Kiikkui kätkyt.
Emäntärouva liekutti yksin lasta. Piian poikaa sousi haltija. Kukaan
ei keltään kysynyt tai mitään virkannut vauvasta vanhuksen kuullen.
Siitä asiasta oltiin vaiti. Ei keskusteltu pikkuasioista. Suuret ne nyt
sijansa saivat.
— — —
Historian lehti toisensa jälkeen täyttyi. Sanat ja aatelmat piirtyivät
voimakkaina. Elämä uurtui ihmismieliinkin. Merkit uppoutuivat
ikipäiviksi ja puurtautuivat poislähtemättömiksi miespolviin. Kansan
sieluun iskeytyivät arvet.
Väikkyi vapauden aamun kohtalo ja koitto... Väikkyi Suomen kansan
vastaisuuden ranteella kultainen kajo... Uuden ajan lento ja siipien
suhina jo kuului. Kirkkaan aamupilven reunamalla helotti veripunainen
vapaus. Idästä se aate läksi uljaana, läksi päivänpaiste ja pälve.
Mutta vastaan huokui lännessä valkoinen kuoleman valta. Teräksinen
imperialismin halla loikkasi nuoret vallankumouksen puhtaat ruususet.
Pöyrryttävän korkea oli kansan vapauden suunta. Hengen tunteen ja
sielun viinivirrat pulppusivat ihmisrinnoissa ja sydämissä. Uusien,
tuntemattomien lähteiden kristallipurot uhosivat puhkeilla ihmiskunnan
alttarille... Mutta kuinkas kävi?... "Lännen kulttuuri" laahasi kaiken
lokaan, survoi rauta-anturan alle. Kykäinen kavio ja korko kävi kaiken
yli. Vuossatain yöstä viskautuivat vastaan kirkon kamalat varjot.
Mustat papit kävivät sanan voimalla veritöihin... Yksityisomistus ei
muodostunut mahoksi. Ehtymättömänä se ilmaisi myrkyllisen manauksensa...
Kiihkeät joukot, tuliterät oli vanha nainen nähnyt. Uhrautuvaisuuden,
urhokkuuden mittaamatoin määrä selventyi ilmeiseksi. Sanomaton
sankaruus puhkesi kukkaansa. Vakaa työmies, vakaa talonpoika käsitti
tuskin selvästi... Vaan ainoa tieto oli: "taisteluun viimeisimpään",
kuten huuto kuului. Toiset taivalsivat iloiten tietä, jolta eivät
palanneet. Toiset ottivat asian tuokiotyön tavalla. Toiset kulkivat
tietoisina taukoomuksen maille.
— — —
Kätkyt kiikkui, tupa tummui.
Mietelmiä jatkoi eellehen harmaahapsi. Tähän taisteluun olivat
eentyneet äitien pojat... Olivatpa kysymyksessä aikamiehet ja
partasuut, niin kaikkien niitten silmäin suloloisto oli sama. Sama
niillä sydämen hellyys kuin äidin sylissä lepäävällä lapsella.
Apeus tuli tupaseen. Yksinäisyys palautti aina mielenrauhan. Aatelmat
saivat aloilleen. Hetken sointu ja sopusuhde pääsi tiloilleen...
Silloin kohoutui aina kaukaisten toivojen takaa tumman hämyn hälve:
Mitä jos punaiset saapuvat!... Mitä jos vuosien viertyessä aate virii
uudelleen ja saapi jalansijaa? Mitä jos miesten mielet muuttuvat?...
Elämä ja kevät koittaa uudelleen!... Toivojen taivas kirkastuu silloin.
Synkeät pilvilinnat lientyvät... Ah, jospa uskaltaisi ajatella!
Tuudinta hiljeni tuvassa. Ehtoon ulontuvat äänet hiljenivät ja
himmenivät. Yksinäinen emo sai olla rauhan rattona. Arvidin luoksi
kaukaisille maille kiiri aatos. Uneksunta samoili uudesta ajasta ja
voimasta. Se teki retkiä, kuulumattomia kyselyjä ja haastoi. Uudet
ihmiset ja uusi into ilmestyi silmäin eteen... Jopa vanhuskin sai
hiljallensa ryhdin jakkaralla istuen osansa. Rinta nousi ja vartalo
suortui. Mielen reippaus tarttui kaihonnan areenalle...
