Korkealla jokitörmällä, peninkulmaa alempana Enontekiön kirkkoa,
on Suonttavaaran talo, jossa asuu nimismies Maunu Martinpoika.
Naapureita ei ole lähistöllä, lukuunottamatta ympäristössä liikkuvia
lappalaisia, jotka pystyttävät kotansa milloin minnekin, välistä
melkein talon kuuluville, väliin kauemmas sisämaahan. Kaksi
peninkulmaa alempana nimismiehen taloa on Tulinkisuvannon yksinäinen
uudistalo. Se on lähin lantalaisnaapuri sillä suunnalla.
Mutta vaikka nimismiehen talo onkin niin ypöyksinään suuren
jokisuvannon varrella, on se siitä huolimatta liikepaikalla.
Nimismiehen pihasta lähtee valtatie talvisaikaan Jukkasjärvelle, joka
on lähin suurempi kylä eteläpuolella Enontekiötä. Sinne on kymmenen
peninkulman taival yli puuttomien tuntureiden ja silmänkantamattomien
vuomien. Mutta tie on hyvin viitoitettu, sillä sitä myöten käy kaikki
liikenne eteläänpäin. Sitä ajaa esivalta joka talvi Enontekiöön, sitä
kulkevat virstan pituiset veroraidot, joilla lapinvero kyyditään
lähimpään maaherrankaupunkiin, Tornioon. Se kootaan nimittäin
kaikista pohjoispitäjistä Suonttavaaraan, josta Enontekiön nimismies
lähettää sen etelään. Sitä varten onkin talon kolmelle sivulle
rakennettu suuria aittoja, joissa kruununsaatavia säilytetään. Ne
muodostavat asuinrakennuksen kanssa jykevän neliön, niin että talo
näyttää jonkinmoiselta linnoitukselta.
Käräjäin jälkeisen päivän iltana istui nimismies Paulus-Jounin
kanssa pirtissä tupakoiden ja tarinoiden. Nimismiehen vaimo,
lihava Saara-emäntä, kantoi ruokia pöydälle. Lapset leikkivät
lattialla poroja. Yhdellä oli kaulassa poron länget ja toinen istui
kumoonkäännetyllä jakkaralla Jounin kintaat kädessä ja ajoi. Iloinen,
vilkas puheenpajatus kävi leikin ohella.
Emäntä sytytti talikynttilän ja vei sen pöydälle. Sitten hän veti
reppänän auki, että keitinsavu pääsisi ulos.
-- Hiljempaa, sikiöt, että kuuluu muidenkin ääni! torui hän lapsia ja
lisäsi kääntyen miehiin:
-- Nyt olisi ruoka valmis.
-- Lähdetäänpä haukkaamaan, kehotti nimismies Jounia. -- Eiköhän
sinullekin maistune ruoka vähän paremmalta nyt, kun olet jälleen oma
herrasi?
-- Huonot niestat[7] olikin vanginkuljettajalla, nauroi Jouni. --
Vaivainen poronlapa, jota yhdessä kalusimme, ja surkean mustaa
pettua... Eipä se juuri syötättänyt.
-- Niin, nyt olet taas vieraanani, vaikka äsken sainkin siitä nuhteet
papilta ja vielä itse oikeuden edessä, lausui nimismies hymyillen
asettuessaan istumaan leveän, ristikkojalkaisen pöydän taa. -- Ei
taitaisi herr' Vuolevi pitää tästä näystä, lisäsi hän, iskien silmää
Jounille.
-- Eipä kyllä. -- Jouni veti suuren siian eteensä ja leikkasi sen
keskeltä poikki. -- Sisua on sille miehelle Jumala antanut, niinkuin
sopulille... Jos olisi vähän suurempi kooltaan, niin sitä pelkäisi...
-- Niinpä kyllä... Mutta ei hänen kanssaan leikikseen ole asioissa,
vaikka on tosin vähäinen varreltaan Sen näin taas, kun oli vanha
niittyjuttumme esillä... Haukkui silmät, korvat täyteen, vaikka oli
vasta saanut sakkoa!
-- Niin... mitenkä meni se juttu nyt?
-- Lykättiin taas... ja tiesi, kuinka monennen kerran...
-- Mikä niitty teillä oli nyt viimeksi tingassa?
-- Kaikkihan ne ovat vielä tingassa... mutta Seitavuopiosta oli
tällä kertaa suurin riita... Minä olen sen raivauttanut, mutta pappi
tekee sen heinän melkein joka vuosi... Mutta ensi käräjissä näytän,
miten käy... Minä sain eilen paperin, jonka luulen tepsivän. Vahinko
vain, ettei se ennättänyt näihin käräjiin... Ja ensi kesänä aion
joutua niityille ennen pappia, kävi sitten kuinka kävi!
-- Hyvä! huudahti Jouni. -- Minä tulen heinämieheksi, jos en mene
Ruijaan!
-- Se kyllä sopii... Mutta uskallatko papin niitylle?
-- No, ei kai pappi minua sentään syöne, nauroi Jouni. -- Ja sitä
paitsi luulen, ettei Kaarina-emäntä sitä sallisikaan.
-- Mitä Jouni puhuu Kaarina-emännästä? kysäsi Saara lieden luota.
-- En mitään erityistä.
-- Kas vaan, virkkoi nimismies ja iski silmää vaimolleen. -- Jouni
luulee olevansa papin emännän suosiossa.
Jouni teki suuren loven viilipyttyyn ja lausahti:
-- Entäpä jos olisinkin?
