II

Erään kirkkotuvan edustalla seisoskeli muutamia lappalaisia neljännen

markkinapäivän aamuna.

Markkina-aika ei tuonut Enontekiön markkinapaikkaan ainoastaan

alamaan porvareita tavarakuormineen; se toi myös esivallan

tuomareineen. Tilavin kirkkotupa sai silloin tehdä oikeushuoneen

virkaa, ja siellä sai lappalainen niin hyvin kuin lantalainenkin

kuulla, miten laki asioita arvosteli, jos he nimittäin kaupanteoltaan

joutivat sitä kuulemaan. Sillä vaikka oikeusasiat muuten

kiinnittivätkin suuresti lappalaisten mieltä, oli kaupanteko

heille kuitenkin pääasia, jota sellaisetkaan toimitukset kuin

markkinajumalanpalvelukset ja käräjät eivät pystyneet häiritsemään.

Olipa toisinaan tapahtunut niinkin, että tuomarin oli täytynyt

lappalaisten kaupanteon vuoksi keskeyttää oikeuden istunto ja lykätä

se seuraavaan päivään. Edellämainittuna päivänä oli kuitenkin siksi

mielenkiintoinen asia oikeuden käsiteltävänä, etteivät lappalaiset

joutaneet ensi sijassa kauppojaan ajattelemaan. Heidän kuuluisin

tietäjänsä, Jouni Vasara, "Paulus-Jouni", niinkuin häntä tavallisesti

kutsuttiin, oli sotkeutunut esivallan käsiin. Jokainen, joka vain

kynnelle kykeni, halusi sen vuoksi kuulla, miten nuori tietäjä

selviytyisi pälkähästä. Sillä se tiedettiin, ettei esivallalla ollut

armoa sellaisille miehille, jotka tietäjän toimissa liikkuivat. Senpä

tähden vinttikin tapahtuma vilkkaan keskustelun miesten kesken.

-- Ahtaalle joutui Paulus-Jouni, kun esivalta käsiinsä sai, virkahti

alakuloisena eräs silmäpuoli lappalainen. -- Ei kärsi esivalta

vanhoja tapoja, joita isät ennen harjoittivat.

-- Kovin julkisesti liikutteli kannustaan Jouni... Ei ollut

vanhan Staalo-Oulan kätevyyttä... Siinä oli mies, jota ei toinen

viekkaudessa voittanut, lausui tähän muuan vanhanpuoleinen,

pujopartainen peskiniekka, jolla oli putkenjuurimälli molemmissa

suupielissä.

-- Ei ole Paulus-Jounissa vanhan Oulan henkeä vaikka onkin hänen

luonaan oppia käynyt. Ei oikea tietäjä koskaan joudu esivallan

kynsiin -- eikä pappien kiroihin. -- Muutaikse vaikka hukaksi, jos

vaara on lähellä, pakisi tuvan seinustalla, ahkion perälaudalla

istuva harmaahapsi lapinäijä.

Silmäpuoli kääntyi hänen puoleensa ja kysyi:

-- Uskooko Niila, että tietäjä voi itsensä hukaksi muutattaa?

Vanha Niila, jota yleensä kutsuttiin "Kopara-Niilaksi", syystä

että hän kerran hukan kanssa taistellessaan oli vahingossa

purettanut oikean käden sormet poikki, katsahti kysyjään, pyyhkäisi

kämmentyngällä otsalle valahtaneita takkuisia suortuvia syrjään ja

vastasi:

-- Uskonpa hyvinkin ja luulen, että uskot sinäkin, vaikka et uskalla

uskoasi julki lausua -- papin pelosta.

-- Parempi on vaihtaa vanha usko uuteen, virkkoi silmäpuoli

vältellen. -- Varmemmalta tuntuu lappalaisen elämä, kun ei suututa

esivaltaa eikä pappia, joiden mahti nyt on niin suuri. Toista oli

ennen jolloin ei papin kauhtanaa nähty kuin kerta vuodessa.

-- Pappia! ynähti Niila halveksivasti. -- Niinkuin tämä meidänkin

pappi! Täällähän sen on seisottava esivallan edessä niinkuin

Jouninkin. Nimismies on hänet haastattanut solvauksesta... Jos minä

jotakin pelkään, niin ennemmin sitten esivaltaa.

