_Olaus Mathiae Sirma_, syntyisin Kemin Lapista, oli syntyperäinen
lappalainen. Hän tuli ylioppilaaksi Upsalassa v. 1672, vihittiin
papiksi siellä ja määrättiin Enontekiön lapinseurakunnan
ensimmäiseksi kappalaiseksi. Tässä virassa hän oli vv. 1675-1719,
jona viimeksimainittuna vuonna hän kuoli. Tämä riidanhaluinen,
juoppouteen taipuvainen, mutta lahjakas mies, teki paljon
seurakuntansa hyväksi, vaikka sen aikaiset aikakirjat eivät häntä
isosti kiitäkään. Lukuunottamatta suoranaista papillista tointaan,
jolla varmaan hänen heikkouksistaan huolimatta oli laajakantoinen
vaikutus, toimi hän myös kirjallisella alalla, kääntäen lapiksi mm.
Gezeliuksen "Lasten paras tavara"-nimisen kirjan, joka vasta, melkein
200 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, on nähnyt "päivän valon", maaten
siihen saakka käsikirjoituksena arkistojen tomuisilla hyllyillä.
Tämän monessa suhteessa merkillisen miehen muisto elää vieläkin
kansan suussa pienissä "muisteluksissa", joita pimeinä talvi-iltoina
takkavalkean ääressä kerrotaan. Ja varsinkin, jos kuulija saa näitä
muisteluksia kuulla niillä paikoin, joissa "herr' Vuolevi" on
asustanut ja liikkunut, niin nousee hänen haamunsa elävänä kuulijan
silmäin eteen, ja hän on hengessään mukana kaikissa niissä paikoissa,
joissa herr' Vuolevi "vaikutti", niin kirkossa kuin käräjätuvassa,
vieläpä "markkinasiljolla" ja kauppiaan vierastavassakin Lyngenvuonon
pohjukassa, Ruijassa.
_Tekijä_.
I
Joulu oli mennyt, ja uuden vuoden alkuakin oli jo katkaistu
tammikuu. Aurinko, joka neljäkymmentä päivää oli kiertänyt
näkymättömissä, oli jälleen ilmaantunut, ja nyt se oli jo parisen
viikkoa kullannut Enontekiön pappilan pieniä ikkunoita. Sen
rusottavista säteistä havahtui koko luminen luonto pitkästä,
raskasmielisestä hämäryydestään. Näytti kuin olisivat kääkkyräiset
petäjät ojentautuneet suoremmiksi, tuntiessaan taas haaraisissa
latvoissaan auringon hyväilyn. Lumikinokset, joita pitkän aikaa oli
verhonnut harmaja hämärävaippa, kylpivät iloisesti kimmeltäen päivän
kultaisissa säteissä. Jorp'oivi, joka pimeät päivät oli torkkunut
alakuloisena, synkkänä, kuin itseensä vaipuneena, silloin tällöin
vain syvään huoahdellen, kun tuuli sen hämyistä lakea kiersi, oli
herännyt ja kasvanut kookkaammaksi auringon säteiden vaikutuksesta.
Valkeassa puvussaan se kohosi majesteetillisena huurteisten metsien
keskeltä. Kirkkaana, huikaisevan valkeana hohti sen luminen, paljas
pää. -- Ja lumipyörteet, joita vinhat tuulenpuuskat ajelivat sen
laella, olivat kuin merkkejä siitä, että vakavat, juhlalliset
ajatukset sen päässä taas virkeinä askaroivat.
Kirkkomäellä vallitsi eloisa liike. Siellä hääri ihmisiä vilkkaassa
touhussa. Koreakauluksiset peskit ja punaiset neljäntuulen lakit
vilahtelivat vain toistensa sivu. Poronkellot soivat ajajien
lasketellessa pappilan ohi kirkolle, jonne sankkoja joukkoja jo
oli kokoontunut. Kirkkotuvista nousi sakeita sauhuja, ja niiden
edessä oli vilkasta liikettä. Ovista mentiin ja tultiin. Ajo- ja
kuorma-ahkioita oli joukottaan tupien seinustoilla, viimeksimainitut
runsaasti kuormitettuina. Vaimoja komsioineen hääräili tupien
välillä. Törmällä terhensi pikkupoikia punalakkineen ja
pikkupeskineen, nauraen, huhuillen ja ilakoiden. Ympärillä ärhensi
koiraparvi, jota pojat kepeillä sohivat ja komentelivat. Ilmassa
kiiri iloinen joiku, jota kimeä lapsenitku tuontuostakin säesti.
Joukko miehiä oli matkalla joen yli viemässä ajokkaitaan syömään.
Toiset poroista kulkivat allapäin, velttoina ja väsähtäneinä. Toiset
taas pystypäisinä teutaroivat, pidätellen, vastaan ponnistellen,
lyhyin, terävin askelin, koparat naskuen. Yksinäinen koira yritti
rannalta porojen jälkeen jäälle, säikähdyttäen jo takimmaiset elukat
äkkinäisiin kaarroshyppyihin sivuille, kunnes miehen äkäinen karjaisu
sai ärhentäjän palaamaan takaisin...
