VI

Enontekiön kirkko oli kivenheiton päässä pappilasta korkealla joen

törmällä. Se oli samoin kuin pappilakin itäpuolella jokea, Lätäsenoa,

joka juuri kirkon kohdalla yhtyi suurempaan Könkämä-enoon, muodostaen

yhdessä viimemainitun kanssa Muonionjoen. Kirkko oli pieni ja

matala. Se ei ollut vielä ehtinyt saada edes kunnollista kelloakaan,

sillä tämä, joka nyt tapulissa ensi soittoa kilkutteli, ei painanut

enempää kuin kaksi ja puoli naulaa eikä ollut tavallista aisakelloa

paljoa suurempi. Ja kellopahanen saikin usein kuulla, ettei se

ollut paikallaan täällä, jonne suuren maailman ihmiset kerran

vuodessa kerääntyivät kauppoja tekemään lappalaisten kanssa. Tornion

mahtavat porvarit näet tekivät siitä usein ivaa, kehoittaessaan

enontekiöläisiä vaihtamaan sen poron kelloon. He väittivät, että

silloin olisi tapulista kuulunut edes rehellinen kellon ääni sen

sijaan, että sieltä nyt kuului vain vaivainen kiminä ja kilkatus.

Usein oli muistoista rikas pikkuinen kello kuullut tällaisia

pistopuheita soittaessaan markkinaväkeä kirkkoon. Ja kun se oli

toimensa tehnyt mielestään täydellä arvokkuudella, oli se jälkeenpäin

hautonut kuulemiaan pimeässä tapulissa, ja silloin selvisi aina pikku

kellolle, että maailma oli kovin kiittämätön eikä osannut panna arvoa

sille, mikä oli pyhää.

Paitsi Tornion porvarien tavara-aittoja, jotka olivat hajallaan

siellä täällä pitkin kirkkomäkeä, kyyrötti kirkon ympärillä ryhmä

kirkkotupia. Viikon, välistä useammankin, ne olivat autioina, mutta

savusivat iloisesti sunnuntaisin ja semminkin suurempina juhlina kun

lapinkansa kirkolle saapui.

Nytkin, mainittuna pyhän Andreaan aamuna, savusi siellä täällä

joku tupanen. Useimmat olivat kuitenkin autioina, sillä suuri osa

seurakuntalaisia oli Ruijassa, Antinmessun aikana pidettävillä

markkinoilla.

Erään kirkkotuvan edustalla seisoskeli kaksi lappalaista ja katseli,

kuinka pappi ja lukkari tarpoivat vahvassa lumessa. Edellisellä

viikolla oli vallinnut ankara pyry, joka oli vahvojen nietosten alle

peittänyt koko tienoon. Varsinkin kirkon ja pappilan välille oli

kerääntynyt suuria kinoksia. Pappi oli vajonnut muutamaan sellaiseen,

ja lukkari kiskoi häntä parastaikaa ylös. Mutta vahvasti puettua

miestä näytti olevan vaikea saada yht'äkkiä irti. Tätä puuhaa

katselivat miehet mielissään ja toinen heistä virkkoi:

-- Olisi soma tietää, montako manausta herr' Vuolevi nyt laskettaa.

Toinen naurahti, mutta ei vastannut mitään. Seurasi vain

jännityksellä lukkarin ja papin ponnisteluja kinoksessa.

Nyt pääsi kuitenkin pappi lukkarin avulla ylös ja samassa rupesi

pikkuinen kello soimaan. Lappalaiset katsoivat toisiinsa ja

nauroivat, katsahtivat sitten tapuliin ja nauroivat. Heistä oli tuon

äskeisen kohtauksen jälkeen vaikea päättää, mitä soitto tarkoitti.

Tuntui kuin olisi kello riemuinnut siitä, että "nyt on pappi

irti, nyt on pappi irti". Taikka oliko sen tarkoitus huomauttaa

kirkkomäellä seisoville, että nyt oli hauska välikohtaus unohdettava

ja jokaisen tuli valmistautua tervehtimään pappia, joka punakkana

ja hengästyneenä tarpoi mäkeä ylös. Lappalaiset tulkitsivat kellon

soiton viimemainitulla tavalla, sillä he paljastivat vakavina päänsä,

kun pappi saapui kirkon eteen.

