hän olikin kirjoittanut

asiasta entiselle maaherralle ja saanut vastaukseksi edellämainitun

kirjelmän. Ja silloin oli jo hätä ollut kaukana. Hän oli heti

paikalla antanut taisteluvaatimuksen nimismiehelle: haastattanut

käräjiin. Riitajuttu oli nyt ollut monta kertaa esillä, mutta

riittämättömäin todisteiden vuoksi aina lykkäytynyt. Viime kesänä ei

niityillä ollut yhteentörmäyksiä sattunut. Oli vallinnut täydellinen

aselepo, ja herra Olaus oli korjannut kahdeksansataa leiviskää

heiniä ja -- miten hyviä heiniä! Oh, niin kirkkaita, että silmää

hiveli! Mutta nyt oli nimismies suoraan uhannut näyttää hänelle,

jos hän vielä ensi kesänä uskaltaisi ryhtyä heinänkorjuuseen. Oli

uhannut niittää Seitavuopionkin, väittäen senkin ennen papin tuloa

raivanneensa.

Herra Olaus keskeytti kirjoituksensa ja muisteli viimeistä

tapaamistaan nimismiehen kanssa. Selvä oli Martinpojan uhkaus: "Sinun

lehmäsi eivät syö minun heinääni, niin totta kuin käsivarteni vielä

on terve!" Hän oli luullut, että miesten kesken voitaisiin asiasta

silti puhua, vaikka käräjillä seisottiinkin vastakkain. Mutta sen

sijaan, että nimismies olisi ruvennut kunnolliseen keskusteluun,

olikin hän osoittanut ovelle. -- Olisihan hänen jo pitänyt

Martinpoika tuntea...

Herra Olausta harmitti ja kiukutti, ja hän silmäili hermostuneena

edessään olevaa paperia. Hänen pitäisi nyt saada esitetyksi kaikki

mahdolliset asianhaarat, niin että maaherra pääsisi selvään

käsitykseen asian oikeasta laidasta. Pitäisikö hänen, esivallan

asettaman sielunpaimenen, nähdä nälkää tässä asumattomassa erämaassa,

jossa toimeentulo jo oli muutenkin vaikeaa. Viiteen vuoteen hän

ei ollut saanut palkkajyviään. Neljäkymmentä tynnyriä oli niitä

kruununmakasiinissa Torniossa, eikä ollut tietoa, milloin hän ne

saisi. Niinikään oli myös koko rahapalkka, 30 taaleria vuodessa,

kokonaan tulematta näiltä viideltä vuodelta, jotka hän täällä oli

ollut. Mutta aina hän sentään perisi sen palkan, jonka kuningas ja

hallitus hänelle olivat taanneet, vaikka se viipyisikin. Toista

olivat heinämaat... Jos hän ei niitä saisi laillisesti itselleen

tunnustetuiksi, jäisi hänen elämänsä aivan epävarmalle pohjalle.

Mutta nytpä hän näyttäisikin nimismiehelle, kuka Seitavuopiossa ensi

kesänä viikatetta heiluttaa!

Herra Olaus tarttui jälleen hanhensulkaan ja ryhtyi jatkamaan

kirjoitustaan. Samassa aukeni ovi, ja vanhanpuoleinen lappalainen

vääntäytyi sisään. Hän tuli ovesta varotellen; lakin hän oli ottanut

päästään jo eteisessä ja heitti sen sisään päästyään oven viereen

lattialle Hän silmäili arasti ympärilleen, rykäisi pari kertaa lausui

hiljaisella äänellä:

-- Buore äkked![9]

Sirma kääntyi tulijaan, pisti hanhensulan korvan taa ja rypistäen

kulmiaan vastasi vähän kärsimättömästi:

-- Ibmel adde![10] Guttormko se on? No, mitäs sinulle nyt...?

Lappalainen hypisteli käsiään ja silmäili seinällä riippuvaa

papinkauhtanaa.

-- Olisi vähän asioimista herr' Vuoleville... lausui hän harvakseen.

-- Minkälaista sitten?

-- Läksin siitä Raunan lapsesta... Se on nyt kuollut

-- Vai niin. Eihän se ollut vielä kastettukaan?

-- Olihan se hätäkasteessa. En tiedä, liekö sitten oikein tullut...

-- Kuka sen kastoi? Lappalainen vilkaisi arasti pappiin ja rykäisi

pari kertaa, loi katseensa kauhtanaan ja näytti käyvän hämilleen.