Vanha Niila nousi ja lähti selkä köykyssä kävellä vaaputtelemaan

viereiseen tupaan.

Miehet katselivat vanhuksen jälkeen ja silmäpuoli virkkoi:

-- Sanovat ne jotkut Niilankin osaavan loihtia. Liekö sitten perää?

-- Onhan se tiettyä, että tietäjän vikaa hänessä on, lausui muuan

joukosta. -- Onpa herr' Vuolevikin moniaita kertoja yrittänyt päästä

Niilan jäljille, kun tämä on niissä aikeissa liikkunut, mutta ei ole

onnistunut.

-- Ilmankos äijä kehaisikin, ettei oikea tietäjä koskaan papin kiroja

pelkää, nauroi silmäpuoli.

Miesten joukkoon liittyi nyt pari muuta lappalaista, joista toinen,

valkopeskinen, sukkelaliikkeinen nuori mies puhui:

-- Saa nähdä, miten herr' Vuolevin nyt käy, kun Martinpoika on

hänelle haasteen antanut? Törkeästi soimasikin pappi kruununmiestä.

-- Olitko sinä, Aslak, kuulemassa niiden kamppausta? kysäisi

silmäpuoli lappalainen uteliaana.

-- Olin kyllä! Juuri vieressä seisoin, kun herr' Vuolevi tempaisi

lakin nimismiehen päästä, niin että tömähti!

-- Sanovat herr' Vuolevin olleen hyvänlaisesti päissään?

-- Olihan se tainnut muutaman ryypyn ottaa, kun oli niin rivakalla

päällä, että tappeluksi pisti, ivaili Aslakiksi puhuteltu.

-- En minä sitä vikana pidä, että pappikin käyttää Jumalan viljaa

niinkuin muutkin, mutta se on kiusallisempaa, että hän silloin on

niin äreä ja tuima, ettei tavallisesta miehestä hänen lähelleen. --

Ärhentää ja huutaa kuin vuorenpeikko.

Putkenjuurimällin purija sylkäisi ja jatkoi:

-- Tässä toissa talvena meni Rasmus Hurri Ruijaan ja poikkesi

pappilaan ostamaan eväsviinoja itselleen. Hän meni papin huoneeseen,

missä herr' Vuolevi parhaillaan tepasteli avojaloin ja oli hyvässä

nousuhumalassa. Rasmus anoi hyvää päivää ja veti pullon peskin

povesta kysyen, eikö pappi möisi vähän eväsviinoja, kun oli sattunut

loppumaan. Silloin hyppää herr' Vuolevi Rasmuksen nenän eteen ja

tiuskaisee: "Olenkos minä mikä viinankauppias?" Ja kun Rasmus

selittämään, että ei suinkaan, niin silloin karsii pappi kurkkuun...

Ja kun Rasmus kurkkuaan suojatakseen kääntyy ympäri, niin sataa

taakse iskuja, niin ettei Rasmus lopulta ollut erottanut, kädelläkö

vai jalalla pappi niitä jakoi... Pihalle saakka oli seurannut perässä

ja pannut sellaista mökää kuin vihainen nautasonni. Ja vaikka oli

tulipalopakkanen, oli, julmettu, seisonut pihalla avojaloin, siihen

saakka kuin Rasmus oli lähtenyt. On siinä sisua! Sellainen mies se

on! Sen tietää jokainen, joka vähänkin on joutunut tekemisiin hänen

kanssaan.

-- On tainnut Pietikin joskus saada passit Otavaa katselemaan vastoin

tahtoaan? nauroi silmäpuoli selkä ojona.

-- Kuka siinä vastustelemaan? Tiesi jo, mikä rangaistus tulisi, jos

löisi takaisin. -- Kovin on virkansa korkea, vaikka ei mies itse

minkäänlainen...

-- Pakkoko oli Rasmuksenkin mennä papin puolelle sellaiselle asialle,

huomautti valkopeskinen. -- Olisi mennyt pirttiin, niin kyllä olisi

Kaarina-emäntä mitannut mielellään.