-- Hyvää päivää! Tässäkö ovat kaikki kirkkomiehet? kysyi herra Olaus

pyyhkien hikeä otsaltaan.

-- Jumal' antakoon! Tässä lienevät...

-- Eihän tuvissa vain ole ketään?

-- Tiesi vain, herr' Vuolevi, liekö...

Mentiin kirkkoon, ja jumalanpalvelus alkoi. Lukkarin penkissä, kuorin

oikealla sivulla, viritti lukkari lapinkielisen aamuvirren, johon

yksi ja toinen vähitellen yhtyi. Miesten äänet soivat karheina,

katkonaisina, jääden väliin jälkeen lukkarin tahdista. Naisten

puolella pysyttiin kyllä paremmin tahdissa, mutta korkeimmissa

paikoin kimmahti sävel ylemmäs lukkarin ääntä, aikaansaaden vihlovan

epäsoinnun. Tämä ei kuitenkaan ollenkaan häirinnyt lukkaria, sillä

tämä pysyi erehtymättä tahdissaan, venäyttäen aina säännöllisesti

joka värsyn loppusäkeen.

Herra Olaus suoritti alttaritoimituksen täsmällisesti ja arvokkaasti.

Ääni soi täyteläisenä, ja juhlallisena kajahtelivat lapinkieliset

sanat. Lappalaiset kuuntelivat sekavin, epämääräisin tuntein.

Sanoissa oli jotakin salaperäistä, jota he eivät täydelleen voineet

ymmärtää. Kuului aivan kuin taialta tuo "_Ahtshe ja Barne ja

Bassevuoinga nammi_". [Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.] Ja taika

se olikin, papin taika. Tahtoi väkisinkin silmiä räpähyttää joka

kerta, kun pappi nuo sanat lausui. Ja joka kerta hän ne lausuikin,

kun hän jumalanpalveluksen aloitti. Äläpäs, että olisi heittänyt

niitä sanomatta, sillä niissähän juuri piili hänen voimansa ja

mahtinsa. Niissähän juuri taika olikin. -- Herkät tunturilapset

joutuivat vähitellen omituisen lumouksen valtaan, jonka yht'äkkiä

särki lukkarin aloittama saarnavirsi.

Lukkarin veisatessa hävisi lumous kokonaan. Tuo ynisevä ääni

muistutti joikua, ja se taas oli kuulijoille tuttua. He ojentautuivat

penkeissään ja katselivat toisiaan kuin keskinäistä ymmärtämystä

hakien. Ja saarnavirren aikana heille selvisi vähitellen papin

tarkoitus: pappi tahtoi hävittää heidän vanhat jumalansa, seidat,

jotka toivat heille onnea ja rikkautta. Pappi tahtoi särkeä heidän

noitarumpunsa, joista he tulevaisia asioita tiedustelivat. Pappi

tahtoi saattaa esivallan käsiin heidän tietäjänsä, heidän henkiset

opastajansa. Tätä hävitystyötä harjoitti pappi saarnatuolista.

Sen havainnon he olivat usein tehneet. Monta eri kertaa olivat

lappalaiset juuri tässä kohden, juuri saarnavirren aikana tämän asian

tajunneet, ja aina samalla tavalla: se mitä pappi puhui alttarilta,

oli joka kerta suunnilleen samaa, mutta saarnatuolista -- kas

sitäpä ei tiennyt edeltä päin, mitä sieltä tuli. Sen tähden piti

olla varuillaan siihen nähden, mitä saarnatuolista kuului. Heille

kaikille oli selvää, että pappi oli vaarallinen mies juuri tuossa

puolipyöreässä, kalapuolikon tapaisessa laitteessa, johon hän nyt oli

noussut, ja josta hän katseli kuin varustuksen takaa, pää ja yläosa

rintaa vain näkyvissä. -- Ynseitä, vihamielisiä katseita luisevien

kulmien alta suuntautui saarnatuolissa seisovaan pappiin.

