Könkämä-enoa ajeli yksinäinen mies. Keli oli hyvä, ja ahkio luisti
kuin itsestään. Porolla ei ollut suurta vaivaa sen vetämisessä.
Ajotien, joka vuoroin kierteli jokea pitkin, vuoroin poikkesi maalle,
oli tuisku panettanut melkein umpeen. Mutta siitä huolimatta kävi
kulku kepeästi, sillä tuuli oli pieksänyt tuiskun jäljen kovaksi ja
kantavaksi. Joelle se oli lyönyt lumen aaltomaisiin harjanteisiin,
joita pitkin ahkio hyppeli kuin leikkikalu. Ajajalla oli täysi
työ pidellä sitä tasapainossa. Tuontuostakin lennähti ahkio äkkiä
sivulle, milloin oikeaan, milloin vasempaan, ja olisi monta
kertaa keikahtanut kumoon, jollei ajomies olisi sitä äkkinäisillä
ruumiinliikkeillä pystyssä pidellyt. Hän näyttikin olevan tottunut
porolla-ajaja, sillä taitavasti taivuttaen ruumistaan aina
päinvastaiselle suunnalle hän esti ahkion kaatumasta.
Ajomies oli Sirma. Hän oli paluumatkalla pitäjältä.
Poro hiljensi juoksuaan, ja ajajakin saattoi nyt huolettomampana
istua pulkassaan ja antautua mietiskelyihin.
Se, mikä herra Olauksen sydäntä eniten kaiveli, oli Paulus-Jounin
suorittamaton kirkkorangaistus. Joulu oli mennyt hänen näkemättä
Jounia häpeän puussa. Hän oli käynyt nimismiehen luona monta eri
kertaa asiasta vartavasten puhumassa, mutta Martinpoika oli aina
vedonnut siihen, ettei ollut muka saanut Jounia käsiinsä sen koommin,
kun tämä käräjäin jälkeisenä päivänä oli lähtenyt hänen luotaan.
Valehteli, lurjus! Hän näki sen jo naamasta! Ei ollut halua koko
toimeen Martinpojalla!... Mutta hänpä näyttää nimismiehelle, mitä
hänen virkaansa kuuluu. Hän hankkisi voudilta määräyksen Jounin
vangitsemiseen, ja silloin oli Martinpojan pakko toimia... Ja jos
ei nimismies ryhtyisi asiaan vielä sittenkään, hän toimittaisi
vangitsemisen omien miestensä avulla, ja silloin ei noita enää
livistellyt pitkin tuntureita. Jalkapuussa istuisi, istuisi koreasti
koko kirkkokansan nähden, ja nimismies joutuisi virkasyytteeseen...
Ja jos ei vouti ottaisi hänen anomustaan huomioon, hän menisi etemmäs
-- vaikka kuninkaaseen saakka...! Ja silloinhan nähtiin, oliko
Lapissa lakia vai ei!
Sirma tempaisi ajohihnasta, niin että poro säikähtyneenä porhalsi
täyteen laukkaan. Lumi tuprusi silmille, ja ahkio heittelehti kuin
kerä puoleen ja toiseen. Nyt nousi tie kuitenkin joelta maalle, jossa
kallellaan olevat tienviitat osoittivat sen suuntaa, ja ylämäessä
hiljeni jälleen poron vauhti. Käännellen päätään puoleen ja toiseen,
se nousi lyhyin, tempovin askelin läähättäen törmää ylös.
Poron kipakka meno oli hetkeksi katkaissut Sirman mietteet, mutta
nyt ne lähtivät taas kulkemaan äskeisiä teitä... Nimismies oli
ruvennut ahdistelemaan häntä sakoista, jotka hän käräjissä oli
saanut. Oli uhannut tulla ryöstölle, jollei niitä heti suoritettaisi.
