Tosiasia oli että kaikki tapahtui pakolaisten onneksi.
Puutteita pakoon saarelta saanut ryhmä edentyi äsken kerrotusta. Mutta
miten joutuivat Mandi ja Martta aluksineen avuksi uppoavalle?... Emme
kerro siitä, emme myöskään kohtauksesta Marttan ja Arvidin kesken.
Kummallekin ja kaikille heistä oli se liiaksi uskomatonta. Jokainenhan
oli elänyt läpi hetkiä, joiden tuomat tunteet tasoittivat liiallisen
onnen ja riemastuksen. Toiselta puolen ei suurinkaan suru kohdannut
ketään ylen onnettomana. Kokemuksen kallis koulu karkaisi, tavatonkin
näytti tavalliselta. Tyrehtyyhän toivon taikakin jos se tapaa
taukoomuksen.
Vasta seuraavan päivän iltapuoleen kykeni kukin ajattelemaan.
Lepo virkisti. Jopa toivehikas vastaisuuskin tavotti...
Jälleennäkemisen onni toi uskomattomia voimia mukanaan... Mandi kykeni
nyt toimeen. Terhakkana hän monia neuvoja ja suunnitelmia ehdotteli.
Toiset kiintyivät heti, mutta kaksi ei joutanut kuulemaan. Huomaamatta
hiipivät he ulos, hakivat toisensa kalaukon koppelin takaa kuusikosta.
Arvid ei tahtonut ollenkaan uskoa että tämä oli todellista totta. Hänen
unelmansa olivat aina ennen rauenneet. Oltiinhan hänestä lausuttu
sanoja, jotka koskivat kipeästi tuohon itseensä sulkeutuneeseen
mieheen. Kuinka nyt voisi kaikki lientyä leppeäksi todellisuudeksi?
Tuossa hän nyt kuitenkin oli edessä, ihan edessä hän oli. Arvid saattoi
koskettaa, hyväillä häntä, painaa pienoista vartaloa luoksensa. Hän
saattoi kuunnella hajamielisenä kertomusta siitä kuinka tuomari oli
tyttöä ampunut Pylväistöllä kun tämä yritti ryöstää revolveria...
Ja että tämä kahakka tapahtui juuri silloin kun Arvid oli lähtenyt
kotoansa. Hän kertoi kuulleensa kuiskauksia kellotornissa, sekä siitä,
mitenkä pimeä kylmä autius kumisi hänelle manalan mustassa yössä... Hän
oli tajannut, vaan toimintavoimat olivat puuttuneet.
Kumpikin kertoi vielä pitkän ja monivaiheisen kertomuksen kokemuksista
ja kärsimyksistä. Arvid kuunteli rauhallisesti siihen asti kunnes
kertomus kerkisi Martan äskeiseen käyntiin kalaukon majalla. Sanojensa
mukaan ei tyttö saanut rauhaa ellei ollut nähnyt sitä huonetta, jossa
ajatukset alituiseen elävöityivät. Merkillisyyttä ihmeteltiin yhdessä,
hämmästeltiin ja kummasteltiin. Vaiherikkaus, minkä läpi piileksijöiden
oli elettävä, ankara varovaisuus, kartteleminen, pelko ja epätoivo,
tekivät aistimukset epämääräisiksi. Ei ollut voinut terveesti asioita
aprikoida ja ajatella.
Kirkonvartijan töllissä oli tyttö säilynyt kevään ja kesän. Pakolaisten
ajometsästys saarella vaivasi ja kiusasi Marttaa. Olipa hänessä
syntynyt jokin utuinen toivo. Itselleen sanoin selittämätöin kiihko
kannusti. Myrskyyönä jätti piilopaikkansa ja uskalsi kokeiluihin...
— — —
Arvid kuunteli. Martta jatkoi:
— Tarkoitus oli tulla ukon majalle yksinäisyyden syliin... kunnes
aavalla yllätti meidät eteemme osunut kumottu alus. Kiinni ne siinä
riippuvat ja vaikeudella ylös pelastimme... Molemmat nousivat.
Käsikädessä astelivat alas rannikon hietikolle. Laineet liikuttelivat
mustaa vaatetta. He ottivat tämän ylös. Se oli tumma takki. Taskussa
oli lionnut muistikirja ja lehdellä sanat:
"Jos sotareissulle kuolen, tulee sinun tietää haaksirikosta Valkean
Kiven satamassa sentähden, että minä se olin, joka painolastin mereen
ajoin. Sandbergien vene kaatui, koska niin edellytys oli... (lionnut
paikka)... niin kauan olen sinua tavoitellut. Rikkaudesta ja sinusta en
suuntaa muuttanut. Päämäärääni päin astuin aina. Mutta kaiken väliin
tulivat tapahtumat... Sen tähden... kuollessani... Katarina."
Kirje heille oli käsittämätöin.
— — —
Martta katsoi Arvidia, Arvid Marttaa. Poski painui poskeen. Syleillen
unohtui uupumus. Sanattomuus puhui kuulumatointa kieltä. Kosketus,
läheisyys, katsanto, kaikki oli unelmaa. Unelmaa... Elon päämäärä,
pyhyys, jalous, puhtaus, usko ja toivo astuivat esiin. Kaksi ihmistä
katseli sanattomina toisiansa, ihailivat jokaista kohtaa toisensa
olemuksesta, katsoivat, lakkaamatta katsoivat. Alikä olikaan silmien
sinen kirkkaus! Mikä huulten hymy!... Aaltoilut rakensivat nyt rinnan
rauhaa ja tyventyivät. Kahden oma oli elämä. Kahden onnellinen oli
kaikkeus.
43.