-- Ei tullut Rasmus sitä ajatelleeksi. Tottapa mietti, että isännän

puoleen on ensin käännyttävä, olipa asia mikä tahansa. Ja mikäs

asiassa?... Oikea asia.

Valkenevan aamun hiljaisuuden katkaisi samassa kimeä kellon ääni

tapulista. Suntio soitteli parast'aikaa aamukelloja käräjäsaarnaan.

-- Lähdetäänpä haukkaamaan einettä, että ehditään kirkkoon kuulemaan

herra Martinusta, kun hän käräjäkansalle pauhaa, kehoitti silmäpuoli.

Miehet hajaantuivat kukin taholleen.

* * * * *

Käräjäsaarna oli päättynyt, ja kirkosta tultu. Käräjätuvan

ovenpuoli oli ahdinkoon saakka täynnä väkeä. Tuvassa, jossa ei

ollut minkäänlaista tulisijaa, oli kylmä, ja tiheään ahtautuneiden

ihmisten henki huurusi kevyenä pilvenä. Peräseinällä olevan pöydän

takana istui noin viidenkymmenen vuotias kookas mies, peski päällä.

Se oli Lapinmaan alalaamanni Lauri Jaakonpoika Grubb. Hän oli vanhaa

pirkkalaissukua, jossa Lapin laamannin virka oli kulkenut jo viidessä

polvessa peräkkäin ennen häntä.

Vasemmalla peräseinustalla istui lautakunta. Siihen kuului tällä

kertaa neljä Tornion porvaria ja raatimiestä: Mikkeli Juhonpoika,

Heikki Hannunpoika Kuure, Petteri Planting ja Arent Grape sekä neljä

lappalaista. Oikealla seinustalla istui kolme peskipukuista miestä.

Ne olivat Alatornion kirkkoherra Henrik Törnström, Jukkasjärven ja

Enontekiön kirkkoherra Martinus Kempe sekä herra Olaus Sirma, joka

istui laitimmaisena virallisen ja ankaran näköisenä, antaen katseensa

tuon tuostakin kulkea yli tuvan vastapäiselle seinustalle, missä

seisoi nimismies Maunu Martinpoika.

Tuomari napautti puuvasaralla pöytään ja ilmoitti, että ensimmäisenä

tulee käsiteltäväksi juttu Jouni Paavalinpoikaa vastaan noituuden

harjoittamisesta.

Kaksi lappalaista, jotka olivat olleet syytettyä kiinni ottamassa,

kävellä vaaputteli esiin ja teki tuomarin kehoituksesta valansa. Sen

jälkeen astui nimismies ovelle ja huusi:

-- Jouni Paavalinpoika tuotakoon sisään!

Väkijoukko ahtautui tuvan molemmille seinustoille, jättäen oven

kohdalle käytävää sen verran, että peskipukuinen vanginkuljettaja

pääsi syytetyn kanssa sisään. Edellisellä oli kädessä säkki, jonka

hän laski tuomarin pöydän viereen. Syytetty kulki pystypäisenä,

vaikka raskaat rautaliivit painoivat hartioita. Hän oli tuskin

viidenkolmattavuotias ja hänen melkein parrattomilla kasvoillaan

leikki ylpeä, uhmaava ilme. Hänen mustat silmänsä säkenöivät, kun

hän loi ne tuomariin. Olennossa oli jotakin majesteetillista, joka

vaikutti voimakkaasti läsnäolijoihin. Naisten joukosta kuului

hiljaisia huudahduksia, jotka ilmaisivat osaksi sääliä osaksi

ihailua, ja tähän mielenilmaisuun yhtyi miesten matalaääninen murina.

Sirma istui liikkumattomana paikallaan ja katseli vahingoniloisena

vankia. Kuin tuntien tämän käänsi syytetty päätään, ja heidän

katseensa yhtyivät. Ja ne silmäykset, jotka he toisiinsa loivat,

olivat kahden verivihollisen. Ne puhuivat leppymättömästä vihasta ja

taistelusta, joka ei lakkaisi ennen kuin jompikumpi heistä sortuisi.