Sirma silmäili häntä äkäisenä ja uudisti kysymyksensä.

-- Ei se minun syyni ollut!... Nimismies se kehoitti Paulus-Jounia,

kun hän osaa lukea...

-- Paulus-Jounia...? Mitä? Hänkö sen kastoi?

Lappalainen yritti vastata, mutta hänet keskeytti pappi, joka hypähti

kiivaasti pöydän äärestä hänen eteensä, ravisti olkapäistä ja huusi:

-- Ja sinä annat noidan ja velhon kastaa, vaikka tiedät, mikä seuraus

siitä on! Paulus-Jouni on perkeleen palvelija, ja hänen sinä sallit

Kristuksen asettamia pyhiä toimituksia käydä tekemään! Voi taivas!

Sellaista pimeyttä...!

Hän repi epätoivoisena tukkaansa.

Lappalainen vilkuili hätääntyneenä ympärilleen. Tätä hän juuri

oli aavistanutkin. Vihainen oli herr' Vuolevi noidille, vaikka

oli kerrottu isän osanneen mainiosti loihtia... Mutta tämä olikin

Kristuksen palvelija, kiivas ja tulinen. Hän koetti puolustautua.

-- Enhän minä -- puhui hän vapisevin äänin -- mutta kun nimismies

käski Jounin lukea sanat -- lapsi teki näet jo loppua -- en rohjennut

vastustellakaan... Ja onhan toisekseen Jounikin lapsena valettu

pyhällä vedellä, niinkuin muutkin, jatkoi hän rohkaistuneena.

Lappalaisen puhuessa oli Sirma astunut edestakaisin, mutta nyt hän

pysähtyi äkkiä tämän eteen.

-- On Jounikin kastettu pienenä niinkuin muutkin, lausui hän

tuimasti. -- Mutta sen jälkeen hänet on noitien kasteella kastettu,

tiesi kuinka monet kerrat... Ja viimeksi hän on saivokasteenkin[11]

saanut, kun noidaksi antautui. Se on kai julkinen salaisuus teidän

kesken? Olet tietysti siitä kuullut?

Lappalainen hämmästyi. Hän raapi takkuista tukkaansa ja mutisi

jotakin itsekseen.

-- Enpä muista kuulleeni...

-- Sinä valehtelet, heittiö! karjui Sirma vihan vimmoissa. -- Kyllä

sinä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin ja paremmin vielä. -- Vaan

sinähän olet myös noidan sukua ja puolustat noituutta. Luetat

Paulus-Jounilla loitsuja joka vasoma-aika... Kyllähän tuon olen

kuullut!

Nyt joutui lappalainen kokonaan hämilleen. Kaikki se kirottu

tiesikin! Hän vilkaisi jo ovea kohti, yritti ottaa lakkinsa, mutta

jäi kuitenkin seisontaan epäröiden, mitä olisi tehtävä.

-- Onko lapsen isästä tietoa? kysyi Sirma.

-- On kyllä, vastasi lappalainen katsoen tutkivasti pappiin. -- Se on

Oula Valkeapää, jolle herr' Vuolevi ei antanut kuulutusta... Se olisi

nainut, tytön...

Sirma pysähtyi kävelystään.

-- Tiedätkö, minkä vuoksi en antanut kuulutusta Oula Valkeapäälle?

kysyi hän terävästi, katsoen lappalaista tuikeasti silmiin. --

Luuletko sinä, että minä rupean asioimaan niiden kanssa, jotka

tulevat tänne pappilaan juovuksissa ja käyttäytyvät röyhkeästi ja

kopeasti?

Lappalaisen silmissä välähti. Tumma puna kohosi hänen luiseville

poskilleen. Kumartuen ottamaan lakkiaan hän sähisi:

-- Juohan se herr' Vuolevikin. Mikseivät sitten muutkin saisi? Missä

on kirjoitettu, että se on yksin papin etuoikeus --?

Sirma käännähti äkkiä päin, tartahti lappalaista peskinkaulukseen ja

työnsi hänet ovesta ulos.

-- Ulos, kirottu pakana! Sinäkö tulet minua neuvomaan! ärjyi hän.

Ovi paukahti kiinni. Lappalainen kuului koluavan ulos eteisestä.

Sirma käveli punakkana edestakaisin. Tuommoisia hävyttömiä ne ovat!