"Onhan papilla lehmiä, myydään ne!" oli se heittiö sanonut, kun
hän, herra Olaus, oli huomauttanut, ettei hän ollut saanut vielä
palkkajyviään... Kirottua sentään! Millä hän suorittaisi sakot, kun
ei ollut rahaa, eikä Torniostakaan kuulunut mitään? Kaikkiaan olivat
käräjät tulleet hänelle maksamaan kaksikymmentäneljä markkaa...
Jumaliste! Sellainen summa...! Kuusi markkaa vielä Martinpojan
juttuun lisää eräästä toisesta kunnianloukkauksesta... Mistä siepata
nyt sellainen summa, kun eivät palkkarahat olleet tulleet, eivätkä
lappalaiset olleet maksaneet viime vuotisia kalakymmenyksiään?
Poro sai uuden äkäisen läimäyksen hihnasta ja heittihe tuliseen
laukkaan. Pahaksi onneksi oikaisi tie juuri halki rudon, jossa
kaatuneita puunrunkoja pisti esiin lumen alta. Yht'äkkiä sukelsi
ahkion keula muutaman puunrungon alle. Rapsis! Pappi lensi suin päin
pensaikkoon. Vuottoraippa oli mennyt poikki, ja poro oli temmannut
hänet ahkiosta.
Sirmalta pääsi synkeä kirous. Hän kömpi ylös pensaikosta yltäpäätä
lumessa. Nenästä vuosi veri, ja peskin hiha oli mennyt halki. Hän
läimäytti hihnalla läähättävää poroa, joka siitä yhä enemmän säikähti
ja rupesi tempomaan ja teutaroimaan hihnan päässä, silmät jäykkinä
pelosta. Hän sitoi sen puuhun kiinni ja ryhtyi lumella hautomaan
verta vuotavaa nenäänsä.
Hän sai vuodon asettumaan ja puisteli lumen päältään, silmäsi
yrmeissään haljennutta peskin hihaa ja rupesi korjaamaan
vuottoraippaa, joka oli mennyt keskeltä poikki. Saatuaan sen kuntoon
hän lähti jatkamaan matkaa.
Tuokion kuluttua hän pääsi rudosta ulos avaralle vuomalle, jossa
siellä täällä kasvoi matalaa koivurisukkoa. Nyt saattoi taas
heittäytyä selkäkenoon ahkioon ja antaa poron juosta hiljaista
nulkkaa...
Vuoman toisessa päässä näkyi musta piste, joka mutkitellen
läheni. Väliin se katosi risukon taa, sukeltaakseen hetken päästä
esiin suurempana. Nyt se jakautui kahdeksi toisiaan seuraavaksi
epämääräiseksi kuvioksi, ja pian erotti Sirman tottunut silmä kaksi
ajomiestä, jotka lähestyivät häntä hiljaista nulkkaa ajaen. Päästyään
lähemmäksi teki etumainen poro pitkän kaaren oikeaan, ja perässä
tuleva heittäytyi heti toisen jälkeen, Sirma tunsi ajomiehet: ne
olivat Paulus-Jouni ja Pierra Päiviö.
Tunnettuaan papin tempaisi Jouni poronsa laukkaan aikeessa ajaa ohi,
mutta Sirma hyppäsi ahkiosta ja huusi miehiä seisottamaan. Päiviö
totteli heti kehoitusta ja nousi ahkiosta, mutta Jouni ehti jonkun
matkaa, ennenkuin pysäytti ajokkaansa.
-- Mihinkäs ajetaan? kysäisi Sirma, heittäen vihaisen katseen
etempänä seisovaan Jouniin.
-- Kodalle tietysti, murahti Päiviö.
-- Kuulehan, miten akkasi jaksaa? Joko on toipunut vai vieläkö on
sairaana?
Päiviö painautti lakkia toiselle korvalliselle.
-- Heikkona on. Ei taida sinussa olla parantajaa, vaikka sairaaksi
saatoit.
-- Näkyypä sinulla olevan parantajat myötä, joten et minun neuvojani
tarvinne.
