Hiirenkorvalla vihersi viidakon päivänpuoleinen rinne.
Rannikot raitoi värien viriävä verho. Vihreys varjosti niemet, reunusti
poukamat pensastoineen... Jopa pihkalehtikin paisui täysiteräiseksi.
Halapajut kutoivat höytysinä kontuina keltaista kukkaa. Siellä ja
täällä putoili jo siitepöly hiljaisina hiutuisina lahdelman tyvenelle.
Yöhyen hentoinen henkäisy vei värit suikaleiksi... Rannan korteikko
kurottui, pilkisti piikin sieltä, toisen täältä. Mutta vanhan kaislikon
rinnassa tuolla parveilivat salakat ja ahvenparvet. Syvältä saapuivat
myöhästyneet kutukalat. Ne laskivat maitinsa mustiin pohjasammaleihin.
Siellä ja täällä tyvenen alla saattoi selveytyä oivakin kalain kihelma.
Pitkän poukaman perästä, läheltä ukkivainaan venevalkamaa kukahti käki.
Salmen takana, helokoivussa haavan latvassa istui haukka... Virstojen
takaa kantausi iltatyvenellä kaukainen kaihoisa naisen laulu:
— Trui vassuni, trui... trui... trui...
Sitten selkeni emälehmän ja vasikan yhtaikainen ammunta... Vasemmalla
tuolla kolisivat airot. Alusta aseteltiin kuntoon. Nuottatalaiden
tykönä kitisi valkeenkuiva kynnyspuu paatin pohjaan... Haukiniemellä
tuolla poikettiin nuottaa. Sieltä saapui kohu epäselvänä kahden
kokonaisen virstan päästä... Uistinta soutelevia herrasmiehiä kierteli
maalatuissa venheissä pitkin rannikoilla. Petokorven kainaloon
kurottautuivat illan viimeiset säteet. Loisti auringon laskeva kajo
kunnahille... Maalatun venheen kolmihenkinen kuoro lauloi:
Ja muuttunut hän oli
täl' erää paljonkin.
Soturin ryhti jalo
ukossa nähtihin...
— Trui vassuni, trui...
Kymmenes tunti oli illalla.
Suvinen lauantai hankkiutui morsiuspukuisena levolle.
Kalliosaaren isännällä, kuolleena kuhisevan kaislikon sisässä seisoi
viimeinen alus poislähtövalmiina. Kysymys oli tässä verkonlaskijain
yöpuulle asettumisesta. Mutta vuotteleminen tänä yönä näytti turhalta.
Kaikkialla valvottiin. Saattoivat olla ylhäällä aamunkoitteen nousulle
ja nostaa liinat lämpimästä vedestä leikkaantumasta. Saattoihan
tarttunut kala liivastua.
Oli pitänyt vähältä ettei viimeisten pakolaisten poistunut vene eilen
iltana ollut joutunut kiikkiin. Saattaja palasi kumminkin. Sinne
vastaisen rannan viidakoihin olivat hävinneet.
— — —
Myllykosken kohina kantautui kaukaa pohjaisesta. Siellä saattoi olla
tuulen ylhäinen henki. Yötaivaskin siellä tummentui tuokioksi. Kosken
kohina kumminkin pauhasi yhtäjaksoisena. Se saattoi olla selvän ja
jatkuvan sään merkkinä. Karjan myöhäiset hakijat etsivät laitumen
perillä eksyneitä mullikoita ja huutelivat:
— Trui vassuni, trui... trui...
Juopuneen bassoäänistä laulua kuului:
— Mut' muuttunut hän oli täl' erää paljonkin...
Koko kesäistä saloyön maisemaa häiritsivät äkkiä kiväärin räikyvät
laukaukset. Rannikoilta rannikoille kuului kimakka kaiku. Se repi
rauhaa, ratkoi luonnon unista apajaa. Punikkimetsästäjät teuhasivat.
Isänmaan unnunta aavisti valkoisen viileyden lienteän sylin.
Taajan leppämetsän läpi saattoi Oskari huomata saarelle saapuvan
soutuveneen. Täydessä lastissa siellä loilottivat. Juopuneet suojelijat
ampuivat ilokseen... Veneessä nousi Mandi hitaasti kurkistamaan
kaislikon yli joko siimanlaskijat loittonivat. Oskari juoksi alukseen.
Ja he molemmat työntyivät viimeisinä saarelta, jossa viipyivät ja
vuottivat tietoja Kiiskilästä. Mutta niitäpä ei kuulunut. Kello oli jo
tunnin yli määräajasta eikä vieläkään Kustaan merkkiä näkynyt.
Rantahaavikko seisoi juhlapuvussa tiheänä ja läpinäkymättömänä. Ukon
mökki upposi suven syliin. Liiterikuusen murheellinen tauoilta tiesi
yksin kaiken tuttavuuden tässä suojateiltaan loppuvan. Tiesi autio
tanhut, että totiset tavat täällä takaisin toistuvat. Ja hämärä,
salaperäinen onkalo kätkeytyi tyystin tulevaisuudelta. Sorahaudassa,
kalliohalkeaman kätkössä kuivuvat Robertin luut. Siellä on ihmeellinen
salaperäisyys säilymässä...
Kuulumattomat aironvedot loittonivat.
45.