Punervankeltaiset säteet paistoivat vaakasuorasti maanpintaa pitkin
multakunnaan ja metsäpihan yli. Kastehelmet kihoilivat jo katveissa
juhannuskukkien latvoilla. Pisteaidan yli puutarhaan satoi sumua.
Aidanseipäissä siellä ja täällä häilyivät kinolangat. Karjapihassa
putosivat tyhjän sinkkisangon pohjaan ensilypsyn pisarat. Kellolehmä
katseli kylläisenä pihaveräjän yli ja alotti ensimäisen märepalansa. Se
oli teräväsarvisin ja muista voiton saanut Mansikki. Nuoremmat punaiset
saivat pelätä mokoman kaiharin puskuja. Monetkin vanhat rutaleet, jotka
aikansa karjassa olivat jehuna kunniassa keikkuneet saivat nyt aina
olla kylkimyreessä ja pelonkaaressa pakosilla.
— — —
Naapurin riihikalliolla päkätti pukki.
Pujoparta olikin ainoa vuohensukuinen elukka koko kuuluvilla. Mutta
paimenpoika kertoi sen köröttelevän lammaslaumassa. Isäntävainaja
oli tämän koiruuksissaan jättänyt eloon. Vuohet olivat laissa
"kavaluutensa" takia kielletyt laitumilla kuljeksimasta. Sentähden
olikin tämä pukki kymmenen vuotta kaiket talvet kytkimessä heinän
kolmuja kuninut. Piioilta pyysi aina parhaat palat. Kymmenen lyhyttä
kesää sen kyntynen kapsui kaatran perässä. Sarvenkoikaleet olivat
sille kasvaneet keisarimaisiksi. Eikä sitä aitaa ollut jonka yli
pukki ei päässyt jos se mennäkseen oli. Se ahtoi sisäänsä olervat ja
tähkät, mutta kun siinä oli vain yksi suu, ei se suuria vahinkoja
saanut aikaan. Toisinaan sekin toki harmitti. Ja lampaankeritsijäeukot
puhelivat aina sen villan liiallisesta karkeudesta. Ne sanoivat:
"Pitäisi hävittää koko pakana!" Mutta sille uhalle se asia aina
kuitenkin jäi.
Emäntärouva asteli suola-aitan poikkiportaita ylös, aukaisi ovet
ja painui aittaan. Pukki kuuli puusaranan narinan ja laukkoi sinne
suoraapäätä perässä. Sitäpikaa ryöstäysi se räälissäkille. Ja kun pukki
vihdoin pakeni korkean kynnyksen yli ulos, oli sillä silmät ja sarvet
jauhoissa. Emäntärouva roinusi ovella äyskäri kädessä:
— Tuonanen hylky!... Ei tuotakaan konia tullut tuosta
elintarvelautakunnan lihatiinuun suolattua...
Sanat kuuli Juurakkoniemi, joka pahimmoiksi ajoi siitä Runttella
maantietä pitkin ja puuttui ohikulkiessaan riemuun:
— Ka!... Pukki pakana poskee jauhot! Vuoraa rieskalla
takapieluksensa!... Myykää minulle tuo pökö! Minä voin siitä hyvästä
miehille neuloskella neljät housuparit talon kankaasta. Annan vaikka
vielä nahkankin takaisin.
Hämillään myhäili aitan portaille tullut emäntä:
— Eipä tässä tiedä... Ei taida tarvita housuja kun ei ole housun
pitäjiäkään. Ei ole miehiä talossa omasta takaa. Ilman muuta käänsi
raatari hevosen pään aitan edustalle, laskeusi vilposilta alas ja tuli
tervehtimään:
— Luojan rauhaa teille!... Ainako se tämä emäntä peräsimessä jaksaa?
— Täytyyhän sitä...
— Valkosiksi ovat hiuksenne huuhtoneet...
— Vähemmästäkin murheesta...
— Ikävästä!... Tietäähän sen, hyvänenaika, kun molemmat pojat sotaan
häviävät.