Kuin tuntien näiden häneen suunnattujen katseiden tarkoituksen,

välähti herra Olauksen silmissä. Katse tiukkeni, kasvojen ilme

terästyi, ja käsi puristautui lujemmin saarnatuolin laitaan. Hänestä

oli selvää, että hän seisoi taas vihollisiaan vastapäätä, ja siksi

läikähti kylmä, jäinen tunne hänen rinnassaan.

-- Armo olkoon teidän kanssanne ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme

ja Herralta Jeesukselta Kristukselta. Amen.

Hän lausui sanat melkein kiivaasti.

Lappalaiset räpäyttivät silmiään. Siinä oli jälleen tuo taika, joka

kuului niin salaperäiseltä. Mutta he tunsivat sen jo vanhastaan.

Senhän pappi aina lausui saarnansa aloittaessaan. Se oli kuin

varjelustaika pahoja silmiä vastaan.

Sirma luki lyhyen rukouksen ja sen jälkeen tekstin. Pyhän Andreaan

päivän evankeliumi kertoi kahden veljesparin, Pietarin ja Andreaan

sekä Jaakobin ja Johanneksen kutsumisesta. Hän ei pitänyt tällä

kertaa esipuhetta, vaan ryhtyi suorastaan tekstiä käsittelemään Hän

puhui ensin siitä, kuinka Jumala oli lähettänyt Poikansa maailmaan

kutsumaan ihmisiä autuuteen. Tämä Poika, Kristus, kutsui ensin pyhät

apostolit, niinkuin pyhän Pietarin ja hänen veljensä pyhän Andreaan,

samoin kuin pyhän Johanneksen ja Jaakobin, ja jätti apostolien

tehtäväksi kutsua syntisiä ihmisiä parannukseen. Pyhät apostolit

olivat heti totelleet Vapahtajan käskyä. He olivat vetäneet venheensä

maalle ja seuranneet Kristusta. Apostolien kutsumista olivat taas

pakanat totelleet. He olivat jättäneet epäjumalansa ja pimeät menonsa

sekä tulleet Jumalan omiksi lapsiksi. Pyhäin apostolien esikuvaa

seuraten oli hurskas tohtori Luteerus kutsunut sen pakanallisen

paavin orjia oikean jumalansanan valkeuteen. Tätä valkeutta olivat

näihin pimeihin Lapinkin korpiin levittäneet kristillisen esivallan

asettamat sielunpaimenet, joiden tehtävänä nyt oli kutsua pimeyden

palvelijoita Jumalan Pojan häihin. -- Mutta miten ottaa Lapin rahvas

vastaan Kristuksen hääkutsun? Luopuvatko he pakanallisista tavoistaan

ja pimeyden ruhtinaan töistä? Häh? Mitä? -- Eivät he sitä tahdo

tehdä! He ylenkatsovat Kristusta ja hänen uskollisia apulaisiaan!

Herra Olauksen ääni oli kohonnut kovaksi, pauhaavaksi. Hänen ruskeat

silmänsä hehkuivat tulta. Kohoten varpailleen ja lyöden nyrkillä

saarnatuolin laitaan hän jyristen huusi:

-- Miten tässäkin Herran seurakunnassa kohdellaan Kristuksen

lähettilästä? Häntä parjataan ja vainotaan! Häntä manataan

ja kirotaan! Häntä syytetään sellaisesta, jota hän ei ole

tehnyt! Häntä verrataan noitiin ja poppamiehiin, kun hän puhuu

Jumalan vanhurskaasta tuomiosta, joka kerran kohtaa kaikkia

epäjumalanpalvelijoita. -- Mutta ketkä ovat noitia ja poppamiehiä?

Minä kysyn, ketkä? -- Eivätkö ne, jotka Staaloa manaavat, jottei

se muka porokarjaa turmelisi? Eivätkö ne, jotka loitsuja lukevat

ja noitarumpua pärisyttävät ja sen helvetillisellä äänellä kaikkia

syvyyden henkiä ilahduttavat? Mutta mitä on heille kerran tapahtuva?