-- Pyh! sanoi Saara ja pyörähti lieden luona. -- Mistäpä
Kaarina-emäntä olisi Jounille kiitollisuuden velassa?
-- Entäpä jos olisi?
-- Olet tainnut olla tohtorina? kysyi nimismies.
-- Entäpä, jos olisin ollut? Jouni silmäsi veitikkamaisesti Saaraan.
-- No, ei ole sitten kumma, jos pappi on sinulle vihainen, kun
pakkaudut taikomaan hänen vaimoaan.
Jouni söi hetkisen puhumatta mitään ja sanoi sitten kuin sivumennen:
-- Ei pappi siitä tiedä...
-- Kas vaan! Aivan salaisia hommia... Enpä olisi uskonut, että
sinulla on potilaita pappilassakin!
Saara kuunteli uteliaana miesten keskustelua ja kysäsi:
-- Minkälaisessa taudissa Jouni on Kaarina-emäntää auttanut?
-- Pitäisikö sanoa?
-- No ei vaan, jos se on niin suun salaisuus! Saara pyörähti jälleen
lieden luo.
Jouni nauroi veikeänä ja silmäsi nimismieheen, joka näytti kokonaan
kiintyneen viilipyttyynsä.
-- Ei se mikään salaisuus ole, sanoi hän tuokion kuluttua. --
Kaarina-emännällä oli kova hammassärky viime keväänä... koko poski
ihan paisuksissa. Satuin pappilaan -- pappi ei ollut silloin kotona
-- ja tarjosin apuani, mutta Kaarina-emäntä hylkäsi tarjoukseni.
"No, ei tyrkytetä, kun ei kerralla vastaanoteta", sanoin ja läksin
pois... Mutta tuskin olin päässyt joelle, kun palvelustyttö juoksi
perään ja huusi pysähtymään. Sanoi emännän lähettäneen neuvoa
kysymään ja anteeksi pyytämään "Mitähän, jos en auttaisikaan
enää?" sanoin Tyttö rukoilemaan: "Älä, hyvä Jouni sitä tee! Sääli
Kaarina-emännän kaunista muotoa!" Ja minä säälin -- sillä, katsoppas,
Saara, minä pidän sellaisista kasvoista kuin Kaarina-emännän! Niitä
voi ihailla, ihan mielikseen katsella, ja siksi pyörrytin pyhät
sanani ja -- annoin tytölle neuvon. Toisena päivänä oli ollut terve
kuulin myöhemmin -- Kun nimittäin syksyllä olin kirkolla tuli tyttö
kiittämään... "Kaarina-emäntä käski sanoa suuret kiitokset", sanoi
hän. "Apua oli... heti eikä ole sen koommin hammassärky vaivannut",
sanoi.
-- Kas vaan, sinähän taidat olla koko lääkäri, nauroi nimismies. --
Mitähän pappi sanoisi, jos tietäisi?
-- Ei sitä tarvitse papin tietää, sanoi Saara. -- Hyvä oli että
autoit Kaarina-emäntää. Hän on niin lempeä ja suloinen ja aina niin
ystävällinen...
-- Niin on. Monesti olen pappia kadehtinut ja ihmetellyt, että hän on
sellaisen vaimon saanut, veisteli Jouni lusikkaansa nuollen.
-- No älä nyt houri! torui Saara. -- Komea mieshän pappikin on.
Sellaisia tulisia silmiä ja sellaista jäntevää leukaa ei taas ole
monella.
-- Kuulehan eukkoa! On tainnut pihkaantua pappiin, ivaili nimismies.
-- Ole sinä vaiti ja syö rauhassa! Pappiko tällaisista kuin minä?...
Hänellä on hempeämpi oma kainaloinen kana.
-- Niin, virkkoi Jouni, minä uskon, että jos ei herr' Vuolevilla
olisi sellaista vaimoa, niin hän olisikin itse piru!
-- Nyt puhut pahoja papista ja sitä sinun ei pitäisi tehdä, varoitti
emäntä pudistaen päätään. -- Pappi on sentään Jumalan palvelija.
-- Olkoon vaan, mutta sen minä sanon, että jos teidän Jumalallanne on
kaikki palvelijat samanlaisia, niin en pane paljon arvoa häneen!
Emäntä ei vastannut mitään, puistihan vain päätään. Nimismies otti
hyllyltä viinatuopin ja täytti kaksi tinapikaria. Ojentaen toisen
Jounille sanoi hän:
-- Älähän huolehdi! Eivät ne kaikki papit ole sentään samanlaisia...
Juommepa terveydeksemme!
Hän tyhjensi pikarin yhdellä siemauksella ja siveli tyytyväisenä
harvapartaista suutaan. Jouni yritti seurata esimerkkiä, mutta
pysähtyi ja jäi tuijottamaan pikariin.
-- No, miks'et juo? Oikeaa tavaraa se on!
-- Oikeaa näkyy olevan... parasta lajia... Hän tuijotti yhä pikariin
kulmat rypyssä.
-- No, kumase sitten pois! -- Vai mitä kujeita sinulla on?
-- Älähän... tästä näkyy hauskoja asioita... -- Mitä houraat...?
Mitä siitä näkyisi muuta kuin mitä siinä on...
Pappi näkyy tulevan tänne, puheli Jouni yhä tarkaten pikaria
kädessään... Ajaa nulppohärällä... hihna on mennyt poron
takajalkojen väliin... koettaa saada sitä pois, mutta ei saa... Nyt
hyppää ahkiosta... selvittää hihnan ja nousee rantatörmää ylös...
Sinä saat vieraita, nimismies, jatkoi hän isännän puoleen kääntyen ja
tyhjensi pikarin.