Tuomari teki lyhyesti selkoa esilläolevan asian alkuvaiheista.

Johan Paavalinpojan eli Paulus-Jounin oli viime kuussa pidetyissä

Jukkasjärven käräjissä ilmi antanut muuan talokas, Lauri Juhonpoika,

noituuden harjoittamisesta. Mutta ennen kuin syytettyä oli ehditty

kuulustella, oli hän päässyt karkuun ja harhaillut pari päivää

metsässä. Sieltä oli pari lappalaista hänet tavannut rikkilyötyine

rumpuineen, joka viimeksi mainittu oli myös nyt oikeuspaikkaan tuotu.

Tuomarin viittauksesta kaivoi nimismies säkistä kumman

näköisen kapineen ja asetti sen tuomarin eteen pöydälle. Se

oli pyöreäpohjainen rumpu, jonka ympärys oli koivusta. Pohja

oli valmistettu ohuesta, pingoitetusta poronnahasta, johon

lepänkuorivärillä oli maalattu monenlaisia kuvioita. Siinä oli

muinaisten Lapin jumalien ja haltioiden kuvia; oli aurinko, kuu

ja aamutähti, lapinkota savureikineen, paaluaittoja, sekä eri

eläimiä. Pohja oli jaettu poikkiviivalla kahteen osaan. Viivalla

seisoi palvelijoineen Tiermes-äijä, ukkosen jumala, elämän antaja

ja ihmisten suojaaja. Hänen vieressään oli Suurjunkkari, Tiermeksen

mahtava käskyläinen, jolla oli kädessä kuokka. Hänen valtansa alle

kuuluivat metsäneläimet, kuten karhut, sudet, ketut ja ilvekset.

Hänen kupeellaan seisoi palvelija, samoin kuin edellisenkin. Näiden

molempien mahtavien valtiasten yläpuolella lentelivät saivolinnut,

loveen langenneitten tietäjien linnuiksi muuttuneet henget. Rummun

yläreunaan oli maalattu tähtiä, ja Suurjunkkarin pään päällä paistoi

leveä puolikuu. Poikkiviivan alapuolelle oli kuvattu Kristus ja yksi

hänen apostoleitaan. Keskellä alaosaa pohotti ruskea aurinko, ja

sen alle pitkin rummun syrjää oli maalattu poro, susi, järvi, kettu

ja orava. Rummun reuna oli lyöty sisään ja sen kalvo oli viistoon

haljennut, katkaisten Tiermes-ukolta pään ja apostolilta jalat.

Tuomari katseli miettiväisenä edessään olevaa rikkinäistä

taikakapinetta ja kysyi syytetyltä, tunnustiko hän sen omakseen.

Syytetty katseli kyräten tuomariin ja vastasi empimättä:

-- Tunnustan. Minun on. Itse valmistin sen viime keväänä.

Tuomari näytti hämmästyvän ja katsahti kummastuneena syytettyyn.

Häntä ihmetytti tuo avomielinen tunnustus. Väkijoukosta kuului

hätääntynyttä supatusta joka kuitenkin Sirman rykäistessä äkkiä

vaikeni.

Tuomari tiedusteli nyt syytetyltä, mitä varten hän oi tällaisen

kapineen laittanut ja mitä hän sillä oli tehnyt.

Syytetty ei vastannut heti, katsoi vain pöydällä oleva rumpua kuin

miettien.

-- Lauri Juhonpoika maanitteli minua useamman kerran rumpua

katsomaan, kun sen akan sormi oli pahasti kipeänä, puhui hän,

vilkaisten vähä väliä juhlallisin istuviin pappeihin. -- Ensin

estelin, mutta kun se ei hellännyt, suostuin lopuksi -- pilanpäiten.

Juhonpoika lupasi palkaksi kaksi luotia hopeaa ja vähän tupakkaa.

Lappalaiset katselivat salaisella ymmärtämyksellä toisiaan, ja

Törnström ja Sirma vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Tuli hetkeksi

hiljaisuus, jonka keskeytti äkkiä viimeksimainittu:

-- Herra puheenjohtaja!

-- Herra Olaus.

Sirma nousi ja mittaili syytettyä raivostunein katsein.