Se lohikäärme ja vanha mato, joka perkeleeksi ja saatanaksi

kutsutaan, on kerran elävältä nylkevä nämä Kristuksen viholliset ja

pingoittava heidän selkänahkansa kalvoksi suureen noitarumpuunsa,

jota hän hornan henkien riemuksi kumisuttaa niin, että helvetin

seinät siitä pauhinasta täräjävät! Ja silloin saapi se vanha

poppa-äijä, suuri lohikäärme, selville, kuinka monta poroa tuo

onneton, viheliäinen on varastanut ja kuinka paljon...

-- Huu... hu-hu-huh... huu... oooih! kuului äkki vihlova, kimeä

huuto naisten puolelta. Eräs vaimo oi pyörtynyt penkkiin. Hänen

päänsä lepäsi rentonaan penkin selustaa vasten. Kädet olivat

puristautuneet nyrkkiin. Jalat tempoivat rajusti, ja koko ruumis

nytkähteli suonenvedontapaisesti. Säikähtyneinä kurkottelivat

kuulijat penkeistään. Naisten puolelta kuului itkua ja valittavaa

voivotusta. "Se lankesi loveen", kuului hätäisiä kuiskauksia.

Vaimon mies, joka oli istunut lähellä ovensuuta, lähestyi silmät

kauhusta jähmettyneinä penkkiä, jossa pyörtynyt makasi. Hän tunkeutui

puoleksi ylöskohottautuneiden naisten editse vaimonsa luo ja rupesi

koettelemaan tämän käsiä ja hervotonta päätä, neuvottomana ja

hätääntyneenä silmäillen ympärilleen.

-- Viekää hänet ulos ja virvoittakaa siellä! lausui Sirma

saarnatuolista.

Hänkin oli säpsähtänyt tuon vihlovan huudon kuullessaan. Se oli

hetkeksi saattanut hänet aivan hämilleen, mutta pian hän oli

rauhoittunut ja odotti nyt tyynenä päästäkseen toimitustaan jatkamaan.

Lappalainen tarttui vaimoonsa ja erään toisen miehen avulla lähti

kantamaan häntä ulos. Samassa penkissä istuvat naiset pyörähtivät

sukkelaan penkistä ulos kuin varoakseen, ettei pyörtynyt sivu

kannettaessa heihin koskettaisi. Käytävällä seisten ja painaen

kinnasta suun eteen he seurasivat pelästynein katsein miehiä näiden

hiljaa kantaessa vaimoa ulos. Sitten he palasivat arastellen penkkiin

takaisin.

Sillä aikaa kun herra Olaus pauhasi kirkossa, kuljeskeli suntio

pitkin kirkkomäkeä kirkkotuvalta toiselle. Hän oli tärkeää

virkavelvollisuuttaan täyttämässä herr' Vuolevin käskystä. Hänen

tuli nimittäin ottaa selvä, ketkä lappalaisista eivät olleet

tulleet kirkkoon. Kun hän tapasi sellaisia, tuli hänen ryöstää

heiltä lakki pantiksi, jos se suinkin kävi päinsä. Takavarikkoon

otetut lakit piti sitten viedä sakaristoon, josta asianomaiset

saivat ne jumalanpalveluksen jälkeen käydä lunastamassa pienestä

maksusta kirkonkassan hyväksi. Tätä menettelytapaa oli jo Alatornion

kirkkoherra Johannes Tornaeus käyttänyt Enontekiössä käydessään, ja

herra Olaus oli myös huomannut sen erittäin tehokkaaksi. Suntiosta

oli tämä puoli hänen virkatehtävistään kaikkein hauskin, ja hän

panikin sitä varten koko virkaintonsa ja ketteryytensä liikkeelle.

Lappalaiset puolestaan koettivat tehdä hänelle kiusaa niin paljon

kuin suinkin. He joko taistelivat vastaan tahi juoksivat metsään,

kun näkivät suntion lakkeja pyydystämässä. Tosin siitä tuli sakkoa

käräjissä, vieläpä päälliseksi sai istua jalkapuussakin, mutta mitäpä

he siitä välittivät.