Pukkia taputellen hän lisäsi:
— Monta, monta on mahdottomuutta tämän kevään kuluessa tapahtunut.
Olettekos kuullut siitä Hulipas Konstan mökistä mitään?
— Enhän minä mitä...
— Se Toivo ja Eemeli poika olivat vävyn kera kuikkailleet kotosalla
näihin asti. Navetan vinnillä asuivat, nahkaansa naittamatta
säilyttivät. Mutta akka, jolla oli yksi pojista jääkäri antoi ilmi...
— Äiti antoi ilmi?...
— Äiti itse... Tunnen minä tämän akan. Sitähän se on kuoreveteläisten
ruskeasilmäistä sukujuurta. Enkä ollenkaan ihmettele. Sinne Seinäjoelle
pojat vietiin. Toiset kuuluvat olevan Lylynkankaassa... Nuorimmasta,
siitä jääkäristä saa akka eläkkeen. Se taisteli ja kaatui Rautussa.
Ruumis kuulutaan juhlasaatossa tuodun kotikirkolle. Haudalle panevat
pystyyn huikean tornin. Tornin nokkaan nostetaan marmorinen miehen
rutales ilkosten aatamina. Eikä kävyn peitoksi kuuluta katettaman
karvaakaan. Se on sivistys Suomessa kuulemma nyt mennyt siihen
junttiin, että eevojen suku siitä saa riitingit laatia ja vapauden
patsaiden rakennus alkaa heti sodan loputtua. Ja mitäs minun piti
vielä kertoa kengännauhoista. Sehän oli toinen juttu josta Vileniuksen
emäntäkin hulluksi tuli.
— Ja mikäs kengännauha juttu se on?
— Se Lehtisen Manu, se joka oli elänyt kaikista kauimmin niistä
Nälkäkankaalle ammutuista kuudestakymmenestä. Saarisen sanoivat käyneen
ampumispäivän huomenissa katsomassa paikkaa, ja Manu oli siellä
istumassa...
— Istumassa?...
— Istumassa, vaikka oli jo eilen ammuttu. Kenkiänsä oli nauhoittanut.
— Hyvä isä siunatkoon!
— Katsojan sanotaan sanoneen, että oli pakko finistellä (viimeistellä).
Oli sanonut, ettei siltä ihmistä kumminkaan enää olisi tullut.
Tämä julma kertomus puistatti emäntää. Hän kiersi aitanoven lukkoon
mielenliikutusta peittääkseen. Mutta raatari oli puhetuulella. Hän
antoi uutisen tulla toisensa perään yhteen lykkyyn:
— Emäntä ei tiedä kai sitä kevättalvellista kuoppausta kirkolla.
Talvella kun ampuivat Korkeakoskella seitsemänkymmentä punikkia, niin
pohatan pojat otettiin kuolleita ajamaan kirkolle "saapaspalkalla."
Ja kun kaikkien jaloista ei kenkä hevin lähtenyt, sulatettiin niitä
roviolla. Eihän niistä kuulunut pitotavaraa tulevan, koska loisteessa
saattoi nahka palaa, housuja jos vielä... Eikä se mikään ihme, sillä
eihän jalkinetta olla vuosiin kunnollista saatu. Niitä piti koettaa
keinoja. Kopsamon järven takana tekivät isontalon pojat urakalla sitä
työtä. Joukkohautaa sulloivat hevosten kanssa. Jäätyneen maan kaivaus
maksoi munaa. Ja kansa kertoo, että siitä pitäen se Turhalainen on
sairastellut. Kyykäärmeen suomuksia sanotaan pinnan kesivän ja kasvavan.
Perunakuopan Anni saapui siihen pussineen ja oikasi raatarin puhetta;
— Eipäs se niin ollut!... Oikeita kalansuomuja sen selkä kasvaa. Ja
puukon kanssa perkovat niitä pois...
Raatari otti suunvuoron ja sanoi:
— Sehän on nyt se sama onko se kyykäärmeen nahkaa, vaiko kalan
suomusta, kunhan vain jotakin... Hitto häntä funtieratkoon...