Kaikesta päättäen oli nyt Enontekiön kirkkotörmällä Lätäsenon
suussa tavallisuudesta poikkeava elämä ja liike. Ja syy tähän oli
selvä: porvarien puodit ja aitat, jotka läpi vuoden olivat olleet
lukossa, paksut rautakanget ovissa, olivat nyt auki. Niiden edessä
oli kelkkoja kymmenittäin täynnä kaikenlaista tavaraa. Vanhempia
miehiä susiturkeissa ja paksuissa villavöissä seisoskeli aittojen
portailla, nuorempien hääriessä kuormien kimpussa, niitä purkaen ja
aittoihin kantaen. Tuolla kiskoi poro kuormallista kelkkaa, jossa
oli pieniä tynnyreitä ja nassakoita. Kuorman perässä juoksi mies,
kädessä ristikkojakkara, ja vähän jälempänä astui toinen, seljässä
kokonainen kantamus rihmaan pistettyjä puutuoppeja. Tuossa taas
vedätettiin täyteisiä kuormia mitä erilaatuisimpia tavaroita kirkon
ympärillä oleviin kauppakojuihin, joissa miehet järjestelivät pöytiä
sekä naulailivat orsia ja kojujen kannatuspuita. -- Kaikkialla oli
liikettä, hälinää ja touhua. Eikä kumma. Sillä Tornion porvarit
olivat saapuneet ja alkaneet Enontekiön kuulut markkinat.
Puoleenpäivään mennessä olivat kauppakojut kaikkialla valmiina.
Ja koko joukko niitä olikin. Leveä katu oli muodostunut kirkon ja
joenrannan välille, ja sen molemmin puolin seisoi puolikymmentä
kojua täynnä tavaraa. Olipa eräs viinanmyyjä asettanut pöytänsä
aivan sakariston seinustalle, missä lumi pian siljoksi tallaantui
pöydän ympärillä häärivien lappalaisten jaloissa. Paljon kansaa
olikin markkinoille saapunut. Eivät muistaneet Tornion porvaritkaan
moneen vuoteen nähneensä niin väkirikasta liikettä Enontekiön
kirkkotörmällä. Lappalaisia oli kerääntynyt laajan pitäjän joka
kulmalta. Oli myös kansaa naapuripitäjästä, Kautokeinosta.
Kirjavassa vilinässä liikkui Ruijan kauppias renkeineen
norjalaiselle ominaisella reippaudella. Erään aitan edustalla
kiisteli vankkarakenteinen, varmannäköinen peskiniekka torniolaisen
kaupparengin kanssa lehmänvuodista, joita oli rykelmä miehen reessä.
Se oli uudistalokas Pajalan seurakuntaan kuuluvasta Muonion kylästä.
Kuin ujostellen pujottelihe väkijoukossa enontekiöläinen uudisasukas
hukannahkalakissaan ja pöyhkyripeskissään, kaupitellen puukuppeja ja
kapustoja.
Suurin kauppa kävi kuitenkin kojujen ääressä. Pöydät ja penkit olivat
täynnä vaatepakkoja, joista sarka oli runsaimmin edustettu. Olipa
eräässä kojussa, jossa pöydän takana seisoi torniolainen raatimies ja
kauppias Petter Eerikinpoika Planting omassa pönäkässä persoonassaan,
pöydällä ulkomaankin kankaita: oli Hollannin palttinaa ja Saksan
verkaa, sinistä, punaista ja keltaista. Sitä sai kauppias mitata
kyynärän toisensa perästä kojun ympärillä hääriville lappalaisille.
Orsissa liehui kirjavia, värikkäitä lapinhuivia hyvässä sovussa
lannanmiehen villaisten kaulaliinojen kanssa. Yhdessä kojun nurkassa
oli hamppua, toisessa köyttä ja kaaristenuoraa. Sivuorrella riippui
rihmassa pieniä hopeapikareita, lusikoita, rintasolkia, helminauhoja
ja kimputtain vaski- ja hopeasormuksia. Viereinen koju, jossa
myymässä oli Plantingin renki, sisälsi pääasiallisesti rautatavaraa.
Erikokoisia patoja oli vierekkäin pitkällä peräpenkillä. Pöytiä
rasitti kupari- ja rauta-kattiloiden raskas taakka, ja orresta
riippui tiheässä rivissä padankannattimia koukkuineen ja vitjoineen.
Olipa yhdessä nurkassa muutamia piilukkopyssyjäkin, torniolaisen
maalaissepän valmisteita, puhumattakaan puukoista, viikatteista ja
kirveistä, joita oli runsas valikoima.