Nimismies katseli häntä kummissaan, ja emäntäkin oli pyörähtänyt
jälleen lieden luota ja seisoi kädet lanteilla, tuijottaen Jouniin
suurin silmin.
-- Mitä se Jouni nyt höpsii...? Pappiko tänne...
-- Niin, sanoi Jouni ja nousi pöydästä. -- Minä menen tuonne tupaan
siksi aikaa.
-- Ne taitavat olla sinun viisastelujasi taas, lausui nimismies
puoleksi leikillään.
-- Itsepähän näet...
Samassa syöksähti muuan lapsista pirttiin ja huudahti:
-- Pappi tuli... pololla ajoi!
-- No, jopa nyt kummia! sanoi emäntä.
Jouni astui tuvan ovelle, mutta nimismies kutsui hänet takaisin.
-- Mihinkä menet? Tule rauhassa istumaan, tuli sitten vaikka
piispa!... Tottapa sanoo asiansa.
Ovi avautui ja herra Olaus työntyi pirttiin. Hän kopisti lumen
kengistään ja viskasi kintaansa penkille. Ottaen lakin tyynesti
päästään hän lausahti yksikantaan:
-- Iltaa!
-- Hyvää iltaa! Pappi on hyvä ja käy peremmäs.
Herra Olaus otti muutaman askelen keskemmäs huonetta ja silmäsi
syrjästä Jouniin.
-- Täälläpä näkyvät ystävät taas olevan yhdessä, virkkoi hän
terävästi.
-- Parempihan on ystävyys kuin viha... Eikö se Raamattukin niin opeta?
-- Kyllä... mutta se sanoo myös: "Älkää vetäkö iestä yhdessä
epäuskoisten kanssa..." ja sinulla, Martinpoika, näkyy olevan siihen
erityinen taipumus.
-- Vai niin! Herra Olaus on tainnut tulla tänne saarnaamaan, mutta
minä kiellän huoneeltani sen kunnian!
Nimismiehen ääni oli kylmä ja pureva.
Herra Olauksen sisu kuohahti, mutta hän hillitsi itsensä.
-- En ole tullut saarnaamaan, vaikka ei sekään taitaisi tehdä sinulle
pahaa, Martinpoika, sanoi hän niin tyynesti kuin saattoi. -- Tulen
puhumaan meidän keskisestä niittyriidastamme.
Nimismies oli täyttänyt piippunsa ja istui huolettoman näköisenä
pöydän takana, vedellen pitkiä savuja. Paulus-Jouni seisoi takan
kupeella ja emäntä oli pyörähtänyt ulos.
-- Mitä puhumista siinä on? Asiahan on selvä.
-- Selvä? Tarkoitatko, että niityt ovat sinun? -- Seitavuopiokin...?
-- Luonnollisesti! Minähän senkin olen raivauttanut.
-- Raivauksesta viisi! Mutta mihin perustuu omistusoikeutesi?
-- Minä näytän sen paikalla papille!
Nimismies kavahti pystyyn ja riensi tupaan. Hetken päästä hän palasi,
kädessään paperi.
-- Tuosta voi herra Olaus nähdä, mihin omistusoikeuteni perustuu!
Tämä otti paperin ja silmäili sitä kulmat rypyssä.
Paperi oli jäljennös kaikkein armollisimmasta kuninkaallisesta
plakaatista, joka oli annettu Kalmarissa, ja siinä kehotettiin
talonpoikia muuttamaan Lappiin uudisasukkaiksi ja ottamaan haltuunsa
sellaisia maita, joita lappalaiset eivät tarvinneet, sekä raivaamaan
niitä viljelykselle.
-- Mitä tekemistä tällä on tämän asian kanssa? kysyi herra Olaus
olkapäitään kohauttaen ja ojensi paperin takaisin, -- Ei tämä paperi
valtuuta sinua möyrimään pappilan ympäristöjä, jotka selvästi
kuuluvat kirkolle ja papille!
-- Kuulukoot kelle hyvänsä, mutta minä olen niityt raivauttanut,
ennen kuin täällä vielä pappia olikaan, ja mitä kerran olen
raivauttanut, sen pidän, -- papista ja kirkosta välittämättä!
-- Sepähän nähdään!
-- Nähdään vaan! -- Mutta sen minä sanon, että tästä lähtien eivät
sinun lehmäsi syö minun heinääni, niin totta kuin käsivarteni vielä
on terve!
-- Ja minä sanon, että sinä et tästä lähtien tule kurpomaan pappilan
ympäristöjä, niin totta kuin tahdot, ettei virkasi joudu naulaan!
huusi herra Olaus jalkaa polkien. -- Meillä on vielä laki Lapissakin,
vaikk'ei olekaan lainvalvojia!... Hän pyörähti yht'äkkiä Jouniin
päin ja kysyi tuimasti:
-- Milloin tulet kirkkorangaistusta suorittamaan?
-- Se ei ole minun asiani, vastasi Jouni välinpitämättömästi.
-- Mutta se on minun!
-- Ei se ole papinkaan, sanoi nimismies terävästi. Se on minun
asiani, milloin Jounin kirkolle tuon.
-- Mutta minun asiani on määrätä, että se tapahtuu sellaisena pyhänä,
jolloin on kirkolla väkeä, ja sen vuoksi vaadin minä Paulus-Jounin
tuotavaksi jouluna!
-- Tässä ei tule papin vaatimukset kysymykseen! kivahti nimismies. --
Minä tuon hänet, milloin parhaaksi katson!
