Tuli räiskyi nuotiossa.
Kuusipuut lennättelivät poukkia pimeyteen. Onkalon kaikilla seinillä
seisoi synkkä hämärä. Ainoastaan yksi varjo liikkui lieden luona.
Kalapata kiehui kivellä kunnes Mandi sen sovitti sivuun, käänsi
nuoralla roikkuvat vaatteet niin että ne tulen loisteessa höyrysivät.
Läheisellä paadella lojuivat Oskari ja Arvid...
Vallitsi sanattomuus ja taukea rauha. Kaikilla oli enemmän
ajattelemista kuin sanomista. Katarina oli lukenut lehden
muistikirjasta ja tullut sanattomaksi... Väsyneet mietelmät ärsyttivät.
Hänen korvissansa kuului alinomaa; "Te kaikki ammutut olette tulleet!"
Ajatusaistien ohi väipähteli alituiseen kalpean miehen kalju pää. Koko
olemus vavahteli toisinaan. Ei hetkenkään kunnollinen lepo asettunut
vierelle. Kiusallinen ajatus kiertyi vieraaksi.
Martta ymmärsi siskon heikontuneeksi. Pitkäaikaiset kärsimykset olivat
liian läheisiä. Ja nytkin kun tämä tuleen tuijotti, hiipi nuorin
ilmaisemaan ajatuksensa. Pata nostettiin lattialle. Aapon kauhalla
ammennettiin itsekullekin osansa. Pakolaiset eivät koskaan syöneet
tarpeekseen. He pelkäsivät kuluttavansa toisen osaa... Emäntä vakuutti:
— Haukea saimme paljon. Voitte syödä. Kukin särppi vastaamatta kipponsa
laidasta. Kiehuva liemi kuumitti. Oskarin vatsa täyttyi ensimäisenä.
Osuutensa tämä oli saanut suureen ruuhiäyskärin puolikkaaseen. Kulhon
laidasta hörppäsi poika viimeisen litkan, pyyhki suunsa ja sanoi:
— Arvidin tulee kertoa kesken jäänyt tarina kalman karista. Hetkeen
aikaan ei tämä vastannut mitään. Mutta kun poika yhä inui, honotti
toinen vastaukseksi syödessänsä pitkään karamellipurkkiin:
— Tämä saapasvarsi tulee tyhjentää...
Poika kiusasi:
— Hieno serviisi sedällä...
Toinen jatkoi:
— Kuten näet on "Coffee de Brasilie" kirjotus tuossa sivussa. Mutta
tuo sisältö on tällä erää minusta paljonkin arvokkaampi. Purkin pelti
polttaa, hiivatti.
Katarina sanoi:
Puhukaa pikemmin ulkomaan matkoistanne... Robertin kera aina
keskustelimme niistä.
Veikkovainajata mainitessa kiertyivät kyyneleet Martan silmiin.
Katarina jatkoi:
— Englannista ja Lontoosta hän usein kertoili...
— Suurkaupunki... maailmankaupunki...
— "Early breakfastia, 46 Wellington Road St."
— Mitä?... institute Y.W.C.A.
— Oikein... Kristillisten naisten... ja mistä ihmeestä?...
— Merimiehelle ei ole mikään mahdotonta.
Oskari keskeytti:
— Te lähdette Lontooseen... Pikemmin pysykää kalliosaaren luolaihmisten
luona täällä Hämeessä herran vuonna 1918. Mieluummin kuulisin sen
keskeneräisen tarinan, jonka kaksikymmentä kolme vuotta sitten
kuulitte. Marttakin ilostui Oskarin esitykseen ja puolsi pyyntöä.
Katarina tarjosi Martalle lopun liemikeittoa ja tämä sanoi:
— Jos todella toiset sallivat. En muista aikaa kylläisestä ateriasta.
Jokainen heistä näki mielihyvällä tytön tarttuvan syöntinsä päälle
kulhoon. Arvid kokosi nuppulat tuleen ja siirsi viimeiset kepaleet
liekkiin. Luola hämärtyi. Muut vaikenivat. Arvid alotti:
— Kuulijoina olivat tässä keväällä toiset. Onkalon kylmyys ja kosteus
oli kerallamme. En tarkoin muista kertomusta yöstä, jota en kertaa.
Myrskyä se vain oli. Kertomukset kulkivat kirjoittamattomina polvista
polviin. Vuosisadoista vuosisatoihin mateli maininta. Saarella tällä
sanotaan eläneen Tiena-lappalaisen. Sitä todistavat kivikodat tuolla.