Jos oli tavaraa porvareilla, niin olivat lappalaisetkin hyvin
varustetut vastavaihtoa varten. Aittojen edustalla kävi kiivas
tinka, montako suola- ja jauholeiviskää piti lapinmiehen mistäkin
nahkakimpusta saada. Siellä tutkivat porvarit apulaisineen
porontaljoja; toinen kanteli selässään jäniksen-, oravan- ja
kärpännahkakimppuja, odotellen vuoroaan, milloin pääsisi
vaihetusta hieromaan ahneen porvarin kanssa; kolmas levitti ylpeänä
hangelle ketunnahkoja ja tinki kiivaana ruijalaisen kanssa, joka
metsänsaalista liian alhaiseksi arvosteli. Muuan Alattiosta kotoisin
oleva Ruijan mies teki kauppoja kuivatulla saidalla, turskalla ja
kalanihralla. -- Sekava äänten sorina kaikui tuossa kirjavassa
joukossa, jossa yhtaikaa puhuttiin suomea, lappia, ruotsia ja norjaa.
Päivä kallistui jo iltapuoleen ja aurinko laski. Kojujen ja puotien
edustalle kannettiin tervaksia nuotioita varten. Lappalaiset
puuhasivat myös tupiensa edessä valkeita viritellen. Pian leimahti
nuotio siellä, toinen täällä, pimenevässä illassa. Koko kirkkotörmä
oli täynnä tulia kuin laaja leiripaikka. Kirkon ikkunat punoittivat
nuotioiden loimosta ja kuvastelivat monipäisen joukon sakeaa hyörinää.
Kuta pitemmälle ilta kului, sitä iloisempi ja suuriäänisempi
terhennys kaikui pitkin törmää. Viina, jota monet kauppiaat olivat
myyneet ja toiset kaupanvälittäjäisiksi pitkin päivää tarjoilleet,
oli tehnyt vaikutuksensa herkkiin tunturilapsiin. Remahdellen
kajahteli joikulaulu joka taholta. Väliin se soi kerskuna, kun rikas
lappalainen lauloi rikkauksistaan, väliin taas käheän ivallisena, kun
toinen kostomielin vihamiestään kuvaili. Toisin vuoroin se esitti
ilakoiden porokarjan kauneutta, toisin vuoroin taas kuvasi elävästi
paimenkoiran urheaa tointa laajan lauman hallinnassa. Nuotiotulien
ympärillä häärivät hikiset olennot muistuttivat metsänpeikkoja.
Heidän varjonsa häilähtelivät rusottavalla hangella kuin mahdottoman
suuret jättiläiset. Pikkupojat kiiriskelivät nuotiovalkeiden
ympärillä ja temusivat ostopaikoilla. Lappalaistytöt kulkivat
supatellen ja naureskellen suurissa joukoin kojulta kojulle, ihaillen
tulen valossa kiiluvia koristeita.
Sakariston luota kuului laulua. Yksi ja toinen kauppakujalla
kuljeskelevista joutilaista katselijoista suuntasi askelensa
sinne. Pöydän takana seisoi pieni, sukkelannäköinen mies, kädessä
täysinäinen viinatuoppi, jota hän laulaessaan piti koholla.
Kauppakujan päässä palava nuotio valaisi hänen kasvonsa ja heitti
pöydän ympärillä tungeskelevien lappalaisten välitse tuontuostakin
loimoaan sakariston seinustalle, jolloin pimennosta paljastuivat
erisuuruisten viinanassakoiden pyöreät pohjat.
-- Puodin Mummalta pudisti,
Sirman jyvät siirsi pois,
Joista olutt' olevasti
Lappi laudi juoda sait.
lauloi mies kärisevällä äänellä.
Se oli "Viina-Ville", kaikkien markkinamiesten tuttu, joka
nassakkakuormineen ilmaantui joka vuosi Enontekiön markkinoille
yhtä varmasti kuin pääskynen keväällä. Tuttu oli laulukin monelle,
jo parina vuonna ennen kuultu. Se kertoi kolmisen vuotta sitten
tapahtuneesta Muonion- ja Tornionjoen suuresta tulvasta, ja kulki
tekijänsä Antti Keksin mukaan "Keksin laulun" nimellä.
-- Hei pojat, eikö kukaan osta? huusi Viina-Ville tarjoillen
tuoppiaan yhdelle ja toiselle. -- Viina kallistuu, kallistuu, kuta
enemmän ilta kuluu! Tämä tässä menee vielä markasta... Helppoa,
helppoa! Ja laulut kaupanpäällisiksi!
Muuan lappalainen ojensi pullonsa, ja Ville täytti sen tuossa
tuokiossa. Hän laski tuoppiin uutta ja lausui silmää iskien:
-- Nyt alkaa eväsviinan myynti! Hei pojat, eväsviinoja tunturiin!
Välttämätöntä jokaiselle pakkasessa... Eikö kukaan huoli? -- No,
lauletaanpa sitten taas:
-- Kurkkuin kuivuutta surevat
Kurmupeskeiss' kulkijat...
-- Kuulkaapas, mitä Keksi laulaa! huudahti hän. -- Suru tulee,
kun viina loppuu ja kurkku kuivaa... suru ja ikävä mieli... voi
sitä maata, missä ei viinaa ole! Eikö herr' Vuolevi ole koskaan
siitä tekstistä saarnannut? Hah-hah!... Kas tässä, pojat, tuoppi
taas! Eväsviinaksi erinomaista! Tämä on tuosta nassakasta, jossa on
punainen tähti pohjassa... näettehän, tuosta noin... Saksalaista
tavaraa... aina Englannista saakka... ei mitään kotona keitettyä...