-- Syytetty näyttää kääntävän asian leikiksi, mutta minä voin

vakuuttaa, että kaikki on paljasta teeskentelyä! Syytetty on tunnettu

velho, joka on täällä paljon noidan ammattia harjoittanut. Sen

tietävät kaikki!

Paulus-Jouni naurahti halveksivasti ja kääntyi ivallisena Sirman

puoleen:

-- Jo nyt houraat, pappi! Uniasi muistelet! Milloin olet nähnyt minut

noidan hommissa? Kysy näiltä miehiltä, jotka ovat tässä. He kyllä

tietävät.

-- Älä kieroile, pimeyden palvelija! huusi Sirma ankarana. --

Tunnusta totuus ennen kaikkea, niin voi sinun pikimusta sieluparkasi

vielä pelastua!

Tuomari napautti vasaralla pöytään vaatien hiljaisuutta. Sen jälkeen

hän kysyi syytetyltä, mitä tämä oli sitten rummulla tehnyt.

Paulus-Jouni räpäytti silmiään ja niistä välähti kettu. Hän mietti

kotvasen ja vastasi sitten empimättä:

-- Suostuin tietysti Juhonpojan pyyntöön, mutta kaikki oli sulaa

leikkiä minun puoleltani. Halusin kujeilla tyhmän lantalaisen

kanssa. -- Mitä herr' Vuolevi äsken puhui, johtui kokonaan vihasta

minua kohtaan, kun olen väärti[1] muutamain hänen vihamiestensä

kanssa. Niinkuin tämän nimismiehen esimerkiksi. Vai puhunko totta,

vallesmanni?

-- Totta on, murahti nimismies.

-- Miksi pakenit sitten Jukkasjärvellä? kysyi tuomari ankarana.

-- Pelkäsin tietysti oikeutta. Enhän osannut silloin arvata, että

olisin voinut helpolla päästä mokomasta, kun koko parannuspuuha oli

pelkkää leikkiä. Niin suututti typeryyteni, että vihoissani iskin

rummun rikki. Enkähän vängännyt vähääkään vastaan, kun nämä miehet

minut käsittivät. He voivat sen todistaa.

-- Joo! Ei vain vängännyt... lausui toinen kiinniottajista.

-- Saiko vaimo sitten apua sormeensa? kysyi tuomari ilmeisesti

huvitettuna asiasta.

-- Mitä vielä! Kipeä on tänäkin päivänä! Saamatta jäi apu samoin kuin

minulle luvattu palkkakin.

Ovensuusta kuului naurua.

-- Hiljaa siellä! karjaisi tuomari ja kääntyen syytetyn puoleen kysyi

tiukasti:

-- No oletko sitten todella noituutta harjoittanut, niinkuin herra

Olaus äsken väitti?

Paulus-Jouni ajatteli, että nyt oli uskallettava ratkaiseva heitto,

jos mieli asiasta selviytyä. Suuri oli rangaistus noidille, jos tuli

toteennäytetyksi heidän työnsä. Sen vuoksi hän päätti nyt panna

liikkeelle koko oveluutensa päästäkseen läpi niin helpolla kuin

suinkin.

-- Jos sitä voidaan noituudeksi kutsua, niin olen kyllä väliin

rumpua käytellyt, niinkuin olen oppinut isältäni, aloitti hän vähän

epävarmana, mutta jatkoi sitten rohkeammin.

-- Kymmenen vuotta sitten, poikasena, tein rummun, jota käytin kaksi

vuotta. Mutta kun en saanut siitä mitään apua -- minua kun ei kukaan

oikea noita ollut neuvonut -- niin poltin toisen puolen siitä ja

toiseni puolen heitin erääseen kotaan Länsi-meren rannassa.

Lappalaiset vaihtoivat epäileviä katseita, mutta ei kukaan heistä

halunnut osoittaa, että tiesi jotakin asiasta. Moni heistä oli jo

pelännyt pahoja Jounin puolesta, sillä hyvä mies menisi, jos hän

esivallan käsiin sortuisi.