— Piru sitä juuri kasvattaakin. Ihmeitä ne tappajat kuulemma
saavat silmissään nähdä. Kertovat kaikkien emälahtarien nyt myyvän
hynttyynsä ja pakenevan pois koko paikkakunnalta. Murhapaikkain ohi
kulku kuuluu olevan kamala asia. Hulippaan kylänkin ainoa isäntä kun
ajoi sorakuoppien sivu yöllä, niin Lahden Hermanssonni, se Antti,
hyppäsi suitsipieleen kiinni, pidätti hevosen ja oli alkanut puhella
kirvestyöpalkoistaan, joita oli tullut tehneeksi...
— Vai se Antti, joka keväällä ammuttiin?
— Sama Antti!... Ja kun isäntä oli kauhistunut ja riipaissut hevosta
ohjaksista, oli elukka vain hypännyt pystyyn. Päättömiä punikkeja oli
pilvenään kiekkunut ympärillä. Kukin heistä oli erikseen halunnut
isäntää haastatella. Hallanurminen, pisin mies muista, oli sanonut,
että lasketaan menemään sillä on sillä yksi hyväkin työ elämässään
ollut. Hartun Einarikin siellä oli mustan tuonelan joukon johtajana
ollut lapinlakki päässä. Tämä oli selvimmin sanonut, että on
siellä minulla viisi potraa poikaa ylenemässä, palaavat ne kerran
Juupajoelle...
Puhetta kuuntelivat toiset pöyristyksellä, mutta raatari jatkoi:
— Olisin minä tiennyt toisenkin konstin kuolleita vastaan, jos ei olisi
sattunut vainajien joukossa olemaan Halla-Nurmista. Isävainajan kera
ajoimme kerran yöllä Tammelan kivikirkon ja hautuumaan ohi Mustialasta
Forssaan. Siinä seisoi hevonen pääportin kohdalla kuin tukki. Se
seisoi justiinsa sille paikalle, josta ruumiita oli yli tien enimmän
sinne suoraa kappelista kannettu. Ja vaikka isä räippäsi ohjan perillä
ja yritti Virmaa liikkeelle, ei se pekanuus könnähtänytkään, vapisi
vain joka jäseneltänsä. Ja tietäkää, että silloin oli synkin ja syvin
sysimusta syysyö. Kirkonviiri ja tapulinkukko kirahteli korkeuksissa,
mutta taivaasta ei näkynyt häivääkään. Se oli sama katsoi sitten ylös
tahi alas, piti silmiänsä auki tahi kiinni, kaikki oli yhden tekevää.
Jopa minä poloinen silloin ajattelin; Tässä sitä nyt ollaan pyöreen
asian edessä... Mutta silloin kuuli isä vikisevän äänen kiviaidan
takaa: "Kummi! Kummi!... Kääntäkää vasemmalle, avatkaa hevoselta
rinnustin ja katsokaa valjaiden ja kaulan välistä!" Toista käskyä ei
siinä tarvittu. Ja kun nämä temput olivat tehdyt, vyörähti hevosen
etujalkain edestä maantienojaan kaksi mustaa kertasäkkiä. Ja siitä
paikasta kirmasi Virma pillinä kahdeksan virstaa kauppalaan saakka.
Matkalla kertoi isäni minulle kuinka hän kerta neulomusretkillänsä
kastoi hätäkasteeseen kuolevan lapsen. Se oli tapahtunut saman pitäjän
Kaukilan kylässä.