— Poika tikahti tuutuessa, ilmaisi isänsä emolle olemassaolonsa.
Sykähti vanha sydän. Ilosta riemastui rakkaus. Hän muisteli nuoruutensa
tyttölaulua. Sen lauleskeli hyräellen, sitten toisen ja kolmannenkin
laulun. Tätä tarkkasi poika äänettömänä. Jopa silloin vanhus sepitti
sävelmään uudet sanat. Sommitteli sinne ja tänne kunnes sai ne kokoon
ja lauloi lenteästi:
Sulosaarelle sampoa soudan,
punaseppoa takojaa.
Aatteille urosta noudan
uutta päivälle nousevaa.
Tuuditan turvoa emolle,
elomatkalle varmempaa.
Tuutu immelle uinuvalle
kaunokutria kiikuttaa.
Soudanpa Suomelle suloa,
punapoikaani Pohjolaan.
Idän ääreltä laulun kuulen,
loimot ahjolle hulmahtaa.
Tuudinpa tauonnan tulta,
mi' sannassa uinahtaa.
Sorahaudassa suku on sulta,
häpy Härmään himmentää.
Veripellon kyisen kynti
"veli" valkea miekallaan.
Punaorpoin kyyneleet kylvi
kirolaihoksi kasvamaan.
Soudan sukua suurta,
punapoikaa Pohjolaan.
Soudanpa sankarin suuren,
valkovaltikan voittajaa.
— — —
Laulu sammui, nukkui lapsi... Kehdon käynti hiljeni hitaasti.
Hämäryys hiiviskeli ikkunoilla, tiuheni penkeillä ja pieluksilla...
Pylväistön pirtin patriarkallinen asu ei vuosisadoissa liikahtanut.
Savuttuneet orret, parrut ja laipiolaudat kuuntelivat, katsoivat,
hämmästelivät haltijan laadunomaista laulantaa... Asuihan tyhjyys ja
ikävä talossa ja viipyi siinä kutsumattomana vieraana. Toiveet olivat
täältä kaikki kadonneet.
Palaneen ihmissydämen sopukassa selkeni himmeä hiven kummallista
tulevaisuutta. Keskellä raisun rauhan, ikävöidyn iltatunnelman virisi
vieno viihdyke. Vaiennan viimeinen tyyneys ja pakopaikka oli puhjennut.
Vanha katse kohosi hitaasti ikkunalle, tähyili ulos ja edentyi
ilmanpieluksille. Mutta siellä pysyi mustanpuhuva pilvi. Hämärästä
autereesta kuontui pimeä Piilainvuori ja kallioiden kunnas. Ruso
lankesi ja raukesi länteen. Metsämaisema tummeni kuin tuonelan taus ja
taulu, tummeni laakso, tummeni järvi.
— — —
Mennyt päivä pyyhki näytelmän poistuneeksi.
— — —
Kuului kummallinen, kaukainen kumina hiljaisena ja tuskin
huomattavana... Aatelmien erämaassa kumahteli vaimeasti mahtavien
kellojen kumu. Iäisyyden tuomion taonta se siellä kajahteli.
Tulevaisuuden tuntemattomille äärille ulontui aavikko. Sieltä siinti
sarastus mannermien ja merien takaa...
Emäntärouvasta tuntui ovi äänettömästi avautuvan. Yli kynnyksen astui
mieron matkalainen... Mies outo vaaniskeli ympärystä, varoi, otti
askeleen emännän luokse. Sanoi tervehdyksen suljetuin suin. Sitten
kalvoi poveltansa kirjeen ja ojensi sen äidille. Sen jälkeen häipyi
mies hämyyn hyvästiä heittämättä...
Kirje alkoi:
"SSSR, syyskuulla, 1918.
"Äiti, äiti! Olemme pelastetut! Suuri Venäjä syleilee meitä..."
* * * * *
Kirje loppui:
Rakas äiti — Kajaavat tuomiokellot...