Herra Olaus astui kiivaasti nimismiehen luo ja ärjäisi:
-- Sinä rohkenet ruveta vastustamaan minua, viheliäinen voudin renki!
Nimismies punastui raivosta.
-- Herra pastori! Te ette näy muistavan nyt, missä olette! huusi hän
nyrkkiä puiden. -- Tämä on minun huoneeni, enkä minä kärsi, että
täällä kukaan liian suurta ääntä pitää.
Hän astui ovelle ja avasi sen selkoselälleen:
-- Pappi on hyvä ja laputtaa tiehensä! karjaisi hän ja osoitti ovea.
-- Sinä uskallat ajaa minut ulos, heittiö?
-- Uskallan! Ulos ja heti paikalla!
Herra Olaus seisoi hetken epäröiden, mutta otti sitten kintaansa
ja lakkinsa sekä astui pystyssä päin ulos, luoden mennessään
nimismieheen vihasta kirkkaan katseen.
Ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä.
Emäntä juoksi hätääntyneenä sisään. -- Ulosko ajoit papin, Maunu?
Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä! puhui hän kiivaasti hengittäen. --
Navetan ovelta näin, kuinka hän äkäisesti valjasti poronsa ja laski
pyrynä pihasta ulos.
-- Sinne menköön vaan, mokomakin riitapukari! Tulee tänne teuhaamaan,
niinkuin olisi isokin herra...
-- Iso herrahan se onkin... ja sinä menet ajamaan ulos!
-- Iso, iso, matki nimismies, mutta en lempo soi kärsi, että
lappalainen minua kovin komentelee!
-- Miehiä niitä on meidänkin heimossamme, nauroi Jouni.
Nimismies ei vastannut mitään, käveli vain kiivaasti edestakaisin.
-- Tillä oli nulppo polo, sanoi poika, joka äsken oli tuonut sanan
papin tulosta.
-- Kyllähän Jouni-setä sen tiesi, vai mitä, Eerikki?
-- Tieti kyllä! vahvisti pikku mies totisena.
Nimismies mitteli lattiaa ähkien kuin umpea kahlaava poro, pysähtyi
sitten äkkiä Jounin eteen ja kysäsi:
-- Mitä arvelet pyhän Andreaan päivästä?... Silloin ei ole paljon
kirkkokansaa, kun väki on Ruijassa.
-- Minusta on yhdentekevää, vaikka pyhän Aatamin päivänä. Pääasia
on, että saan sen veron kuitatuksi. Luulen, ettei pappi tule saamaan
minua toista kertaa venteeseensä.
Nimismies mietti hetkisen.
-- Mutta mitä, jos et menisi ollenkaan? virkkoi hän äkkiä.
Jouni repäisi silmänsä suuriksi.
-- Niinkö? Sitä olen itsekin ajatellut... mutta kävisikö se päinsä?
-- Miksi ei?... Mies on tipo tiessään... milloin Ruijassa...
milloin Ruotsissa... nimismies ei saa häntä käsiinsä... Ota sitten
ja tuo kirkolle!
-- Mutta, jospa itse joudut rettelöihin? Jounin äänestä soi vieläkin
epävarmuus.
-- Älä siitä huolehdi... minkäs tekee?... Kyllä minä voudille
selitykset annan...
-- Olkoon menneeksi! Kättä sen asian päälle! Jouni ojensi kätensä ja
nimismies puristi sitä nauraen.
-- Teemmepä papille pienet kepposet... hahhah!
-- Mutta mitäs teet, Maunu, jos menetät virkasi sen kepposen vuoksi?
kysyi Saara, joka päätään pudistellen oli kuunnellut miesten
keskustelua.
-- Virkani? Nimismies kääntyi vaimonsa puoleen ja jatkoi suu leveässä
hymyssä:
-- Pari pulloa Ruijan rommia voudille, jos kiinteälle ottaa, ja sillä
hyvä.
-- Mutta, jospa eivät rommit auttaisi?
-- Auttavat... varmasti auttavat! Minä tunnen äijän heikkouden.
Emäntä ei puhunut enää mitään, ryhtyi vain korjaamaan ruokia pöydältä.
-- Nyt saat lähteä auttamaan minua verokalojen punnituksessa, lausui
nimismies Jounille, ottaen naulasta lyhdyn ja aitan avaimen. --
Lankoniemeläiset ovat tuoneet raidon sillä aikaa kuin olin kirkolla
ja ne olisi punnittava, jotta nähtäisiin ovatko kruunun saatavat
täydet siltä kulmalta.
Miehet lähtivät aittaan.
Emäntä kantoi lapset levolle, jotka olivat vaipunee mikä minnekin,
korjasi syrjään lattialla ajelehtivat poronvaljaat, joilla lapset
olivat äsken leikkineet, nosti kumollaan olevan jakkaran pystyyn ja
työnsi sen kiukaan loukkoon. Sitten hän sammutti kynttilän, sytytti
päreen sijaan ja pisti sen kiukaan koloon.
Hän istahti penkille, työnsi ikkunaluukkua vähä syrjään ja katsahti
ulos.
Siellä häärivät miehet aitassa häilähtelevässä lyhdyn valossa ja
punnitsivat kaloja. Nimismies latoi niitä suuriin läjiin lattialle.
Jouni kimppusi ne ja ripusti oven yläkamanaan kiinnitettyyn
heinäpuntariin nimismiehen näyttäessä tulta.