Puhetta jatkoi Perunakuopan Anni;
— Aatelkaas Einari Peltosta, joka siellä kuolleiden joukossa johtoa oli
pitänyt. Hänellä oli viisi pientä ja vakainen vaimo... Armahtamista
oli pienoisten puolesta miehelle pyytäneet. Kittilästä olivat vasta
saapuneet. Eivät Hämeessä kenellekään pahaa tehneet. Mutta tätäpä
puhetta eivät valkeat kuulleet. Löivät miehen Jokelan jyväkuormaan,
jota juuri ryöstivät ja sanoivat: "Tarvitaan sitä pojat jumalavita
lihaa kun on leipääkin! Ajetaan vain koko morstokka Lylyyn!" Retrika
vaimo tyrehtyi kyyneliin. Ei jaksanut seurata miestään telotuspaikalle.
Mutta Einarin pojat juoksivat kauan kuormien perässä ja pyysivät:
Laskekaa sedät isä kotiin!... Laskekaa isä... Eivät laskeneet. Keväällä
sitten kun normarkkulainen isäntämies palasi sodasta jalkapatikassa,
niin kertoi että kotipitäjänsä miehet ne olivat. Ja että eräs isännistä
sairastui, tuli heikoksi ja tunnusti vaimolleen kuinka alinomaa
hänen korvansa kuulevat poikain huudot: Laskekaa isä kotiin! Mies
oli toipunut tunnustuksensa jälkeen ja toivoi helpotusta, mutta pian
palautui epäluulo ja tuska. Eräänä aamuna ei vaimo ollutkaan löytänyt
miestään yövuoteelta. Pöydällä oli kirjoitus: "Minua ei mikään auta.
Isä on laskettava kotiin." Ja olkiladon orressa isäntä sitten aamulla
kiikkui.
Raatari jatkoi juttua:
— Entäs Albert Korpi!... Miehen polttivat vankileirillä. Tunnustuttivat
asiata, josta oli kokonaan tiedoton. Tutkivat kahden juupalaisen
isännän murhajuttua, joista toisen sanotaan syyttömästi punaisen
terrorin uhriksi joutuneen. Eipä ole salaisen asian näkijää
Pirttisaaren talossa. Punaiset olivat viljaa omin aloitteinsa tulleet
ottamaan. Kamarissa istuivat isäntämiehet. Heitä vartioitsi Mäkelän
renki, joka siellä sisällä tuntemattomalla tavalla tuli murhatuksi.
Isännät selittivät tapahtuman vahingonlaukaukseksi, että panos olisi
lauennut vartiosotilaan haulikosta varomattomasti omaan rintaan.
Kuohuksissa oleva punakaarti käsitti tapahtuman kamarissa taisteluksi,
jossa ase oli lauennut. Tapahtuman johdosta ei tutkintoja, esikuntia
tai johtajia kuultu; aika, taistelun laki teki tehtävänsä...
— Mutta seuraukset siitä olivat pahat. Satakertainen valkoinen kosto.
"Sata päätä yhdestä päästä." Se oli lahtareiden kosto päästessään
vieraan vallan avulla tilanteen herroiksi.
Emäntä meni avain kourassa aitan portailta pirttikartanolle, mutta Anni
ja raatari jatkoivat puhelua monista sodan kauhuista. Jämsäläisistä
pakistiin pitkä puhe. Ison-Lukkarin, Rummin-Jussin, Sippolan ja
Saaren-Jallun urotyöt tiettiin. Kirkon kellotapulin kivijalka oli
hikinen kuoleman kuilu. Rahikaisen Arttu ja aatteensa kannattajat
kaikki kuulemma siellä teurastettiin. Anni oli kiertänyt pitäjiä, tiesi
tunnonvaivoista, jotka raakimuksia nyt raastoivat. Sitten kääntyi puhe
Pylväistön asioihin: — Poissa ovat tämänkin talon pojat. Kuu ei heitä
kuule, ei päivä näe. Sille tielleen Waasaan se Kassu herrakin hävisi...
Stiina tuossa kakara kainalossa... Vesittelee herralle koska piika on
patjaa parempi ollut!... Jo minä sitä syksyllä kuulin kun päällikkö
Saksasta saapui. Karjakeittiössä kahdenkesken huomautin lätkälle, ettei
passaa pistellä paljasta rokkaa kauhanvarrella. Mutta mitä vielä,
rokalle ei tyytynyt, makialle mieli teki.