Lappalaisilta ei suinkaan puuttunut ostohalua. Heitä vain huvitti
kuulla vikkelän viinasaksan jaarittelua.
-- Hei, Viina-Ville! Tuoss' on potteli! Ann' täyttyä vain! räyhäsi
nuori, jo kelpo lailla humaltunut lappalainen, työntäen ison, litteän
pullon kauppiaan eteen.
-- Kas niin! Se on oikein, Aslak Omma! huudahti kauppias ja ryhtyi
pulloa täyttämään. -- Tämä vetää kaksi tuoppia... Kas siinä! Kolme
markkaa... ei penniäkään alle eikä päälle.
-- Markallahan äsken annoit tuopin? huomautti joku joukosta.
-- Joo, mutta se oli _äsken_ ja nyt on meillä _nyt_, vastasi
häikäilemätön viinasaksa. -- Tämä on eväsviinaa... saksalaista
tavaraa... punatähtipohjaisesta nassakasta.
-- Ei se vielä eväiksi jouda! Markkinat ovat vasta alussa! remusi
ostaja, löi maksun pöytään ja hoippui väkijoukkoon.
Pulloja ja tuoppeja työntyi nyt pöydälle yhä useampia eikä
Viina-Ville joutanut muuta kuin mittaamaan. Hopeamarkka toisensa
perästä solahti hänen leveiden sarkahousujen taskuun.
Tuli taas välipää, jolloin pöydän ympärillä oli vain kuunteluhaluisia
katsojia, Kauppiaalla oli heti ohjelma valmiina heitä varten. Hän
täytti mittansa ja rupesi laulamaan:
-- Järvi kaunis Karungissa
Lähestyy nyt lähemmäks'.
Sinne Sirman jyvät jouduit
Kahden puolen Karunkia,
Maltaiksi kaikki muutuit.
Husa siellä humalat keitti...
-- Mitäs Sirman jyvistä, mutta paljonko tuosta annat? huusi
pikkuinen, tanakka lappalainen tunkeutuen pöydän luo ja heittäen
oravannahkakimpun laulajan eteen.
-- Kaksi tuoppia, kaksi tuoppia vain... En pisaraakaan enempää,
vastasi Ville.
-- Tornion porvari tarjosi puolta riikintaaleria, mutta ei sovittu
kaupoissa.
Viina-Ville laski kimpun.
-- Neljäkolmatta kappaletta, sanoi hän ja heitti kimpun pöydälle. --
Kaksi tuoppia vain... Oravalla on halpa hinta...
-- Mutta viinalla kallis...?
-- Kallis, kallis.
-- No, olkoon menneeksi!
Lappalainen sai viinansa ja lähti, ja kauppias pisti nahkakimpun
nassakoiden väliin.
-- Taas voitit hopeamarkan, Viina-Ville, kuului joukosta.
-- Viina kallistuu, hyvät ystävät! Ilta kuluu, ilta kuluu, vastasi
Ville silmää iskien.
Mittatuoppi täyttyi jälleen.
-- Hyvä Maunu Martinpoika
Potentaatti Pohjanmaalla,
lauleli Ville, mutta keskeytti samassa:
-- Onko Martinpoikaa, nimismiestä, näkynyt? kysyi hän.
-- Ei ole.
-- Kumma, ettei hän ole vielä tullut... Eikä näy pappiakaan...
Missähän herr' Vuolevia nyt pidetään?
-- Tuolla näkyi olevan Plantingin kojulla, virkkoi pöydän luo
tunkeutuva uudistalokas. -- Markkinatuulella näytti äijä olevan. Joko
on kallistunut tavarasi paljonkin, Ville?
Osa pöydän ääressä seisojista lähti solumaan kauppakojuja kohden.
Ville ryhtyi mittaamaan viinaa. Hetken päästä kuului väkijoukkoon
hänen käreä äänensä, josta saattoi päättää, että kaupanteossa oli
taas tullut pieni välipää:
-- Juokaat nyt vettä jyvät,
joista olutt' tuli hyväst'...
Raatimies Plantingin kojun eteen oli pysähtynyt tanakkaharteinen,
pienikokoinen mies. Hänen kasvonpiirteensä olivat eloisat ja
vilkkaat, ja niistä vetivät erityisesti huomiota puoleensa pikimustat
silmät, joiden katseessa näytti alinomaa kytevän salainen hehku,
kuin vartoen tilaisuutta päästäkseen ilmiliekkiin puhkeamaan. Tähän
eloisan katseen sävyyn sopivat erinomaisen hyvin ohuthuulinen,
ilmeikäs suu ja esiinpistävä, kulmikas leuka syvine pykälineen.