ähki hän itsekseen. Luulevat saavansa sanoa minulle, mitä ikinä

tahtovat, kun olen lappalainen... Kirottua sentään, että pitää olla

yhtä heimoa näiden puolipakanoiden kanssa! Hänet valtasi yht'äkkiä

syvä halveksuminen omaa syntyperäänsä kohtaan. "Miksi en saanut

syntyä ruotsalaisena tahi suomalaisena?... Herättäisin enemmän

pelkoa näissä puolivilleissä pakanoissa, jotka koko sydämellään ovat

vielä kiinni vanhassa uskossaan... Ja se Paulus-Jouni! Se velho

ja noita! Milloin koittaa hetki, että minä hänet nujerran? Hän on

minun pahahenkeni, aina ja joka paikassa tielläni. Vastustaa työtäni

kaikilla keinoilla, joihin suinkin pystyy, ja kaivaa maata jalkaini

alta. -- Menee hätäkasteita toimittamaan!... Se on jo enemmän kuin

mitä miehestä olen osannut luulla. Hän tuntuu vaarallisemmalta, kuin

olen osannut ajatellakaan."

Hän istahti pöytänsä ääreen kirjoitustaan jatkamaan. Mutta pitkälle

hän ei ehtinyt, kun kuului taas askeleita eteisestä, ja nuori

lappalainen astui sisään. Se oli Aslak Omma.

Sirma käännähti hermostuneena tuolillaan, valmiina karkottamaan

rauhanhäiritsijän niin nopeaan kuin mahdollista, mutta tuntiessaan

tulijan, hän muistikin, että oli varta vasten käskettänyt tämän

luoksensa.

-- Jaha! sanoi hän ja katseli kulmat rypyssä oven suussa seisovaa

miestä, joka nöyrännäköisenä tuijotti lattiaan. -- Vain niin. Aslak

Omma on nöyrtynyt, näemmä.

Puhuteltu ei vastannut mitään, rykäisi vain ja katsahti arasti

pappiin.

-- Miksi ei sopinut tulla kirkkoon?

-- Ei tullut tulluksi...

-- Ei se ole mikään syy! Tahdoit olla tottelematon ja uhmata minua,

vaikka käskyni tiesit. -- Vai mitä?

Ei vastausta.

-- Kuulehan, Aslak, sinä vastaat, kun minä kysyn!

-- Oliko niin kuin sanoin?

-- Taisi olla... Se tuli vähän vaivalloisesti.

-- Teillä oli siellä viinaa?

-- Olihan sitä vähän...

-- Kenellä sitä oli?

-- Minulla...

-- Kas vaan! Mies tulee kirkolle juopottelemaan, sen sijaan että

hänen pitäisi tulla kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan. Varo, varo,

Aslak, ettei se tapahdu toista kertaa. Muutoin pääset jalkapuuhun!

Sirma otti seinältä Aslakin lakin ja käänteli sitä kädessään.

-- Sinähän et ollut aikonut välittäkään "reuhkasta", sanoi hän suu

hienossa hymyssä. -- Mutta nyt olet tainnut kuitenkin tulla sitä

noutamaan?

-- Niin tulin... lunastaisin sen takaisin...

-- Saat maksaa siitä markan hopeassa. Olisit puolella päässyt, jos

olisit tullut sakaristoon.

Aslak kaivoi poronnahkaisen kukkaronsa esiin ja laski vaaditun summan

pöydälle.

-- Ja ensi käräjissä täytyy minun sakotuttaa sinua niinkuin

toisiakin. Ota se opiksesi, äläkä vasta ole uppiniskainen!

Aslak otti lakkinsa ja käänteli sitä kädessään, mutta ei tehnyt vielä

lähtöä.

-- Olisiko sinulla muuta asiaa?

-- Olisihan sitä vähän...

-- No, anna tulla vaan!

-- Minä pyytäisin herr' Vuolevia kuuluttamaan minut Inka Päiviön

kanssa.

-- Pierranko tyttären? -- Mutta eihän sinulla ole puhemiestäkään.

-- Pierra itse on pirtissä.

-- No, käske hänet tänne.

Aslak meni ja palasi hetken kuluttua saman lappalaisen kanssa, jonka

vaimo oli aamulla pyörtynyt kirkossa. Hän oli vanhanpuoleinen, pieni

mies, jonka musta, harvahko parta oli jo paikotellen harmaantunut.

-- Aslak Omma pyytää sinun tytärtäsi Inkaa vaimokseen. Oletko

suostuvainen siihen?