V
Vahva usva lepäsi joella. Se näytti liikkumattomalta ja jäykältä kuin
vaaleanharmaa muuri. Oli kuin olisi sekin vielä nukkunut syvässä
aamu-unessa. Usvamuurin yläpuolelta erottautuivat vastaisen rannan
risukot tummana, epäselvänä juovana lumipeitteisestä vuomasta,
joka heti joenrannasta alkaen ulottui kauas etelää kohti. Sieltä,
vuoman takaa häämöttivät lumiset tunturit valkeana vyöhykkeenä
aamuhämärässä lepäävää taivaan rantaa vasten. Häipyvien revontulten
välke värehti vielä Jorp'oivin ympyriäisellä laella. Aamutuuli
virisi ja lähti kierrokselleen. Se pyyhkäisi alas tunturin rinteitä,
herättäen sen kuin sivumennen, kohahti sitten metsiin ja pani ne
pitkään ja raskaasti huokaamaan. Kuin havahtuen tästä, rupesi joella
lepäävä usvakin näyttämään elonmerkkejä. Sen yläreuna alkoi tyynesti
aaltoilla, ja siitä nousi vaaleita, hajanaisia kielekkeitä, jotka
venyttelivät kuin makuulta nouseva ihminen. Kielekkeet kohosivat
ylemmäs, muuttelivat muotoaan, värehtivät ja vilkastuivat, ja nyt
oli koko usvameri liikkeessä ja teki nousua pappilaa ja kirkkoa
kohti. Vastainen ranta oli hävinnyt. Usva leijaili jo korkealla.
Rannassa olevat pappilan nuottatalaat, jotka tukevina seisoivat
kinoksessa, olivat jo sen peitossa, ja usva nousi varmana ja tyynenä
kirkkomäkeä ylös. Hetken päästä kuumottivat tapuli ja porvarien aitat
epämääräisinä varjoina sen sisältä, ja pappila ympäristöineen peittyi
sen vaaleaan, avaraan vaippaan.
Oli pyhän Andreaan aamu. Pappilan pirtin takassa räiskyi iloinen
tuli, nuoleskellen ahnaasti sen yllä kelluvaa pataa, joka riippui
takan kupeella seisovan keitinpuun poikittaisessa vartaassa.
Keitinpuun toinen pää oli lattiassa kiinni, toinen pää ulottui
kattoon, päästen pyörimään runsaasti sen verran, että vartaassa
riippuvan padan saattoi helposti siirtää tulelta pois. Vitjakoukku,
jossa kiuasliedellä kiehuva pata oli ennen riippunut, oli saanut
väistyä tämän uudemman keksinnön tieltä, kun pirtti oli muutettu
uloslämpiäväksi ja kiuas vaihdettu savutorvella varustettuun takkaan.
Pappila lasi-ikkunoineen ja savutorviuunineen olikin laadultaan ainoa
talo koko laajassa seurakunnassa.
Nuori nainen seisoi takan vieressä ja hämmenteli pataa, tuijottaen
haaveksien tuleen. Hän oli keskikokoinen, hentovartaloinen.
Pyöreitä poskia peitti helakka puna, jonka lieden lämpö oli niihin
nostattanut. Otsa oli puhdas ja valkoinen, ja mustat kulmakarvat
varjostivat miellyttävästi tummien sinisilmien lempeää katsetta. Nenä
oli kapea, suora, ja ohuthuulinen suu pieni ja siro. Kasvoilla oli
surunvoittoinen sävy, jota ei voinut hälventää pienen lapinmyssyn
alta vallattomana pilkistelevä vaalea tukkakaan, joka ohimoille
muodosti sieviä kiehkuroita ja päättyi somaan niskasykeröön. Yllä
oli hänellä siniverkainen lapintakki, jota uumenilta koossa piteli
kirjovyö, mistä riippui avainkimppu ja lapinpuukko tuppineen. Hän oli
herra Olauksen vaimo, Kaarina Eerikintytär.
Vähän syrjempänä takan sivulla heinitti palvelustyttö kookkaita
kallokkaita ja silmäsi vähän väliä emäntänsä miettiviin kasvoihin.
-- Alamaatako taas ajattelet? kysäisi tyttö, laskien heinitetyn
kallokkaan viereensä, lattialle.
Kaarina-emäntä havahtui unelmistaan.
-- Niin, vastasi hän ja katsahti tyttöön surumielisesti hymyillen. --
Muistelin syntymäkaupunkia ja vanhempiani...
-- Elävätkö sinun vanhempasi?
-- Elävät kyllä. Isällä on suuri kauppa kaupungissa.
-- Voi, sanoi tyttö katsellen pää kallellaan emäntäänsä. -- Sitten on
sinulla ollut paljon hauskempi siellä... Kauniimmat vaatteet... ja
hupaisempi olo.
Kaarina naurahti.
-- Eikö tämä puku ole mielestäsi kaunis? kysyi hän.
-- Eikö mitä! Sitähän pitävät vain lappalaiset. Se puku, joka on
aitan luhdissa, on paljon kauniimpi. Olen sitä katsellut joka kerta,
aitassa käydessäni. Niin hieno ja soma... ja sellaiset hervat[8]...!
-- Minä pidän tästä puvusta, sanoi Kaarina nostaen padan tulelta. --
Tämä sopii täällä. Miten luulisit minun voivan luhdissa olevaa pukua
käyttää keittäessäni? -- Ja entä sitten navetassa?
-- Etkö ole sitä koskaan pitänyt?
-- Kyllä, silloin kun olivat minun hääni.
-- Silloin olisin tahtonut nähdä sinut, sanoi tyttö ihaillen.
-- Vai olisit...? Kaarinan kasvoille lensi onnellinen hymy ja hän
vaipui muistoihinsa.