Viimeksimainittu antoi kasvoille niiden vilkkauden ohella tarmokkaan
ja päättäväisen ilmeen. Otsa oli matala, ja takaraivolle työnnetyn
lakin alta pisti esiin kiiltävän musta, nyt vähä epäjärjestyksessä
oleva tukka. Nenä oli leveä, vähän litteähkö. Yhdessä ruskean
ihonvärin ja pystyjen poskipäiden kanssa ilmaisivat ne selvästi
omistajansa lappalaisen syntyperän.
Se oli Enontekiön kappalainen ja lapinrahvaan saarnaaja, pastori
Olaus Sirma, jota kansa tavallisesti nimitti "herr' Vuoleviksi".
Herra Olaus oli hyvällä tuulella ja puheli isolla äänellä kauppiaan
kanssa, tehden laajoja liikkeitä käsillään.
Hän oli saanut vieraita markkina-ajaksi, itsensä lapinvoudin, joka
oli saapunut Enontekiöön lapinveron kantoon. Kun vieraita sattui
harvoin Enontekiön pikku pappilaan, ja markkinoitakin oli vain
kerran vuodessa, oli aivan luonnollista, että silloin tarjosi
talo, mitä parasta oli. Eikä herra Olauksella, Lätäsenon harria ja
Mannajärven siikaa lukuunottamatta, ollut sen parempaa kuin selvä
ja puhdas viina. Mutta sitä hän tarjosikin oikealla lappalaisen
vieraanvaraisuudella. Markkinasaarnan jälkeen oli siis pappilan
pienessä päätykamarissa maisteltu tavallista ahkerammin. Oli juotu
Tornion ja sen toimekkaiden porvarien malja, haasteltu ja rupateltu,
kohotettu kesken kaiken Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa
ja kaikkien hänen uskollisten alamaistensa malja ja tultu yhä
iloisemmalle ja hilpeämmälle päälle. Herra Olaus oli tyhjentänyt
pikarin toisensa jälkeen ja humaltunut vähitellen. Illempana hän oli
lähtenyt markkinapaikalle kävelemään ja pysähtynyt vanhan tuttavansa
Plantingin pakeille tämän kojulle. Ympärille kerääntyi pian meluava
joukko juopuneita lappalaisia, jotka nähdessään papin päihtyneenä
rupesivat keskenään tekemään ivaa hänestä.
Saarnatuolissaankohan luulee herr' Vuolevi olevansa, kun noin viittoo
ja levittelee käsiään, naljaili eräs parissakymmenissä oleva mies,
osoittaen pappia, joka kuului kauppiaalle parhaillaan kertovan viime
Ruijanmatkastaan.
-- Etkö kuule, että hänellä nyt on hauskempi teksti, kun saa
kertoa, montako pikaria tyhjensi kauppamiehen tuvassa toissa vuonna
merenrannassa, huomautti toinen, jonka käyrät jalat notkahtelivat
melkoisesti humalan vaikutuksesta.
Sirma oli kuullut viimeisen puhujan sanat. Hän käännähti joukkoon
päin ja horjahti vähän.
-- Mitä hörisette, kurehousut? ärjäisi hän ottaen tuiman katsannon.
-- Pitäkää huolta itsestänne! Vai ettekö tiedä kuka minä olen? lisäsi
hän varttaan ojentaen, josta oli seurauksena, että hän horjahti
uudelleen.
-- Tunnemmehan toki herr' Vuolevin, joka kuuluu myös ennen käyneen
kurehousuissa niinkuin mekin, lausui juopunut ääni vastaan.
Joukko räjähti nauramaan.
Herra Olaukselta pääsi kirous. Käsi ojona hän otti askelen joukkoa
kohden, puhkuen ja hammasta purren.
-- Väistykää kauniisti pois, miehet, ennenkuin minulla turmelus
nousee! sanoi hän. -- Ettekö tiedä, että joka loukkaa minun
persoonaani, loukkaa samalla korkea-arvoisaa konsistoriumia ja
piispaa. Nähkääs -- jatkoi hän ja painoi peukalolla juhlallisesti
rintaansa -- minä olen konsistoriumi ja piispa.
Lappalaiset eivät oikein tienneet, oliko viimeksisanottu otettava
vakavasti vaiko ei: he vaikenivat ja perääntyivät loitommas.
-- Näe nyt... Planting... minkälaisia lampaita minulla on
hoidettavanani. Haukkuvat omaa pappiaan hänen kirkkonsa vieressä!
lausui Sirma hoiperrellen jälleen kauppapöydän ääreen. --
Tuommoisille minun sitten pitää saarnata ja sanaa julistaa! --
Tuntuu, totta vie, Planting, usein siltä, että evankeliumi on
aivan liian hyvää tavaraa heille... Enkä minä sitä usein annakaan,
Planting, siitä saat olla varma... Mutta laki! -- Kas se on parasta
näille nahjuksille, joilla rohkeus kasvaa sitä mukaa kuin viina
päähän nousee... sillä tuota ei olisi tehnyt selvä lappalainen...
Totta vie, Planting, minä tunnen lappalaisen luonnon...