Rikkaiden kalavesien keskellä huoletta elivät. Metsän synkkyys ja
salojen puhkeamaton syli oli kaikilla rannoilla. Ansat, lutsakkeet,
onget ja katajakoukut ketreinä. Lähdöt ja loukut urkkivat otuksia
osmolassa. Saukkoja, majavia ja kettuja ei puuttunut. Saaren kalliolla
kyykötti aitta korkeajalkaisena, auringon kärheemää kapakalaa täynnä.
Elinosuutta oli heillä yltäkyllin...
Mutta kuinkas kävi? Rauha ei rakentunut elinaikaiseksi... Eräänä
keväänä suvipäivän sumuisena säänä lepäsi harmaa usva tiuhasti saaren
kaikilla kanteilla. Silloin aikoivat Tienan koirat tuikan räyhän...
Ulvonnasta ja ärhentelystä sai tällä erää selville että outoja oli
tulossa. Pahimmoiksi oli lappalainen tyttärinensä kahden kotona. Mitään
pelkäämättä hän riensi keihäillensä. Tiesi hän Tiena etteivät "omaa
koirat ulvo." Dai, seitsentoista vuotias ainoa tyttö, perkoi kaloja
kodan seinustalla. Pian huomasi isän tuiman toimen. Länkisääri ontui
aseineen rantaan. Tyttökin antausi hajahapsin apuun. Jousen haki,
nuolikimpun tempoi. Tyttö tämä oli aina ollut isän oikea käsi. Hän
siulasi nuolen aina sinne minne sen kulloinkin halusi... Ja monissa
mittelöissä oli otson kaadannassa ollut apuna. Hän ennätti nuolellaan
linnun lentäväisen, liidätti luisen kärjen loikkivan jänön jälkeen.
Oravankin oksalta tarkkasi ja tuikkasi saaliin sieltä, toisen täältä.
Eipä säikkymään käynyt nytkään, vaan valmiiksi asettui viitatielle
pehkoon, rantakoivun kupeella kurkki.
Ärhentelivät yhä äkeämmin koirat. Jo kuului loiske sumun seasta.
Luulipa lapin ukki ilokseen hirvitapunan uimassa olevan ja saarta
sentähden etsimään käyneen... Mutta ei, hirvilauma se ei ollut vaan
tuhon tuoja sousi kotissa kolmessa rinnatusten. Meloivat tuolla tukevat
miehet leveälapaisilla luukeihäillänsä. Nyt vaipui Tienalta tarmo.
Varmuus vakaan miehen tyrtyi kolmeen tuimaan kiroon:
— Thui! Tsuhna saina surmantuoja!... Nyt majani multa murtui. Tuoni
tässä poikkiteloin tielle asettui. Ja kun astui maihin ventovieras
mies, kaatoi tämän Tienan keihäs. Mutta toisessa jo vastuun otti
vimmainen urho. Iskun antoi ja kedolle kellahti matala mies... Sujahti
pehkosta luinen lintu. Isän kaatajan kaulaan koski. Murhan mitalla
samaisella maksoi tytär... Mutta pianpa raukesivat voimat. Antautua
piti ilman muuta... Kaiken veivät. Majavan, näädän, saukon, revon
ja hukan nahkoilla ahdetun aitan tyhjensivät. Saalista sulloivat
omat alukset ja Tienan ruuhet täyteen. Kaiken kukkuraksi sai venettä
soutamaan käydä Dai. "Saaliista sukevin oli tyttö", niin oli joukon
mielipide ja tuuma. Samaan matkaan sousivat kaikki alukset ulapalle.
Mutta kuinkas kävi? Matkallapa tuli saaren väki vastaan. Syksyn
saloilta saalistamasta palasi miessakki selkosilmäinen ja tuikee...
Venekunnassa oli heinäkengän koko heimo ja kunto... Ehti siinä
metelissä turma monelle tulla. Kuukahteli kopukka ja kotti kumoon
toinen toisensa takaa. Pian sitten olivat kaikki veden varassa. Dai
yksin säilyi ja omansa pelastukseen toi.
Kaksi muukalaista vietiin saareen. Uhreja eivät rääkänneet. Voimin
ja väin vain vartioitsivat ja haavat sitoivat. Uskoivat tsuhnat
hengen säästöön, mutta luulo oli turha. Käräjät ja kosto tuli kuin
tulikin. Tuomio: "kalmankarille" elon osuus tämä... Nyt karien kiville
siirrettiin vangit tuolle samalle, missä eilen päättyi hurtan taival.