Suntio suuntasi kulkunsa suurinta kirkkotupaa kohti. Se oli vielä

kokematta. Mutta vanhasta kokemuksesta hän tiesi, että jos se rupesi

antoisaksi, niin lakkeja tuli kosolta. Pari kappaletta hän oli jo

muualta saanut, mutta hän tahtoi saada enemmän. Hän hiipi seinän

viereen ja kuulosti. Hänen korvansa erottivat kuorsaavan äänen, joka

väliin hiljeni melkein kuulumattomaksi, mutta yht'äkkiä koveni taas.

"Yksi siis kuitenkin", tuumi hän tyytyväisenä, "ja se ihan varma

saalis..." Hän hiipi toiseen päähän tupaa ja kuunteli taas. Aivan

oikein! Tuo on tuttu ääni hänelle. Aivan siltä laidalta, jossa hän

seisoi kuuntelemassa, kuului hiljaista puheensorinaa ja suntio arvasi

kyllä, mitä se merkitsi: ukot olivat maistelemassa. Katsohan trolleja

kun uskalsivat! Keskellä herr' Vuolevin saarnaa! Suntio puistautti

päätään ja hiipi ovelle. Hän tempaisi sen äkkiä auki ja astui tupaan.

Tupa oli hämärä. Ainoa aukko, josta valo pääsi sisään, oli katossa

oleva reppana. Suntio katsahti ympärilleen. Kiukaan kupeella istui

kolme miestä punoittavin kasvoin ja ryypiskeli. Heidän edessään

lattialla oli pieni nassakka ja tinatuoppi kulki kädestä käteen.

Penkillä, ovenpuolisella seinämällä, makasi neljäs ja kuorsasi.

Miehet tunsivat heti tulijan, hyppäsivät pystyyn, sieppasivat

vaistomaisesti lakit päästään ja piilottivat ne selkänsä taakse.

-- Ahaa! Verottaja tulee! huudahti yksi puoleksi leikillään, puoleksi

tosissaan.

Suntiota nauratti. Tästä tuli hyvä saalis, ajatteli hän. Neljä lakkia

nyt ja ennestään kaksi: se teki yhteensä kuusi. Herr' Vuolevi tuli

olemaan tyytyväinen.

-- Lakit tänne! komensi hän.

-- Otapas jos saat, ilkkuivat miehet.

-- Trolli! Lakki tänne, tahi muuten tulee sakkoa ensi käräjissä, niin

että paukkuu!

Kaksi miehistä antoi lakkinsa, mutta kolmas halusi kiusoitella

suntiota vielä hetkisen.

-- Kuule... saat ryypyn... suntio! Vaihdetaan! Ryyppy lakista ja...

pitkä, houkutteli hän tarjoten nassakkaa.

Vedottiin suntion heikkoon kohtaan. Vesi tuli suuhun, kun hän

ajatteli houkuttelevaa tarjousta, mutta rohkeutta puuttui.

-- Älä houri, penäsi hän ja puistautti päätään. -- Luuletko, ettei

herr' Vuolevi sitä saisi tietää ja... miten kävisi sitten minulle?

Nämä kaksi tässä olisivat ensimmäisiä kantelemaan. Hahhah! Vai

peijata meinaat, trolli!

Penkillä kuorsaaja heräsi samassa ja nousi istumaan. Hän ei heti

tajunnut, mistä oli kysymys, joten suntio kerkesi siepata häneltä

lakin, ennen kuin hän oli selvillä tilanteesta. Mutta sillä välin

ennätti kolmas ryypiskelijöistä livahtaa pakoon.

Suntio riensi hänen jälkeensä. Mies loikkasi suoraan kirkkoa kohti

nähtävästi aikoen päästä sen suojissa metsään. Mutta ehdittyään

kirkon eteen, lappalainen kompastui ja lensi suin päin kinokseen.

Ennen kuin hän ehti siitä selviytyä, saavutti suntio hänet, sieppasi

lumelle lentäneen lakin ja painui sakaristoon.