-- Sellaisiahan tahtovat tämän perän asukkaat olla, vastasi kauppias
vältellen. -- Ei ole kirkon vaikutus vielä syvälle juurtunut eikä
esivallankaan käsi ole päässyt heitä nöyryyttämään, mutta kyllä kai
sellainenkin aika kerran tulee...
-- Esivallan käsi! Älä puhu, Planting, esivallasta. En kärsi
kuulla sellaista puhetta... Ei täällä ole esivaltaa muulloin kuin
markkina-aikana.
-- Onhan täällä pastoria lukuunottamatta nimismieskin paikkakunnalla,
uskalsi kauppias muistuttaa.
-- Olisikin eri järjestys, Planting, totta vie, jos olisi
Martinpojassa nimismiestä yhtä paljon kuin minussa pappia! huudahti
Sirma, läimäyttäen kämmenellään kangaspakkaa. -- Mutta herja...
sellaistakin esivallan edustajaa kuin hän!... Suojelee noitia ja
velhoja! -- Mutta nytpä veivät hänen parhaan ystävänsä -- jatkoi hän
nauraen. -- Oletko kuullut, Planting, että Paulus-Jouni on joutunut
Jukkasjärvellä kiinni noituudesta -- omasta ammatistaan? Valkealla
porolla lähti sinne kopeana mies poronkellon soidessa... ja nyt
palaa takaisin rautojen kintuissa kilistessä. Se on kohtalo se!
-- Ilmankos häntä ei ole näkynytkään näillä markkinoilla. Rentona hän
aina esiintyi ja rahaa hänellä oli kuin kuninkaalla. Monesti olen
hänen kanssaan kaupat tehnyt.
-- Ei kannata noitaa sääliä! lausui herra Olaus ankarasti. --
Ansaitun rangaistuksen hän tulee saamaan ja se on oikein...
Hänen päänsä painui rintaa vasten. Viina näytti vahvasti vallanneen
miehen, päättäen siitä, että ruumis horjahti tuon tuostakin
taaksepäin. Mutta sitä ei kestänyt kauan kerrallaan. Äkkiä kohosi
tukeva leuka, ja kädet puristautuivat pöydän reunaan tiukemmin. Mutta
ajoittaisesta ulkonaisesta varmuudesta huolimatta sammalsi jo kieli
kelpo lailla.
-- Onko sinulla... Planting... nyt... niitä koreita huivia? kysyi
hän häristellen silmiään. -- Minä vaimolleni ostaisin.
Hänen päänsä painui jälleen rintaa vasten, ja kuin muistoihinsa
vaipuen hän sopersi:
-- Minä olen, Pla-Planting, saanut tosi hyvän vaimon...
Kauppias hymähti itsekseen. Hän tunsi sääliä miestä kohtaan ja
vastasi ystävällisesti:
-- Tuossa niitä on orrella. Herra Olaus on hyvä ja valitsee siitä.
Sirma kohotti päätään ja katsahti osoitettuun suuntaan. Hänen,
piirteensä olivat käyneet lempeiksi ja silmissä kiilsi kosteaa. Hän
yritti vetää huivikimppua orrelta, mutta ei tavannut sitä oikein:
käsi heilahti vain sivutse. Kauppias otti kimpun alas ja asetti sen
hänen eteensä.
-- Hyvää iltaa, raatimies! kajahti äkkiä Sirman vierestä.
Tulija oli keskikokoinen, turpea mies. Kasvot olivat punakat, silmät
pienet ja viekkaat. Niiden katse oli epäilevä ja kyräävä. Nenä oli
paksu, vähän pysty, ja suurenpuoleista suuta reunusti harva parta.
Yllä oli tulijalla vankka peski, jota villavyö kiristi uumenilta, ja
päässä hukannahkalakki. Ryhti oli itsetietoinen ja kopea. Tulija oli
talokas Maunu Martinpoika, Enontekiön nimismies.
Sirma säpsähti tuon äänen kuullessaan. Hän ajatteli juuri
Kaarinaansa, jolle parastaikaa huivia valitsi, ja hänen mielensä
tuntui pehmeältä. Hän ajatteli, kuinka Kaarina taas häntä,
horjahtanutta, hoitaisi ja lempeästi nuhtelisi. Mutta näistä
suloisista ajatuksista hänet tempasi äkkiä tuo töykeä ääni, joka
kajahti hänen viereltään. Silmänräpäyksessä muuttui kasvojen lempeä
ilme. Kostea kiilto hävisi silmistä, epävarma varsi oikeni ja otsa
synkkeni.
-- Iltaa, Martinpoika! lausui hän uhmaavasti, kääntyen nimismiehen
puoleen. -- Ylpeäksipä olet käynyt, kun et minua ole tuntevinasikaan.
Pitäisihän sinun jo minut tuntea...?
Nimismiehen pienissä silmissä välähti hiukan. Ne soikkenivat,
räpähyttivät ja kävivät vielä pienemmiksi. Heittäen syrjäkatseen
Sirmaan hän äännähti purevasti:
-- Iltaa! Enpä osannut herra pastoria tuntea. Luulin lappalaiseksi,
jolta viina on vähän jalkoja herpaissut.