-- Heinitäpä nyt kengät valmiiksi herra Olaukselle, sanoi hän hetken
päästä havahtuen.
Tyttö ryhtyi työhönsä ja oli tuokion kuluttua kerinnyt.
-- Nyt ne ovat valmiit, sanoi hän ja puisteli heinät sylistään.
-- Vie ne nyt tupakamariin.
Tyttö riensi täyttämään käskyä. Hetkisen kuluttua hän palasi ja
virkkoi hengästyneenä:
-- Paulus-Jouni ajoi pihaan!
Kaarina riensi ikkunaan ja hänen sydänalassaan sykähti niin
omituisesti. Hän varjosti kädellä silmiään, mutta ulkona oli vielä
siksi hämärä ja niin paljon usvaa, ettei hän erottanut mitään.
Portailta kuului askeleita, ja Kaarina kuulosti, menisivätkö ne
tupaan. Mutta ei! Askelet lähestyivät pirtin ovea ja säikähtyneenä
hän vetäytyi karsinaloukkoon.
Ovi aukesi ja Jouni astui sisään.
-- Hyvää huomenta! lausui hän reippaasti. -- Jopa on papin emäntäkin
noussut.
Hän astui Kaarinan luo ja ojensi kätensä.
-- Burist! Terve! sanoi hän katsellen hymyillen säikähtynyttä naista.
-- Mitä, pelkäätkö minua? Älähän, älä pelkää. En pahoja tahdo...
Onhan tietäjä minua voimakkaampi talossa. Mitäpä voisinkaan, jos
tahtoisinkin. Mutta enhän tahdokaan, en, en...
-- Mene pois täältä! lausui Kaarina arasti, katsellen vapisten Jounin
mustiin silmiin.
-- Kas, menen, menenhän, kun saan asiani toimitetuksi, mutta en ennen.
Hän kaivoi peskin povesta ison pullon ja ojensi sen Kaarinalle.
-- Tahdon tuohon viinaa... tarvitsen matkalla. Ja sinullahan sitä
on, Kaarina? Sanovat hyvää keittäväsi. En ole ennen maistanut, vaan
nyt maistan.
Kaarina näytti epäröivän.
Jouni käsitti väärin hänen epäröimisensä. Hän kaivoi esiin suuren
hopearahan ja jatkoi:
-- En tahdo ilman, en suinkaan. Kaikki maksan, koreasti maksan.
Kaarina otti pullon, sytytti lyhdyn ja meni ulos. Eteisessä hän
mietti, mennäkö kertomaan Olaukselle vai ei. Mutta heti iski hänen
mieleensä, mikä seuraus siitä voisi olla. Olaus ryntäisi pirttiin,
syntyisi taistelu, josta saattaisi olla vaikka kuolema seurauksena.
Ei, hän ei kerro Olaukselle mitään, koettaa vain toimittaa Jounille
viinan niin nopeaan kuin mahdollista, saadakseen hänet sitten heti
poistumaan.
-- Hän riensi kellariin. Vapisevin käsin hän laski tynnyristä
pulloon. Voi hyvä Jumala, mitä tästä tulee? hoki hän itsekseen....
Mitä minä teen? Mittaan noidalle viinaa! Mitä sanoo Olaus? --
Mitä, jos Jouni meneekin tupaan, tahi Olaus pirttiin...? Voi hyvä
Jumala! Sillä on sellaiset palavat silmät, niin tuliset ja -- Kaarina
pysähtyi ajattelemaan ja hänen täytyi myöntää, että Jounin silmät
olivat kauniit, vaikka niissä olikin jotakin peloittavaa.
-- Sepä on kaunis näky! kuului kellarin ovelta sointuva ääni.
Kaarina säpsähti niin, että oli pudottaa pullon kädestään. Oliko se
Olaus...?
-- Papin vaimo polvillaan mittaamassa miehensä vihamiehelle viinaa!
jatkoi ääni, ja Kaarina tunsi, että se oli Jouni.
Hän sammutti varovaisuuden vuoksi kynttilän ja tuli ulos kellarista.
Mutta sittenkin hänestä tuntui, että Olaus saattoi nähdä millä
hetkellä hyvänsä tuvan ikkunasta, jonka ääressä hän parasta aikaa
istui ja ajoi partaansa. Kynttilä paloi tuvan pöydällä ja valaisi
kirkkaasti hänen kasvonsa.
-- Mitä sanoisit, Kaarina, jos nyt katsoisin pahalla silmällä?
virkkoi Jouni, viitaten valaistuun, pienipuitteiseen ikkunaan.
-- Ethän sitä tee? sanoi Kaarina, ja vaikka hän ymmärsi, että Jouni
laski leikkiä, oli hänen äänensä hätäinen.
-- No, en... mutta voisin, jos tahtoisin... Ja tiedätkö, mikä siitä
olisi seurauksena?
-- Voi älä puhu sellaista sopimatonta leikkiä!... Tässä on tämä.
Mene nyt heti paikalla!
Kaarina ojensi pullon Jounille.
Mutta Jouni ei pitänyt kiirettä, vaan jatkoi itsepintaisesti:
-- Jäisi leskeksi nuori, sinisilmä siippana... helläsydäminen ja
lempeä...
Ääni oli kiusoitteleva ja Kaarina punastui.
-- Kadun, että rupesin ollenkaan tekemisiin kanssasi, sanoi hän
loukkautuneena. -- On parasta, että poistut! nyt heti ja jätät minut
rauhaan!