Lappalainen kömpi ylös ja kirosi synkeästi. Hän ajatteli ensin mennä

suntion perässä ja riistää väkisin lakkinsa pois, mutta hylkäsi

kuitenkin sen ajatuksen. Ei siitä olisi tullut mitään apua. Olisi

vain pappi päässyt sakotuttamaan kirkkorauhan häiritsemisestä. Hän

asteli tuvalle mieli kuohuksissa ja sydän sappea täynnä. Tuvan edessä

hän pysähtyi ja silmäsi kirkolle päin. Siellä näyttiin kantavan

jotakuta kirkosta ulos. "Kukahan sekin lie?" ajatteli hän ja yritti

lähteä katsomaan, mutta muisti samassa, ettei hänellä ollut lakkia ja

pyörsi tupaan.

Herra Olaus oli vielä saarnatuolissa, kun suntio tuli sakaristoon.

Hän järjesti lakit pöydälle riviin ja istui odottamaan. Siinä ne nyt

olivat: kuusi kappaletta! Hän katseli lakkien koristuksia ja huomasi,

että viimeksi saadussa oli saukonnahkareunus... Tulisipa nyt herr'

Vuolevi, niin saisi nähdä kauniin kokoelman. Hän kuulosti. Pappi

aloitti juuri rukousta esivallan edestä... "meidän rackan Cuningam

ja Herram edest, Cuningan Corkiasti rakastettavan Puolison, meidän

armollisimman Drottningin edest", seurasi suntio mukana. Hän oli

avannut pöydällä olevan virsikirjan ja koetti pysyä papin perässä,

mutta huomasi, että herra Olaus luki rukoukset tavallista nopeammin,

ja työnsi kirjan syrjään.

Sirma lopetti jumalanpalveluksen saarnatuolista ja astui sakaristoon.

Hän huomasi lakit pöydällä ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.

Katsohan vaan! Kokonaista kuusi lakkia.

Joo. Meinasivat trollit vastustella, mutta sain minä ne kumminkin...

Suntio otti lakit yksitellen ja ilmaisi omistajat. Tuossa on Aslak

Omman, virkkoi hän ja pyöritti saukonnahkareunuksista kädessään.

-- Yritti pakoon, mutta sain kiinni... Siltä pitää herr' Vuolevin

määrätä suurempi maksu. Vastustelee usein... ja kiroilee...

Lakit katsottiin ja Sirma nousi saarnatuoliin julistamaan, että

lakkien omistajat saavat käydä ne perimässä sakaristosta.

Lappalaiset tulivat. Heitä oli vain viisi. Sirma huomasi sen.

-- Missä on Aslak Omma? kysyi hän tuimasti.

-- Ei aikonut välittää reuhkasta, vastasi muuan miehistä.

-- Kyllä minä opetan välittämään! Saa sakkoa ensi käräjissä

kaksinkerroin, jollei tule sitä illalla pappilasta noutamaan. Lukkari

antaa hänelle siitä tiedon, lisäsi hän lukkariin kääntyen.

-- Ja te toiset! jatkoi hän luoden ankaran katseen edessään seisoviin

lappalaisiin. -- Kuinka monta kertaa teille on sanottu, ettei saa

jäädä kirkkotupiin lojumaan kirkonajaksi, vaan on jokaisen tultava

kirkkoon, kun kerran on kirkolle saapunut? Se on Kuninkaallisen

Majesteetin nimenomainen käsky, jota ei saa rikkoa hinnalla ei

millään! -- Ettekö ole kuulleet siitä, mitä?

-- Onhan kuultu... monestikin, jurautti vastata etumaisena seisova

pitkä, luiseva lappalainen.

-- Ja sittenkin uskaltaa Simma ruveta vastustelemaan, vaikka on jo

yhden kerran saanut sakkoa!

-- Mitä teillä siellä kirkkotuvassa oli, joka niin viehätti?

-- Na, viinaa tietysti, vastasi Simmaksi puhuteltu ja siristi

silmiään.

-- Sen arvaan! Kenen tavaraa se oli?