-- Älä ivaile, Martinpoika! Suurempi mies minä olen joka päivä kuin
sinä, talonpoika, jolle vouti on viran antanut. -- Mutta nyt hän
taitaakin ottaa rengiltään viran pois! Mitäs arvelet siitä?
-- Mitenkä niin? Herra Olaus on hyvä ja selittää tarkemmin.
-- Kuulehan miestä, Planting, kun heittäytyy hurskaaksi. -- Ja
kääntyen nimismiehen puoleen hän jatkoi äänellä, josta vahingonilo
selvästi pisti esiin:
-- Et taida tietääkään, että sinun parhaan ystäväsi, Paulus-Jounin,
on nyt hänen herransa Beelsebub jättänyt kokonaan pulaan, kun on
mies joutunut esivallan käsiin? Miehen, joka tähän saakka on istunut
kunniapaikalla pirtissäsi, saat nyt nähdä käräjäpaikalla, kintuissa
kilisevät kahleet. -- Eikö sydämeesi koske, Martinpoika?
Väkijoukko oli jälleen kerääntynyt Plantingin kauppakojun luo ja
kuunteli jännityksellä nimismiehen ja papin keskustelua. Muutamia
porvareitakin oli joukkoon liittynyt, ja kaikkien kasvoilta luki
odottavan, vahingoniloisen ilmeen.
-- Mitäs se pappiin kuuluu, kuka kulloinkin talossani käy? lausui
nimismies mahtavasti. -- Minä olen, luulen ma, isäntä vielä siellä.
Minuun se juuri kuuluukin! selitti herra Olaus itsepintaisesti.
-- Minun on pidettävä huolta, etteivät noidat saa seurakunnassani
vehkeitään harjoittaa. Ja sitä enemmän se kuuluu minuun, kun
esivallan edustaja julkisesti suojelee talossaan tunnettua
velhoa, jonka toimet ovat päivänselvät. Ja sen vuoksi on minun
velvollisuuteni syyttää sinua, Martinpoika, noitien suojelemisesta,
ja silloin on sinulta virka koreasti naulassa... Mitäs siihen sanot?
-- Se olisikin aivan herra Olauksen muiden tointen mukaista, vastasi
nimismies pilkallisesti.
Sitä syytöstä ei pappi ikänä saa hänelle päähän, ajatteli hän.
Paulus-Jouni oli tosin käynyt, mutta aina sellaiseen aikaan, ettei
siihen löytynyt todistajia. Hän katseli uhmaavasti Sirmaa, joka nyt
astui aivan hänen eteensä ja kulmat uhkaavissa rypyissä tuijotti
häneen veristävin silmin:
-- Mi-mitä tarkoitat, mies? kysyi hän uhkaavasti.
-- Tarkoitan sitä, mitä jo sanoin! Sellainen mies, joka riistää
toiselta heinämaat, koettaa luonnollisesti riistää virankin!
Nimismies kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi muutaman askelen päähän
ja pyörähtäen jälleen Sirmaan päin jatkoi purevasti:
-- Luulen herr' Vuolevin nyt täysin käsittäneen, mitä tarkoitin,
vaikka humalaisen aivot toimivatkin hitaasti.
-- Mitä sinä oikein puhut, mies? Minäkö riistän? Kyllä arvaan jo,
mitä tarkoitat. Mutta, jos suoraan sanon, kuka toisen omaa anastaa,
niin se olet sinä itse, Martinpoika!... Sinä lurjus! Sinä kadotuksen
viskaali!
Sirma astahti askelen nimismiestä kohden silmät salamoiden ja leuka
vapisten. Väkijoukosta kuului supatusta ja tirskumista.
-- Sinä olet anastaja ja väärintekijä niin pappi kuin oletkin! huusi
nimismies vastaan. -- Sinä olet vienyt minulta niityt ja veisit koko
elämäni, vielä virkanikin, jos kykenisit. Mutta siihen et kykene
sinä, et totta tosiaan!
Sirma astui vielä askelen nimismiestä kohden, ja nyt oli hänen
muotonsa hirveä. Silmät tuijottivat kamalasti, ja suu oli vääntynyt
julmaan irvistykseen.
-- Suu kiinni! ärjyi hän katkonaisesti. -- Semmoisilla miehillä kuin
sinulla ei ole puhevaltaa näin julkisella paikalla: -- ei ainakaan
näin kirkon vieressä, -- sillä sinä olet huorintekijä, roisto, varas
ja ryöväri!
Ja kuin haltioituneena hän hyppäsi nimismiehen eteen, tarttui kiinni
tämän lakkiin ja tempaisi sen maahan.
Nimismies otti lakkinsa ja pui nyrkkiä Sirmalle vihasta punaisena:
-- Sakkoa saat tästä, pappi! Muista se! -- Ja kääntyen väkijoukon
puoleen hän huusi:
-- Pankaa mieleenne, miehet, mitä pappi sanoi! Te kuulitte herjaukset
ja näitte loukkauksen, jonka alaiseksi olen joutunut. -- Tästä
asiasta puhutaan enemmän lakituvassa.