-- Naa, miksi en. Kun kerran ovat ruvenhet kohtelemaan toisihaan,

niin parastahan on, että pappi heiat ihthen siunaa.

Herra Olaus naurahti ja istui kirjoittamaan kuulutuskirjaa. Saatuaan

sen valmiiksi, hän kääntyi miesten puoleen ja virkkoi:

-- Nyt se on valmis. Pitäkää nyt huolta, että tulette vihille niin

pian kuin mahdollista. Minä en kärsi, että pariskunnat ovat kauan

kuulutuksissa. Vasta vihkiminen päättää avioliiton.

-- Niinpä tietysti... Jää terveeksi! Miehet yrittivät lähteä, mutta

Sirma pidätti heidät.

-- Miten vaimosi voi? kysyi hän Päiviöltä. Lappalaisen muoto synkkeni.

-- Huonona on... En tiedä, paraneeko...

-- Paranee kyllä, Jumalan avulla, mutta jos noitiin turvaudut, jää

sairaaksi ikipäiviksi. Muista se!

Päiviö katseli synkkänä pappia, mutta ei puhunut mitään.

-- Tiedättekö, mihin Paulus-Jouni on mennyt? kysyi herra Olaus hetken

päästä.

Miehet säpsähtivät ja vilkaisivat toisiinsa. Vilkaisivat sitten

pappiin, mutta eivät vastanneet mitään.

-- Ettekö tiedä?

-- Ka, mistäpä me, herr' Vuolevi, hänen tiensä tietäisimme, vastasi

Päiviö vältellen. -- Hänellä on omat keinonsa[12].

-- Mutta minä tahdon tietää! kivahti Sirma.

-- Ka, tahdotpa tietysti... tietysti...

-- Eikö Aslak tiedä?

Aslak pyöritteli lakkiaan ja näytti epäröivän.

-- Luulenpa tietäväni...

Sirma hypähti seisaalleen ja tarttui Ommaa olkapäästä.

-- Mihin? kysyi hän tuijottaen lappalaista silmiin.

-- Jukkasjärvelle sanoi ajavansa...

-- No, miksi et heti sanonut? Teidän pitää aina kiemurrella ja

kieroilla! Ette voi koskaan puhua suoraan! Se on teidän viheliäinen

tapanne joka asiassa! -- Vai pelkäättekö te tuota miestä niin paljon,

ettette uskalla mitään puhua hänestä?

Kun eivät miehet vastanneet, hän jatkoi:

-- Minä sanon teille, että hän on noita, pimeyden palvelija, jota

kristittyjen ei tarvitse pelätä. Hän ei mahda mitään niille, joiden

puolella Kristus on. Muistakaa se!

-- Koetamme muistaa... Jää terveeksi!

-- Menkää terveinä, Jumalan kanssa! lausui herra Olaus.

Lappalaiset painuivat hiljaa ovesta ulos, ja Sirma istahti jälleen

pöytänsä ääreen. Hän selaili papereitaan. Mihin se nyt oli jäänytkin

koko kirjoitus? Olikin taas! häiritty niin paljon, että kaikki

ajatukset olivat sekaisin.

Hän luki läpi kirjoituksensa, ja hänen harmistuneet piirteensä

kirkastuivat vähitellen. Tuo paikka oli hyvin sanottu: "Jos

Korkea Esivalta ja Hallitus ei tarmokkaasti; ryhdy suojelemaan

sielunpaimenia ja sananpalvelijoita aineellisessa suhteessa,

he kun näillä kaukaisilla valtakunnan äärillä Sanan Saarnalla

ja Kirkollisella Järjestyksellä koettavat taivuttaa näitä

puolipakanallisia ihmisiä kuuliaisuuteen Jumalaa ja Hänen

Kuninkaallista Majesteettiaan kohtaan, niin menettää Korkea Kruunu ja

Esivalta ne verot ja ulosteot, jotka Hänen palvelijansa ja Voutinsa

täällä kantavat. Sillä ei voi yksi sielunpaimen ja Saarnamies

tarpeellisella Hengellisellä voimalla toimia, jos hänen ajallinen

Toimeentulonsa ja Ylläpitonsa epävarmaksi jää, ja tulee alttiiksi

kaikelle Laittomuudelle, ja väkivaltaiselle Riistämiselle." -- Nii

juuri, ajatteli hän. Aineellinen toimeentulo pitää oli taattu.