-- Naa... Omman se oli... koko nassakka.

-- Mistä Omma viinaa oli saanut?

-- Ka, mistäpä mie... tiesi jo... Sen se vaan oli.

Sirma otti lakin pöydältä ja katseli sitä. Se oli vanha ja kulunut,

päälaki jo aivan haalistunut.

-- Kenen tämä on? kysyi hän.

-- Minun on, anna tänne! vastasi pieni, tukeva mies, jolla oli iso

arpi toisessa poskessa, ja jonka tihruiset sameat silmät todistivat

viinan vieläkin kiertelevän hänen matalaotsaisessa päässään.

-- En ennemmin kuin maksat puoli hopeamarkkaa kirkolle.

-- Ka, maksanpa tietusti! Onhan lakki aina sen väärti, vaikka

vanhakin.

Lappalainen kaivoi rahan ja pani sen pöydän nurkalle.

-- Kenenkäs tämä on? kysyi herra Olaus ottaen pöydältä sokerikeon

muotoisen lakin, jossa oli suuri, punainen tupsu päälaella.

-- Minun se on.

Nuori, sinisilmäinen lappalainen pisti kätensä peskin poveen

hakeakseen esiin määrätyn maksun.

-- Oletko sinäkin ollut Omman viinoja ryyppimässä?

-- En. Mie olin teman Antraksen kanssa toisessa tuvassa.

-- Mitä te siellä teitte?

-- Na, satuttiin nukkumaan... uni petti... kirkkuun olisimme

tulleet.

Hän sai lakkinsa samoin kuin hänen toverinsakin.

-- Olkaa vasta varovaisemmat, ettette nuku kirkonaikana, varoitti

herra Olaus ja lisäsi:

-- Ensi käräjissä saatte sakkoa kaikki muut, paitsi nämä unikeot.

Te saatte vielä anteeksi tämän kerran, mutta jos vasta laiminlyötte

kirkkoontulon syystä tai toisesta, sakotutan teitäkin. -- Ja nyt

saatte mennä!

Lappalaiset lähtivät. Herra Olaus kokosi rahat pöydältä ja riensi

ulos.

Kirkon rappusilla lepäsi pyörtynyt vaimo, näyttäen jo selvästi

toipumisen merkkejä. Silmäluomet värähtelivät hiljaa ja nyrkkiin

puristuneet kädet olivat auenneet. Vaimon mies oli polvillaan maassa

ja hieroi lumella sairaan otsaa. Ympärillä seisoi miehiä ja naisia

jännitetyin ilmein seuraten miehen toimia.

Herra Olaus pysähtyi joukkoon.

-- Hierokaahan vaan lumella, virkkoi hän. -- Hän näyttää heti

toipuvan.

Hän jätti joukon siihen pyörtynyttä virvoittelemaan ja läksi

kahlaamaan äskeisiä jälkiään pappilaan.

Vaimo toipuikin pian ja saattoi miehensä avulla lähteä liikkeelle.

Väki hajaantui vähitellen. Joukko kirkkomiehiä suuntasi askeleensa

samaan kirkkotupaan, jossa suntio oli saarnan aikana ollut lakkeja

ryöstämässä. Aslak Omma istui lattialla lakittomin päin ja tuijotteli

roihuavaan tuleen.

-- Olisit käynyt lunastamassa lakkisi lukkarilta, virkkoi hänelle

toinen äskeisistä juomatovereista. -- Nyt saat mennä illalla

pappilaan saamaan saunasi sinäkin, ja takaanpa, että se tulee olemaan

hyvä!

Miehet nauroivat makeasti.

Aslak katsahti heihin ja silmissä välähti suuttumus.

-- Minä olen päättänyt, etten nöyrry papin edessä, niinkuin te

toiset! kivahti hän. -- Millä oikeudella ahdistaa pappi minua

kirkkoonsa? Tiedän kyllä, että on olemassa laki sellainen, johon

pappi valtansa perustaa. Mutta mitä on laki?... Se on herrojen

keksintöä, jolla riistetään meiltä vapaus. Minä en aio välittää

sellaisista laeista! Ennemmin ottakoon pappi vaikka sata lakkia kuin

minä lähden nöyristelemään hänen eteensä ja sitä takaisin lunastamaan!