-- Kas, kas! Älähän suutu, Kaarina, puheli Jouni ja pisti pullon
poveensa. -- Lähden heti, mutta yhdellä ehdolla.
Hän astui Kaarinan eteen ja otti häntä kädestä. Tämä joutui omituisen
hätääntymyksen ja voimattomuuden valtaan.
-- Mikä se on? kysyi hän ääni vapisten, koettaen vetää kättään pois.
-- Vaadin lupauksen, että taivutat papin jättämään minut rauhaan!
Kaarina tunsi suloista helpotusta.
-- Sen lupaan! sanoi hän ja äänessä oli melkein iloa. -- Kaikkeni
teen sen hyväksi, vaikka en tiedäkään, onnistunko.
-- Hyvä on, sanoi Jouni ja päästi hänen kätensä.
-- Sillä ehdolla saa pappikin minulta rauhan, mutta muussa
tapauksessa kostan!
Jouni käveli poronsa luo ja hyppäsi ahkioon. Pyrynä ajoi hän pihasta
ulos.
Kaarina riensi pirttiin iloissaan, että oli selviytynyt vaarallisesta
vieraastaan. Sydän löi kiivaasti ja posket punoittivat.
-- Onko herra Olaus käynyt pirtissä? kysyi hän palvelustytöltä.
-- Ei ole. Kysyi vain äsken, kun vein pesuvettä, onko emäntä sisällä.
-- Mitä sanoit? -- Hän katsahti pelästyneenä tyttöön.
-- Sanoin, että olit mennyt ulos. Kaarina huokasi helpotuksesta.
-- Se oli hyvä! sanoi hän. -- Älä puhukaan herra Olaukselle mitään
siitä, että Jouni on käynyt täällä.
-- En tietysti, kun sinä käsket...
-- Katso, ei herra Olauksen tarvitse sitä tietää.
-- Ka eipä tietenkään...
Saatuaan aamiaisen valmiiksi, lähti Kaarina tupaan. Herra Olaus
oli jo täysissä pukimissa ja istui pöydän ääressä kirjan yli
kumartuneena. Kaarina istahti pöydän päähän ja katseli ihaillen
miehensä tarmokkaita piirteitä. Olaus oli kaunis ja miehekäs, ja
varsinkin papin puku sopi hänelle erinomaisesti. Kaarinan sydän
lämpeni ja hän laski hyväillen kätensä miehensä kädelle, joka lepäsi
pöydällä.
-- Saarnaasiko valmistat, Olaus? kysyi hän hiljaa. Herra Olaus
katsahti hymyillen vaimoonsa.
-- Niin, sanoi hän. -- Katselin vähän päivän tekstiä... Sehän on
vanha tuttu paikka.
Hän otti pöydältä kirjan ja selaili sitä. Se oli paksu, puukantinen
teos, jonka kullatut syrjät olivat jo koko lailla tummuneet.
-- Tiedätkö, mitä olen miettinyt, Kaarina? virkkoi hän kirjaa
selaillen. -- Olen ajatellut ruveta kirjoittamaan jotakin...
minäkin. -- Katsohan, tässä on Alatornion kirkkoherran, vanhan
Tornaeuksen kirjoittama lapinkielinen kirkkokäsikirja, "Manuale
lapponicum". Kun Tornaeus on pystynyt sellaiseen, niin miksen
minäkin, jonka äidinkieli on lappi? -- Mitä arvelet, Kaarina?
Kaarina katseli häntä ihmeissään, mutta katse ilmaisi ihailua.
-- Miksi et pystyisi, sanoi hän, ja silmät loistivat. -- Mutta mistä
varat sen painatukseen? Sinä olet vain köyhä lapinpappi ja palkka on
pieni.
-- Totta, Kaarina. -- Mutta jos saisin kirjan valtion kustannuksella
painatetuksi, niinkuin Tornaeuskin. Ajatelkaamme, että kääntäisin
jonkin piispa Gezeliuksen kirjan... esimerkiksi hänen
katekismuksensa. Se olisi jotakin!
-- Yritä vain, Olaus! Voithan pyytää apua kuninkaalta, koskapa hän on
ennenkin sellaisia yrityksiä kannattanut.
-- Niinpä niin! innostui herra Olaus. -- Ja kuinka tarpeellinen
sellainen kirja olisi täällä, pimeässä seudussa, jossa pakanuus on
vielä aivan yleistä, ja jossa noitiin uskotaan ja noitia käytetään!
-- Senhän näki viime käräjilläkin, millaisella jännityksellä
lappalaiset seurasivat Paulus-Jounin juttua. Ne iloitsivat hänen
vapautuksestaan!
Herra Olauksen muoto synkistyi äkkiä. Hän laski kirjan pöydälle ja
jäi tuijottamaan eteensä.
Kaarina ajatteli kohtaustaan Paulus-Jounin kanssa ja häntä väristytti.
-- Olaus, sanoi hän hiljaa ja ääni vavahti hiukan. -- Tarvitseisiko
sinun Paulus-Jounista välittää? Sinä saarnaat ja opetat vain ja
annat totuuden hiljakseen vaikuttaa. Minä niin kovin pelkään, että
hän kostaa sinulle. -- Anna hänen olla rauhassa, niinkuin häntä ei
olisikaan.
-- Et ymmärrä, Kaarina, mitä nyt puhut! Kuka sitten välittäisi, ellei
se, jonka esivalta on tänne asettanut valkeutta levittämään --?
Pastori katsoi vakavana vaimoaan ja jatkoi:
-- Minun asiani juuri on käydä sotaa noituutta ja pimeyttä vastaan
Jumalan sanan kirkkailla aseilla. Mutta ei siinä kyllin! -- Noituuden
harjoittajat pitää myös saattaa maallisen oikeuden käsiin! -- Ei auta
sana yksinään.