Heille ei viety elinkiventä... Mutta kuinka sitten kävi? Jaksoivat
sittenkin olla elossa. Kalmankalliolla istuivat vangit.
Kerronnan keskeytti Oskari:
— Ja millä ne elivät?
Toinen jatkoi tarinata:
Päivät pääksytysten istuivat miehet tai ehkä seisoivat veden alta
nousevan vuoren nuppulalla pysyäkseen... Ala oli ahdas, tila soukka.
Milloin tuuli, silloin loiskutteli laine joka ahavoitti hapset ja
ihon. Halkeili tuulen tohussa orvaskesi. Huulet kävivät haavoille.
Ylen rohtui ihon pinta. Kuinka miehet elivät, sitä ihmetteli jo saaren
sukukin. Kuinka saattoi käsittää. Suuri noituusko oli auttamassa? Joka
päivä katsoi ihmeissänsä joukko maalta. Telkkäparvi uipi usein ulos
kortteikosta. Littanokka varoi karia kohti laskemasta. Maitotyvenenä
lauantaina naukuivat sinipinnan päällä iltasella kilvan kaakot. Kahta
poikasta pari uitti. Laiskat kalalokit leyhyttelivät liki. Mutta
karilla istui yhäkin kaksi karripäätä. Kesyinä lähentelivät linnut.
Ensimäiset päivät elivät tuomitut nälkäkuoleman mailla päiväinsä
päätöstä vuottain. Syvyyksistä sieltä hohti valkoluita. Jos noita
lähemmin tutkisteli, selviysi summa. Luurankoja kuulsi kaukaa. Kirkas
poutapäivä kumotti kolmenkin sylen syvyydellä. Siellä oli röykkiö
rintakehiä ja ihmispäitten kalloja. Aavistus oli siitä, että tässä
oli verettömän kuoleman paikka... Ja vaikka nälkä poltti, jaksoi,
jos päivän ajattelematta istui. Mutta kuolinkärsimysten keskellä
tekivät tuomitut huomion, että syvyydestä nousivat illan hämärillä
karikallioiden kupeille veden pintaan "saksi-jaakot" ennenaikaista
osaansa ottamaan. Taasenhan istui siinä saalis kuten ennen. Puuttui
vain ahtolaan uppoamista. Monet kaiharikynnet ulontuivat, kurkottelivat
ja tuntosarvet huiskuivat joka kantilla ja haravoivat miesten varpaita.
Kuinka heitä puistattikaan! Jyrsijät kun elävinä jo ahmia tahtoivat.
Tässä oli metsäläisten oman sekä vieraan tuholaisten tuomion paikka.
Päivänsä olivat monet päättäneet tässä. Erämaassa oli lakina tämä:
"Älä toisen osaa ota!" Nälkä ja vaisto käski kourin käymään äyriäistä
kiinni. Raaka rapu, ruumiitten jyrsijä, sai vuorostaan elinkipeneksi
käydä. Ja vaikka kuuta kaksi jo kului ummelleen, elivät miehet yhä.
Tämä seikka oli saarelaisille suuri kumma ja ennen näkemätöin ihme...
Silloin saapui apu. Tienan tytär toi armon. Itse sousi ruuhellansa
luoksi ja saarelle asumaan otti. Ehdot asetti, että suorasääri, sorja
poika tulee ainiaaksi tänne härkämaille jäämään. Lauhtuivat leppeäksi.
Uros näille appeille yhyttääpi... Tarjoukseen suostuivat tsuhnat.
Ja ennenkuin tämä ikimuistoisa taru taukoaa, kertoo se luolan olleen
turvapaikan täällä. Taisteluiden aikana lapset ja naiset sekä lunnaat
likimmäiset lymyyn toivat... Rodun uuden ja omaperäisen sanotaan
siinneen. Lukkoina olivat olleet ne miehet monet ajat ja aikakaudet
vainolaista vastaan... Aikaa omaa me eleämme. Ikuinen taistelu oikean
ja väärän eestä iskee. Osattoman ja heikon olkoon nousu. Vähäväkisten
voittoon käyköön tie. Jaloimman aatteen eestä kohti kuolemaa...
Punerva tuhka hehkui hiillustassa.
44.