He kuuntelivat jännitettyinä, kun Jouni parhaillaan kertoi, kuinka

hän oli nähnyt erään Oula-nimisen vanhan lappalaisen lyövän rumpua,

ja kuinka hän yksinkertaisuudessaan oli tätä jäljitellyt, mutta ei

ollut hänelle milloinkaan koitunut siitä minkäänlaista hyötyä, kun ei

kukaan ollut hänelle taitoa opettanut. Tämän voivat todistaa kaikki

saapuvilla olevat lappalaiset.

Lappalaiset huoahtivat helpotuksesta. Kaikkien kasvot loistivat

ihastuksesta. Supatusta rupesi jälleen kuulumaan. Vanha Niilakin,

joka takkuisena ja kyyryisenä seisoi nurkassa, katseli nyt Jounia

suuremmalla kunnioituksella, kuin millä oli aamulla hänestä puhunut.

Ehkäpä oli sittenkin miehessä vanhan Staalo-Oulan henkeä koska osasi

noin puolustaa itseään.

Tuomari kääntyi nyt väkijoukon puoleen ja kysyi, tiesikö kukaan

läsnäolevista sanoa mitään esillä olevaan asiaan...

Lappalaiset katselivat neuvottomina toisiaan. Mitä vastata esivallan

kysymykseen? Vallitsi syvä äänettömyys.

-- Vastatkaa, kun esivalta kysyy ja puhukaa totta! huudahti Sirma.

Vanha, tihrusilmäinen lappalainen astui esiin.

-- Emme tiedä mitään, korkea ja armollinen esivalta, emme mitään,

sanoi hän kumarrellen syvään ja sivellen päälakeaan. -- On kyllä

tämä Jouni väliin rumpua käytellyt. Itse olemme pyytäneet.

Yksinkertaisuudessamme olemme isien tapoja seuranneet. Ka, näin

opettivat isät: rummusta katso, millainen tulee porovuosi, miten

menee onnessa vasoma-aika[2] ja sen semmoista. Mutta ei ole Jouni

kenellekään vahinkoa saattanut. Huvin vuoksi tyhjä on isiltä opittua

viljottu... On pappi toisin opettanut. Uskomme häntä.

-- Naa, ei vahinkoa vain ole Jouni aikaansaattanut kenellekään,

yhtyi ukon puheeseen toinen lappalainen, joka pää kallellaan, niska

kyyryssä ja kädet peskinhihoihin pistettyinä seisoi etumaisten

joukossa ja räpytteli silmiään. -- Ennen ovat suuret tietäjät

loihtineet vihamiehiään milloin hukiksi, milloin ahmoiksi, mutta

ei ole sellaisia tietäjiä enää... Kuolleet ovat... Viimeinen oli

Staalo-Oula ja se oli vielä mies... On tullut uusi usko, pakisi hän

rohkaistuneena.

Korkea oikeus! Pyytäisin saada vielä lausua jonkun sanan, ennen kuin

oikeus tekee päätöksensä, huudahti Sirma.

-- Herra Olauksella on puheenvuoro.

-- Korkea oikeus ei voi saada oikeaa käsitystä asiasta näiden

viimeisten puhujain sanoista, aloitti Sirma äänellä, jossa soi

epämääräinen pelko asian liian suotuisasta päättymisestä. -- Ei ole

noituus täällä niin vähäistä ja lapsellista kuin mitä voisi heidän

puheistaan päättää. Nämä miehet puhuvat siitä, miten heidän isänsä

ovat opettaneet heitä noitarumpua käyttämään ja muita pakanallisia

menoja harjoittamaan, mutta itse he eivät muka enää usko niihin.

Huvin vuoksi sanovat vain esi-isien tapoja seuraavansa. Mutta minä

heidän pappinaan ja sielunhoitajanaan voin kokemuksesta mainita,

että noituus ja pakanuus on täällä vielä aivan yleistä, vaikka sitä

salassa harjoitetaankin. Esivallan pelosta tullaan kirkkoon ja

kastatetaan lapset, mutta kotona pestään pyhä vesi pois ja kastetaan

uudestaan, välistä moneenkin kertaan, kun ei lapselle löydetä

sopivaa pakanallista nimeä, jonka "jabmekit", kuolleet omaiset, muka

tahtoisivat lapselle antaa. Täällä uhrataan pakanallisilla jumalille

joka vuosi, ja syytetty, joka nyt on ollut piilosilla korkean

oikeuden kanssa, on pääjohtajana näissä jumalattomissa ilveilyissä.