— — —
Pukki oli kiivennyt raatarin kuormalle.
Rauhallisesti kuni auki nahkaisen selkärepun soljet. Työnsi partaisen
turpansa sisälle reppuun, tutki jokaisen puodista ostetun käärön.
Etsi kahvivientelin, nisu jauhokilon, rusinapussin, ropeeraritupakan.
Viimeksi puljutteli sokeripalapaketin. Kyljet repi kaikista
paketeista auki. Etuhampailla tempoi. Pohjimmaisena nielasi kymmenen
pennin "rässijästin." Sitten se alkoi lipoa jokaista ostosta
erikseen. Yhdelle suupalalle se haukkasi rusinoita, jauhoa, sokeria
ja tupakkaa... Mestari ja Anni seisoivat selin Runtten kuormaan
päin ja keskustelivat erittäin innokkaasti Jämsän herranhuoneen
verikellarista ja kauheuksista. Vuorotelivat ajatuksia, uskoivat
toinen toisellensa montakin salaisinta ajatusta. Anni puhui pitkät
virret jäsenkirjoista, rautanauloista, avantoon hyppäyttämisistä,
pieksäjäisistä, puhui ruumiskasoista N:n vainion takana. Puhui puoliksi
tapetuista raajarikoista. Näkyjä sanoi ilmestyneen öisin kaikista
verisimpien saunain ja riihien vaiheille. Ja että viime yön uni oli
ollut kaikista kauhein. Näet itse piru oli tullut majaan missä Anni
makasi ja naulasi ikkunanpieleen kaikki ne neljä takonaulaa, jotka
olivat olleet Kristuksen ristiin iskettynä Golgatalla. Oli sitten
sanonut: "Kahdenkymmenen vuoden kuluessa hirtetään tähän kaikki Europan
imperialistit!"... Tätä raatari kuunteli aikansa, mutta otti sitten
huutamalla suunvuoron, jota väkisinkään ei varttomalla suupaltti nainen
olisi antanut:
— Olemme tähän maailmaan syntyneet "nenän leikkauksen aikaan." Minä
ammattimiehenä en pidä suden, en vuohen puolta. Minun on tehtävä takki
työmiehen ja herran selkään ja siitä elettävä. Mutta sen vain sanon,
että hyvin ovat piilununeet... Murhatun veri vinkuu nurkissa käänsi
katseen mihin käänsi. Se on samallaista kitinää ja kätinää, porua
ja parkua kuin siantappajaisissa Taipaleen tallissa. Minä kammoksun
asetta...
— Mutta sanotaanhan mestarin syksyn suussa...
— Paakkulahan se siihen vimmaan vikitteli... Ja enemmän minä neulalla
olen työtä tehnyt kuin pistimellä... Tappanut totisesti en ole torakkaa
suurempaa, vaikka piru tästä paikasta nielisi... Anni tirhensi vastaan:
— Mitämaks' se tussaroiminen teiltä, jos ei isänmaan puolustamista. Ja
armeijassa...
— Pussihousuja pistelemässä... Tietä näyttelin... Vahtina olin.
— Tietä punaisten luo osviittasitte. Vihjailitte kauheat lahtarit
köyhään tölliin... Saapuivatko Kiiskilään kutsumatta? Sanokaapas kuka
ne Kiiskilään opasti...
Raatari huomasi pukin Runtten rattailla ja pahanteossa:
— Johan nyt vietävä riivaa! Hyväkäs! Annappas olla kun minä tempasen!
Ihan helvetin koni! Ihan on liponut makoonsa koko repun, riivattu!
Tuonasen hylky! Ja mihin mahaan tuo kaikki on mahtunut?! Voi sun hyvä
hylky! Vartoopas sinä halvattu! Herja sun pakanan perii! Ja voin ja
rässijästin ja kalamaksarasvankin imenyt, jonka piti tuleman sille
suutari Salmisen vääräsääriselle Alabrektille! On lupsuttanut korkin
pois pullosta, liponut vatsavoiteen... Äläpäs huoli, paholainen!...