Nimismies hävisi väkijoukkoon äärimmilleen suuttuneena.
Sirma seisoi keskellä kujaa, pudisteli päätään ja puheli itsekseen:
-- Vai käräjiin taas. No, eipä mitään... onhan meillä Martinpojan
kanssa entisiäkin asioita...
Kukaan ei virkkanut hänelle sanaakaan. Papin raivoisa esiintyminen
oli herpaissut miesten mielen ja säikähdyttänyt naiset kokonaan, ja
siksi annettiin hänen olla. Väistyttiin vain hänen tieltään, kun hän
jälleen hoippui Plantingin kojulle keskeytynyttä kauppaansa jatkamaan.
-- Jo taisi nyt herra Olauksen käydä hullusti, kun meni nimismiehelle
sellaisia puhumaan. Markkinarauhan rikkomisesta se nyt sakotuttaa,
tuumi kauppias.
-- Älä siitä huolehdi, Planting, vastasi Sirma huolettomasti. --
Kyllä minä sen asian vastaan. Totta oli joka sana, vaikka en voikaan
kaikkea toteennäyttää. Kyllä minä tiedän Martinpojan jäljet. Useita
lapsia olen kastanut, jotka eivät saa häntä isäkseen kutsua. Minä
tiedän sen.
Hän käänteli kädessään olevaa huivia ja lisäsi:
Tämän minä otan.
Hän jätti hyvästi ja lähti kotiin. Kulku kävi vähän vaivalloisesti,
mutta hyvin hän silti pystyssä pysyi. Se oli nimittäin herra
Olauksen vahvoja puolia, että hän pysyi jaloillaan, vaikka olisi
päivän juonut. Ottaen oikean suunnan hän astui verkkaisin, hiukan
horjahtelevin askelin pappilaa kohti.
* * * * *
Oli jo myöhäinen ilta. Nuotiovalkeat hiipuivat jo monin paikoin
hiilloksina ja niiden ääressä häärivät juopuneet lappalaiset.
Kauppiaat sulkivat kojujansa. Joelta kuului päihtyneiden joiku
ja mekastus. Tähdet kiilsivät kirkkaina korkeudessa, ja pappilan
päätykamarin ikkunasta heitti heleä takkavalkea pitkän, häilähtelevän
valojuovan valkealle hangelle.
Muutaman nuotion ääressä lojui puolikymmentä lappalaista. Pari heistä
oli viina jo vaivuttanut, mutta toiset istuivat vielä kaulatusten
ja maistelivat. Äärettömän onnen ja hyväntuulen ilme oli heidän
hikisillä kasvoillaan, jotka nuotio kirkkaasti valaisi.
-- Aslak, Aslak, joikkaa... joikkaa, lallatteli keskimmäinen heistä.
Puhuteltu otti pitkän kulauksen ja rupesi yksitoikkoisella äänellä
hyräilemään:
-- Hee-er Vuol-le-vi, paa-a-ha pap-pii, nun-nun-nun-nuta-nuu...
Sirma pysähtyi kuuntelemaan. Hän tunsi laulajan. Se oli Aslak Omma,
nuori, terhakka lappalainen. Toinen laitimmaisista otti nyt pullon ja
ryyppäsi.
-- Minäpä osaan myös joiun, turisi hän.
-- Laula, laula, Niila, sopersi keskimmäinen.
-- Paa-au-lus Jou-nii... suu-uu-rii noi-taa... nun-nuta...
-- Hei miehet! huusi Sirma.
-- Ii-ih! kuului nuotiolta ja kolme humalaista päätä kurkisteli tulen
yli pimeyteen kuin säikähtyneet riekot.
-- Pankaa nukkumaan nyt, että jaksatte huomenna kirkkoon, lausui
Sirma käskevästi.
-- Ii-ih! Ku-kuka se on? Tule saamaan ryyppy! -- kehoitettiin
nuotiolta.
Aslak Omma oli kömpinyt pystyyn ja tirkisteli ääntä kohden,
varjostaen kädellä silmiään.
-- Se on pappi, herr' Vuolevi, supatti hän toisille. Hän oli tuntenut
papin...
-- Joo pappi se on. Pankaa maata nyt, älkääkä menotko enää, kehoitti
Sirma ja lähti astumaan pappilasta näkyvää tulta kohden.
-- Maata pannaan... maata pannaan, kuuli hän mennessään nuotiolta.
Päästyään pappilan pihalle hän pysähtyi ja katsahti kirkkomäelle...
Äskeiset lappalaiset olivat nousseet pystyyn ja hyppivät yhdessä
kimpussa nuotion ympärillä. Hän erotti aivan selvään heidän joikunsa:
Heer-er... Vuo-le-vi...
hyvä-ää... pap-pii
voiaa... naa-naa.
Rannassa... is-tuu...
Ruijan viinaa juo...
voi-aa naa-naa...
hyvää... viinaa...
Sirman suu vetäytyi hymyyn, ja hän iski itsekseen silmää.