Mutta, milläs elät, jos ei sinulla lehmiä, ja millä lehmät, jos ei

niillä heiniä. Taitavatpa lappalaiset niin säännöllisesti maksaa

kalakymmenyksensä! Jos ei oi joku hyväkin ihminen, joka kertoi

heidän kesäpyyntituloksistaan, niin vähällepä jäisi pappi, peräti

vähälle. Hän päätti kirjoituksensa pyytämällä maaherran suosiollista

toimenpidettä, että hänen palkkansa vihdoinkin määrättäisiin

maksettavaksi, niin että hän voisi toimittaa poroja jyviä noutamaan,

ja lopetti vakuuttamalla nöyryyttään ja uskollisuuttaan. "Ne ovat

tarkkoja niissä virastoissa", tuumi hän luettuaan vielä kerran

läpi kirjoituksen. "Ei niille tavallinen pirttipakina kelpaa. Sen

pitää olla siroa ja siloiteltua, ja ennen kaikkea juhlallista, mitä

kirjoittaa."

Hän taittoi kirjeen kokoon, kääri sen paperiin ja sinetöi kiinni.

Päälle hän kirjoitti koristellusti: "Korkealle ja Jalosukuiselle

Herra Amiraalille ja Maaherralle, Herra Hans Klerck'ille."

Nyt se oli valmis... Hän hymyili tyytyväisenä, otti ikkunalta

piippunsa ja täytti sen. Ohhoh! tuumi hän itsekseen puhallellen

paksuja savupilviä. On niitä huolia. Riitele ensin heinämaista monta

herran vuotta nimismiehen kanssa; kirjoita sitten maaherralle monet

eri kerrat ja käy käräjiä käräjien perästä... Saarnaa välillä näille

pakanoille ja taistele heidän noitiensa ja velhojensa kanssa...

Ohhoi! On siinä yhdelle miehelle työtä! Mitä tietävät Hernösandin

herrat sellaisesta?... On helppo kirjoittaa: "Me Superintendens ja

Consistoriales teemme tiettäväksi"... mutta ajattelevatkohan nuo

arvoisat herrat, että hänen, Enontekiön papin, on vaikea, monesti

mahdoton panna toimeen, mitä konsistoriumi kulloinkin suvaitsee

"tehdä tiettäväksi"... Se kysyy häneltä työtä ja ponnistusta...

satojen peninkulmien pituisia matkoja pyryssä ja pakkasessa... nälän

ja vilun kanssa taistelemista... jyriseviä saarnoja, jotka ovat,

ja joiden tulee olla toisenlaisia kuin kaupungin siivo ja pehmeä

evankeliumi...! Ja ennen kaikkea kirkkokuria loppumattomiin... Oh,

työtä ja kovaa työtä. Ja vielä sellaista työtä, jonka aineellisen

vastineen, palkkajyvät, rotat syövät Tornion kruununmakasiinissa

sillä aikaa kun hän Lapissa näkee nälkää... Mikä kohtalon iva!

-- Sellaista on olla lappalaisten pappina. Olisi edes kansa

toisenlaista, mutta turha toive! Se on ja pysyy samanlaisena: edessä

nöyristelee ja takana puraisee... O-thyi! Ole siinä sitten heidän

keskellään ja ota vastaan kaikki, hyvä ja paha! Jos tarvitset

esivallan apua, niin etsi sitäkin peninkulmien takaa, sillä kotoinen

esivallan edustaja ei kelpaa mihinkään... Turhaan saat vaivautua

Suonttavaaraan Martinpojan luo... Maunu Martinpoika... Talonpoika!...

tyhmeliini!... heittiö!... Hohhoijaa! haukotteli hän. Läpi

täytyy mennä kuitenkin.

Hän niisti kynttilää, siirsi kirjoitusneuvot syrjään ja astui

välikamarin ovelle.

-- Kaarina! huusi hän pirttiin. -- Tulepas tänne!

Kaarina-emäntä tuli.

-- Mitä nyt, Olaus? Mikä rymy täältä taas äsken kuului?

Hän katsoi miestään kysyvästi, vakavannäköisesti, ja jatkoi:

-- Joko sinä taas tulistuit? Voi, Olaus, sinä yllytät ne vielä

kostoon kiivaudellasi...

-- Mitä vielä! Kuka niille järjestystä pitää, jollen minä? Minä

opetan niille, miten pappia on puhuteltava. -- Joko Pierra Kuhmunen

on tullut?

-- Äsken tuli. Istuu pirtissä.

-- Käske hänet tänne.