-- Hei, pappi! Joko olet sakkosi maksanut? huusi samassa Jouni, joka
tähän saakka oli ääneti kuunnellut toisten keskustelua.
-- Mitä se sinuun kuuluu?
-- Ajattelin vain, että saisit lainaa minulta. Minä olen jo aikoja
selvittänyt asiat Martinpojan kanssa. Hän kului kaipaavan sinua.
Sirma yritti vastata, mutta samassa hypähti Jouni ahkioonsa ja
sivalsi poronsa juoksuun. Päiviö seurasi esimerkkiä ja karahutti
toisen jälkeen. Samassa riistäysi Sirmankin ajokas tuliseen laukkaan
ja vetäisi ajajansa; kumoon, kiskoen tätä perässään kuin kierivää
kerää. Lumi tuprusi korkealle, ja vuoman valkeaan pintaan syöpyi syvä
vako. Takaapäin kajahti lappalaisten ilakoiva naurunrähäkkä.
Sirma kömpi pystyyn suu ja silmät lunta täynnä. Sylkien ja töpehtien
hän hyppäsi ahkioon, ja se sivallus, jonka poro nyt sai, pani sen
vihurina kiitämään pitkin lumista lakeutta. Koparat syytivät lunta
niin sakeasti ettei herra Olaus saanut silmiään auki ollenkaan. Isoja
lumipaakkuja tuiskusi kuin pyssyn suusta, sattuen milloin rintaan,
milloin otsaan. Kesti tuokion, ennen kuin säikähtänyt poro tyyntyi
sen verran, että Sirma saattoi enempiä lumia pyyhkiä pois päältään.
-- Kirottu elukka! Manalaisetko sinua riivaavat, kun et saata
siivosti juosta! Ääh... ä... häh!
Poro kiinnitti juoksua, mutta kulki jo rauhallisemmin, silloin
tällöin vain vilkuen sivuille.
Vai oli Paulus-Jouni nyt ilmestynyt näille maille, ajatteli herra
Olaus. Nyt kun olisi pari tukevaa miestä, olisi noita kiinni ja
ylihuomenna kirkolla. Voi sentään, ettei pitänyt saada sitä miestä
käsiinsä! Nytkin oli matkalla saastaiseen toimeensa... Eikä hän
voinut sille mitään, yksin kun oli... Mutta mitä? Jospa hän ainakin
voisi! Jospa hän sittenkin lähtisi yksin estämään pimeyden ruhtinaan
töitä, kävi kuinka kävi. Jounia hän tosin ei voisi vangita, mutta
hänen työnsä hän voisi tehdä tyhjäksi jo paljaalla läsnäolollaan...
Sirma heitti hihnan poron niskalta ja tempaisi rajusti. Eläin hyppäsi
äkkiä syrjään, teki muutamia renkaita ja pyrki entiseen suuntaansa.
Mutta kun se ei sinnepäin päässyt, se lähti tolvaamaan takaisinpäin
korviaan liikutellen ja vilkuillen sivuille, kuin epäröiden
äkkinäistä suunnan muutosta.
Pastori kiinnitti ajohihnaa, ja poro painalsi äskeistä jälkeä
takaisin, kaartaen tien samasta kohtaa kuin Päiviön ja Jounin porot
äsken. Pian se pääsi vuoman reunaan, ja nulkaten maalle se poikkesi
itsestään verekselle ahkionuralle, joka läpi rudon lähti vetämään
toiselle vuomalle, minkä edellisestä erotti vain kapea metsäsaareke.
Lappalaisia ei enää näkynyt. Sirma tarkkasi vuoman toista laitaa,
joka häämöitti eräältä, mutta ajajia ei hänen pälyävä silmänsä
keksinyt. He olivat jo ehtineet vuoman yli... Sitä parempi hänelle...
Eivät tiedä mitään miehet, että hän on tulossa... Ja syventyen
ajattelemaan retkensä päämäärää hän kiinnitti vähän väliä ajoaan.