-- Mutta eikö nimismies voisi pitää huolta siitä, että syylliset
saatetaan oikeuden käsiin? Eikö se puoli asiasta kuulukin juuri
hänelle?
-- Hänellehän se juuri kuuluisikin, vaikka pappi tosin ottaa
aloitteen ilmiantamalla syylliset. Mutta tiedäthän, millainen meillä
on nimismies. Luuletko hänen sellaisista välittävän? Hän vihaa minua,
niinkuin tiedät, ja sen vuoksi hän varoo ryhtymästä mihinkään, joka
tukisi minun papillista työtäni. Päinvastoin hän yllyttää lappalaisia
noituuteen. Hän on Paulus-Jouninkin paras suojelija täällä. -- Siellä
oli hänen luonaan Jouni taas heti käräjäin jälkeisenä päivänä. Istui
kuin kotonaan.
-- Joka kerta kun Jouni liikkuu kirkon tienoilla, peloittaa minua,
että hän tekee sinulle jotakin, kun sinä häntä ahdistelet, puhui
Kaarina huolestuneella äänellä. -- Silloin kun ajoit hänet täältä
ulos, näin sen ilkeän silmäyksen, jonka hän sinuun loi, ja minun
sydämeni lakkasi miltei sykkimästä.
-- Älä välitä sellaisesta! Ei uskalla Paulus-Jouni toiste tulla tänne
kopeilemaan ja soimaamaan minua sukuperälläni. Minä olen isäntä
talossani ja tulen osoittamaan ovelle jokaisen, joka tulee tänne
sillä tapaa elämöimään!
Herra Olaus nousi pöydän äärestä ja pani käsikirjan kiinni melkein
kiivaasti.
-- Älä tulistu, rakas Olaus! En tarkoittanut pahaa. Ajattelin vain,
että voisit hiukan hillitä itseäsi, kun sellaista sattuu. Lappalaiset
ovat niin yksinkertaisia, etteivät aina käsitä mitä puhuvat.
-- Kyllä he käsittävät! Tekevät usein aivan tarkoituksella niin! Olen
sen monesti huomannut. Se on vain sulaa ilkeyttä, jota minä en voi
kärsiä!
-- Mutta lupaathan, Olaus, välttää riitaa ja taistelua, niin paljon
kuin mahdollista? Lupaathan minulle, omalle Kaarinallesi? Lupaathan?
Kaarina nousi ja otti miestään kaulasta painaen päätään hänen
olkapäätään vasten.
-- No, no, mikä minun pikku vaimoani nyt vaivaa? -- Tiedäthän,
että teen omantuntoni mukaan kaikessa, ja että Jumala varjelee
palvelijoitaan. -- Mitä, itketkö? Mikä sinun mielesi nyt yht'äkkiä
mursi? Mikä Kaarinaani vaivaa?
Kaarina nyyhkytti miehensä kaulassa ja puristautui häntä lähelle.
Herra Olauksen valtasi omituinen sekava tunne. Mikä hänen vaimonsa
mieltä oikeastaan painoi...?
-- Mikä sinua vaivaa? kysyi hän lempeästi silitellen vaimonsa päätä.
-- Ei mikään... Minua vain toisinaan niin peloittaa...
-- Mikä sinua peloittaa?
-- Kaikki täällä... tämä yksinäinen, jylhän karu luonto... nämä
salaperäiset ihmiset... kaikki... Paulus-Jouni... ja...
-- Paulus-Jouni? Onko hän käynyt täällä?
Kaarina puristautui yhä lähemmäs miestään kuin turvaa etsien.
-- Älä ole vihainen minulle, Olaus. En voinut hänelle mitään...
-- Kenelle? -- Jounille.
-- Milloin?
-- Nyt... aamulla... tuli tänne... viinaa ostamaan... En
uskaltanut tulla sinulle ilmoittamaan. Pelkäsin, että hän tappaa
sinut.
-- Ja sinä annoit?
-- Annoin.
Herra Olaus irrottautui vaimonsa syleilystä ja rupesi astumaan
edestakaisin. Kaarina lyykähti penkille ja itki herkeämättä.
-- Sinun olisi pitänyt tulla minulle sanomaan! Sinä et olisi saanut
ruveta ominpäisi toimimaan! torui herra Olaus puolittain suutuksissa,
puolittain lempeänä. -- Mutta nähdessään tuon avuttoman, hennon
olennon istuvan kyynelissään, voitti lempeys täydellisesti. Hän meni
vaimonsa luo ja silitti hellästi tämän kyynelistä kosteaa poskea.
-- Älä itke enää, Kaarina... oma pikku Kaarina. Sinä olet vielä niin
ymmärtämätön ja lapsellinen. Unohdamme tämän. -- Vasta sanot minulle,
jos sellaista tapahtuu... Eikö niin?
-- Niin, kuiskasi nuori vaimo niellen kyyneleitään.
Pastori hyväili häntä, kunnes hän täydellisesti tyyntyi.
-- No nyt lähdemme aamiaiselle, sanoi hän. -- Sinulla on tietysti
ruoka jo valmiina?
-- On. Lähdinkin sinua käskemään.
Pastori vilkaisi ulos, jossa päivän sarastus jo rupesi voittamaan
hämärän.
-- Lukkarikin näkyy tulevan, virkkoi hän.
Kaarina riensi pirttiin, ja herra Olaus seurasi verkkaan jäljessä.