Kaarina meni, ja hetken päästä kuului eteisestä tömisteleviä

askeleita. Sisään astui nuori lappalainen, paksu villahuivi kaulassa

ja suopunki kierrettynä yli olkapään. Hän tervehti rauhallisesti

jääden ovensuuhun seisomaan.

-- Kuulehan nyt, Pierra, virkkoi Sirma, kääntyen tuolillaan ja

naputellen piipunvarrella polveensa. -- Sinähän aiot Jukkasjärvelle,

kertoi lukkari...?

-- Aion kyllä. Pitäisi käydä voudissa... Aamulla lähden.

-- Hyvä. Ota nyt tämä kirje matkaasi, talleta se visusti ja vie

pappilaan herra Martinukselle. Sano hänelle, että kirje on minulta

ja menee maaherralle, ja pyydä herra Martinusta toimittamaan se

sopivassa tilaisuudessa edelleen. Lupaatko sen?

-- Lupaan kyllä. Kirje menee yhtä varmasti kuin minäkin.

-- Hyvä, hyvä. Ja vielä yksi asia. Olen kuullut, että Paulus-Jouni on

tänään lähtenyt Jukkasjärvelle, ja arvaat kai missä toimissa?

-- Arvannen tuon.

-- No, hyvä. Kuulehan, tiedustele varovasti, minkä laatuisia töitä

hän nyt siellä puuhaa ja ilmoita sitten minulle. Se olisi tärkeää.

Katsohan, hänellä on kirkon rangaistus vielä kärsimättä, ja sen

vuoksi en haluaisi päästää häntä tietymättömiin.

Lappalainen näytti epäröivän.

-- Pelkäätkö? kysyi Sirma nousten seisomaan ja laskien piipun

pöydälle. -- Ei tarvitse Paulus-Jounia pelätä. Olethan sen oppinut,

etteivät noidat mitään mahda kristityille.

-- Saatanhan koettaa, mutta vaarallista se on. Paulus-Jounilla on

paljon puoluelaisia ja he kyllä voivat kostaa.

-- Ole huoleti! lausui Sirma laskien kätensä lappalaisen olalle. --

Sinua suojelee kirkko ja esivalta, ja ne ovat myös mahtavia kumpikin.

Lappalainen otti lakkinsa ja jätti hyvästit:

-- Teen, minkä voin, herr' Vuolevi. Jää terveeksi!

-- Mene tervennä!

Pastori veti oven tiukempaan kiinni, jonka lappalainen huonosti sulki

mennessään.

Tuokion kuluttua astui herra Olaus ulos. Pakkanen oli kireä, ja

tähdet tuikkivat terävän säteilevinä. Ne vilkuttivat kirkkaan

sinisinä, toisinaan punaisina välkähtäen. Linnunradan vaalea vyö

kulki korkeana ja selvänä yli avaruuden. Pohjan taivaalla paloivat

revontulet, muutellen alinomaa muotoaan. Ne kirmasivat pitkin

avaruutta hyppelehtien ja karkeloiden. Yht'äkkiä ne ajosivat

epämääräisiksi usvahattaroiksi kuin häipyäkseen pois... Mutta

seuraavassa hetkessä ne kokoontuivat taas, väräjöivät, kirkastuivat,

ja karkasivat jälleen pitkin taivaan kantta kuin tultasyöksevät

käärmeet, heittäen eri suuntiin taivaalle pitkiä, kiemurtelevia

kielekkeitä, jotka hehkuivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Kirkko

ja porvarien aitat häämöttivät vuoroin epäselvinä, vuoroin astuivat

selväpiirteisinä esiin illan pimennosta, sen mukaan kuin revontulten

leimu syttyi, tahi sammui.

Joelta päin kuului pulkan kolina ja ajohihnan läimähdys. Äskeinen

lappalainen karahutti siellä juuri jäälle, matkalla Ruotsin

puoleisella rannalla olevalle kodalleen. "Kunhan menisi onnessa poika

ja saattaisi kirjeen hyvin perille", ajatteli Sirma. Kunpa saisi

maaherra sen pian käsiinsä, että ehtisi vastaus ennen ensi käräjiä.

Mutta eihän ehdi niin pian, ei. -- Hyvä asia olisi myös, jos saisi

Pierra selville Paulus-Jounin aikeet. Olisi hänellä silloin taas

enemmän aseita noitaa vastaan...

Pastori loi vielä kerran katseensa sinne päin, jonne oli kuullut

ajomiehen häviävän, ja palasi mietteissään sisään.