Jokaisessa pienimmässäkin tilaisuudessa käytetään noitarumpua ja

siihen uskotaan aivan yleiseen. Ja minä olen sitä mieltä, että

jollei korkea esivalta, jolle Jumala on maallisen miekan antanut,

tarmokkaasti avusta hengellisiä viranomaisia pimeyden töiden pois

juurruttamisessa, niin täällä pimeässä Lapissa ei Herran totinen

valkeus koskaan pääse paistamaan!

Sirma oli puhunut melkein yhteen hengenvetoon. Hän pysähtyi hetkeksi

ja kiinnittäen katseensa nimismieheen jatkoi:

-- Minua suuresti kummastuttaa, että ainoa paikkakunnalla asuva

esivallan edustaja julkisessa oikeudessa ryhtyy julkeasti

puolustamaan velhoa, joka ihmisten sydämiä pimeyteen kahlehtii.

Mutta kun ajattelen, millä tavalla hän täällä on käyttäytynyt, niin

onhan luonnollista, että hän näin menettelee. Jokainen puolustaa

tietysti ystäviään, ja tämä Jouni Paavalinpoika on juuri arvoisan

nimismiehemme henkiystävä, jota hän on aina koettanut suojella

kaikin keinoin. Paulus-Jounille on nimismies aina kotinsa avannut

ja tarjonnut kunniasijan pöytänsä takana. Ei siis ihme, että velho

turvautuu ystävänsä apuun oikeudenkin edessä. Mutta korkealle

oikeudelle on varmaankin selvää, mihin joudutaan, jos esivallan

edustajat näin törkeästi menettelevät ja häpäisevät sitä virkaa,

jonka tarkoituksena on totuutta ja valkeutta edustaa. Sellainen

kruununpalvelija ei totisesti ansaitsisi virassa olla, kun hän sitä

tuolla tavoin väärinkäyttää.

Sirma lopetti ja katsahti tyytyväisenä ympärilleen nähdäkseen, minkä

vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt. Lappalaisiin, vaikka he olivat

sen osapuilleen ymmärtäneet -- Sirma oli näet puhunut suomeksi -- ei

se näyttänyt tehonneen, sillä he seisoivat juroina, eikä yksikään

lihas värähtänyt heidän luisevilla kasvoillaan. Syytetty vain

siirteli hermostuneena jalkojaan niin että kahleet kilahtelivat.

Nimismies, joka oli synkkänä kuunnellut Sirman puhetta, pyysi

puheenvuoroa.

-- Se mitä herra Olaus suvaitsi mainita suhteestani syytettyyn

-- lausui hän harvaan -- johtuu aivan yksinkertaisesti hänen

vihamielisyydestään minua kohtaan. En katso sen kuitenkaan

kunnialleni käyvän enkä vaadi hänelle tällä kertaa mitään

edesvastausta, koska minulla jo entuudestaan on sellainen vaatimus

häneen nähden. Jätän hänen parjauksensa omaan arvoonsa ja pyydän,

että korkea oikeus tekisi päätöksensä tässä asiassa.

-- Tahtooko herra Olaus puheellaan erityisesti painostaa sitä

syytettä, joka täällä tänään on tutkittavana? kysyi tuomari Sirmalta.

-- Luonnollisesti! Se on tarkoitukseni ja harras toivoni on, että

oikeus ottaisi lausuntoni huomioon, vastasi Sirma painokkaasti.

Oikeus ryhtyi päätöstä antamaan ja kehoitti väkeä siksi aikaa

poistumaan.

Vanginvartija talutti syytetyn ulos ja muut seurasivat perässä.