Raamatussa sanotaankin: "Saatana asustaa mielellään sarvia kantavassa,
jopa kangistaa ihmisten ja elukoiden hännät." Vuohissa se piru aina
on mielellään asunut. Jos puolenpäivän aikana katsot määkin silmää,
on se silloin soikio kuin leppään veistetty poikalorvin puumerkki. Ja
kevätpälveellä karjanlaskun aikaan, kun kuuset punervina kukkivat,
kerttuset laulavat, käy luomakunnassa eri kutina. Nelijalkaisesta
kaksijalkaiseen kanaan saakka viillättää sua piru...
Pauhatessaan ja säkkiä kuniessaan etsiskeli raatari kättä pitempää
tuolta ja täältä, jolla olisi antanut elukkaa saparoon. Sai siitä
käteensä raatarin linjapuun, ja ei muuta kuin sen kuin kintut kantoivat
pukin jälkeen. Viisas elukka ymmärsi hyvin syömisen ylimääräiset
seuraukset. Sentähden sen kyntyset rapisivat jo aittakalliolla.
Anni hyrskähti vahingoniloisesti, mutta kumminkaan nauramatta.
Hetkisen ajan kuluttua saapuivat kumpainenkin, pukki ja mestari
läähättäen suoraa päätä portaiden edustalle. Hengästyneenä ilmaisi
raatari tavaralaskut ja kuittaukset pukin pahoista töistä...
Mitä emäntä lienee sanonut kuistilta, sitä ei Annille asti kuulunut.
Hetken päästä köytteli raatari kumminkin pukkia Runtten rattaille ja
vihelteli. Hän sijoitteli ryykiraudan, linjapuun ja suuret maasepän
tekemät sakarakanta sakset takaisin nahkaiseen laukkuun, laittoi
repun vilposlaudan nokkaan killumaan. Anni avusteli papujen kentältä
keräämistä, jolloin toinen hymähti hyvillään:
— Sinä saat pitää ne loput pöönät jotka maasta huomaat.
Eukkokin silloin ilostui:
— Yksinkö se raatari yhä leskenä?
— Yksillänihän minä.
— Löytyyhän niitä mielitiettyjä teille.
— Löytyyhän niitä, jos niilleen asiat ornieraillaan. Emäntiä
niitä minulle tunkee yhtenään. Yötisaikoina kun kuulevat kotiin
saapuneeksi... Sekin Kiiskilän Henna, uumalta heikko, on keväästä asti
ihtiään kaupannut...
— Vai on!... Kas kas kun Konstavainaan eläessä keimaili. Muita miehiäkö
muutteesta mieli... Ja mestari sitä onkin kiintynyt niihin Amerikan
leskiin.
— Kyllä... kyllä se oli hoikka varrelta ja käsivarsi kiertyi siltä
somasti kupeelle, jos on kiertyäkseen senkin akan ympärille. Mutta
ujous tahtoo pakkautua...
— Vai kietaantuu... Vai ujous... — Kapinan aikaan keväällä kun kuulin
Konstan kaatuneen, kiertelin töllin tienovilla... Ja mikä tiesi vaikka
kaupat olisivat syntyneetkin, mutta mistä lienee yrmistynyt. Ja kerta
kosasinkin, vaikka se oli tuhkapisto.
— Ei olisi pitänyt niin kuoleman kuumilta...
— Vanha Anttikin oli käärmeen näköinen... Ja leski on niuha kapine.
Ajattelin, että maltetaan, maltetaan. Aika parantaa asiat ja arvet.
Mutta jos se Anni on peräkulmalle menossa, niin tässä sitä sopisi istua
Runtten rattailla. Pitäisit tuon pukin pakanan päätä, se kun rimpuilee
hyväkäs. Kipin kapin nousi Anni rattaille. Pyörät ratisivat soraisella
maantiellä.
Pukin mäkätys kuului karjuahteelle.
46.