Aslak nousi ja astui ulos. Hetken kuluttua hän palasi takaisin päässä

uusi punainen neljän tuulen lakki, jonka päälaki riippui rentona

sivulle.

-- Muistin, että minulla oli toinenkin lakki mukana. Nähkääs, on hyvä

ottaa varalakki tästä lähtien myötä, kun kirkolle lähtee, nauroi hän

ja painahutti lakkia syvemmälle päähän. -- Se oli jo kolmas, jonka

herr' Vuolevi tänään sai... Enpä välittäisi siitä yhtään muuten,

mutta, nähkääs, siinä oli hyvä saukonnahkareunus! Mitähän tehnee

herr' Vuolevi lakeillani?... Totisesti! Luulenpa, että hän myy ne

muun rihkaman mukana, jolla hän kauppaa käy. -- Ja hän nauroi niin,

että valkoiset hampaat välkkyivät.

Aslak istahti entiselle paikalleen ja katseli tuleen. Ja vaikka

hän koetti hengessään nauraa papille, ei hän saattanut lakkiaan

unohtaa. Ei, päinvastoin. Kun hän rehellisesti tunnusti itselleen,

karvasteli häntä suuresti sen menetys. Tavallisesta lakista hän ei

olisi välittänyt, mutta tämä oli hänestä kallisarvoinen, sillä se

oli lahja kauniilta Ingalta, Pierra Päiviön tyttäreltä. Inka oli

hänen mielitiettynsä, ja he olivat päättäneet mennä naimisiin. Sen

vuoksi kaiveli kiukku Aslakin sydäntä, kun hän ajatteli lakkiaan. Sen

menetys ennusti ehkä pahaa hänen onnelleen... yhtä kaikki? Aslak oli

taikauskoinen. Hän oli monesti pannut merkille pikku tapahtumia, ja

toteen olivat käyneet. Eikähän tämä niin pikku tapahtuma -- olihan

hän tekemisissä papin kanssa. Pitäisiköhän ainakin nöyrtyä ja mennä

lunastamaan lakki pois?... Ei, sitä hän ei tee, ei vaikka onni

menköön!... Aslak katkaisi äkkiä mietteensä: Uskaltaisiko hän senkin

uhalla olla taipumaton?...

-- Mikähän Päiviön vaimolle tuli, kun pyörtyi kirkossa? kysäisi äkkiä

joku.

Aslak säpsähti.

-- Kummanko Päiviön, Pierranko vai Jounin? kysyi hän hätäisesti ja

tuijotti puhujaan. Hän tiesi jo, kumman vaimo se oli ollut. Hän

aavisti sen.

-- Pierran vaimo se oli... Kaatui penkkiin keskellä herr' Vuolevin

saarnaa...

Aslakista tuntui, kuin olisi jotakin raskasta laskettu hänen

hartioilleen. Hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Mitähän se todellakin

merkitsi? Uhkasiko pappi hänen onneaan...? Kaksi omituista sattumaa

samana päivänä: ensin saa pappi käsiinsä Ingan lahjan ja sitten

pyörtyy Ingan äiti kirkossa... Ennustiko se pahaa? Varmaankin! Papin

viha näytti tuhoisalta. -- Hänen äskeinen päätöksensä alkoi horjua.

Ehkä oli kuitenkin parasta nöyrtyä ja lepyttää pappi... Hän taisteli

itsensä kanssa tuijottaen kiukaassa riutuvaan valkeaan. Lopulta hän

pääsi selvyyteen:

Hän päätti lunastaa lakin.

Samassa kun Aslak sen päätöksen teki, tuntui hänestä kuin olisi Inka

katsellut häntä jostakin kaukaa ja hymyillyt suloisesti. Ja silloin

teki Aslak toisenkin päätöksen: hän päätti samalla lakinnoutoretkellä

saattaa naima-asiansa onnelliseen päätökseen.

Hän lähti hakemaan Pierra Päiviötä.