* * * * *

Lappalaisia hääri käräjätuvan edustalla pieniin joukkoihin

keräytyneinä. Oikeus oli julistanut päätöksensä Paulus-Jounin

jutussa. Neljäkymmentä markkaa sakkoa hopeassa oli se tuominnut ja

lisäksi tavallisen kirkkorangaistuksen, joka suoritettiin jalkapuussa

istumalla. Siinä kaikki. Vilkas puheensorina kuului miesten parvesta,

ja ilo loisti kaikkien kasvoista. Keskellä tiheintä joukkoa seisoi

Paulus-Jouni voitokkaana lappalaisten kilvan osoittaessa hänelle

suosiotaan.

-- Hyvinhän meni asiasi, lausui vanha Niila ojentaen kätensä. --

Burist, burist![3] Tällä kertaa hävisi pappi taistelussa. -- Mutta

pidä varasi toiste, lisäsi hän hilpeämmin iskien merkitsevästi silmää.

-- Vaarallinen on vastustaja minulla. Tänään olen sen selvästi

nähnyt. Olen sen jo kyllä aikoja huomannut, ettei minulla ole mitään

hyvää sieltä päin odotettavissa, vastasi Jouni nyökyttäen päätään

pappilaa kohden. -- Läheltä piti, etten tarttunut pahemmin, mutta

kalliisti saa herr' Vuolevi vielä tämänkin maksaa. Meidän välillämme

on tästä päivästä alkaen taistelu elämästä ja kuolemasta!

-- Puhu hiljemmin! Papin nuuskija on lähellä, suhahti joku joukosta.

Vanhanpuoleinen mies, nukkavieru peski yllä, kulki kirkolle päin

jonkin matkan päässä miehistä. Se oli seurakunnan suntio, jota

lappalaiset yleensä vieroivat, koska epäilivät hänen harjoittavan

urkkijan tointa herra Olauksen laskuun. Hän näyttikin vilkuilevan

lappalaisiin päin astellessaan kirkkoa kohti.

-- Jopahan on pappi lähettänyt vainukoiransa liikkeelle. Kovin

suutuksissaan se jättikin käräjäpaikan. Ei näyttänyt olevan päätös

mieleen, ja siksi se istuttaakin sinua jalkapuussa tavallista

pitempään, puheli vanha Niila katsellen suntion jälkeen.

-- Saat olla varma, etteivät minun nilkkojani kirkon puut purista!

Sitä nautintoa en papille suo, en vaikka henkeni menköön! huudahti

Jouni silmät salamoiden.

-- Ole hiljaa, hiljaa! Asiasi vielä pilaat, kun olet noin maltiton,

varasi vanha Niila. -- Jos haluat saattaa juttusi loppuun papin

kanssa, on mitä suurin varovaisuus tarpeen. Ei pidä suotta aikoja

heittäytyä ansaan. Kiitä onneasi, että niinkin vähällä pääsit ja

muista, että jos pappi saa paulan kaulaasi, kuristaa hän sinut

armotta.

-- Oikeassa olet, Niila. Vanha on aina viisas. -- Neuvojasi seuraan,

sillä tarpeen ne ovat, lausui Jouni hillitysti. -- Totta on, mitä

sanot: Ei pidä suotta aikoja heittäytyä vaaraan, kun kerran voi sen

välttää. -- Mutta minulta on vielä markkinat näkemättä ja ostokset

ostamatta. Olette tainneet tyhjentää porvarien aitat sillä aikaa kuin

minua esivalta vensi[4], lisäsi hän leikkisästi.

-- Jäänyt on sinullekin vielä, Jouni! Oh, veikkonen! Onpa vaan!

Käyhän katsomassa vanhan Plantingin kojulla. Siellä on tavaraa yllin

kyllin.

Jopa vainkin. Me olemmekin vanhat väärtit, vaikka emme äsken olleet

oikein toisiamme tuntevinamme. Se riippui, näettekös, paikasta, missä

teivattiin,[5] nauroi Jouni ja lähti astumaan kauppakojuja kohti

tyynenä ja arvokkaana.

-- Ei uskoisi, että noita hartioita äsken kruunun rauta painoi. Niin

on varsi suora ja käynti uljas kuin kuninkaalla, virkkoi vanha Niila

katsellen poistuvan Jounin jälkeen.

-- Eipä uskoisi... kelpo mies... todellakin... käynti kuin

kuninkaalla, säestivät miehet.