Kun hän nosti katseensa aution saaren yksinäisessä päässä kuului hänen
korviinsa jotakin käsittämätöntä. Tuulen seassa se selkeni ja oli
vihlovaa avunhuutoa. Toisinaan huuto katkesi, toisinaan se kuulosti
suoraan koiran ulvonnalta. Arvid käveli siihen suuntaan saarta. Jopa
kuuluivat sanatkin:
— Oi auttakaa!... Kuolen!... Minä kuolen!...
Kuka se huutaa?... Tästä oli saatava selvä.
Lähimmälle rannan paadelle asti hän asteli sille puolen missä kari oli.
Ja mitä siellä näkyi?... Siellähän se olento oli vedenalaisen karin
kupeella. Hänen molemmat kätensä ulottuivat tuskin pinnan päälle...
Laineet loiskuivat yli olkain. Ihminen riippui kiinni elämässä...
Hyökylaineet vyöryivät säännöllisesti. Niiden väliajat olivat tarkoin
saman mittaiset. Ne peittivät karin ja keskeytymättä vyöryi kuohu
hyrskyen paljakan sannikkoon...
Luonto itse oli kohtalon koston valmistanut. Kivi tuolla ei ollut
tosin kaukana rannasta, vaan uimataitoiselle saavutettavan matkan
päässä. Arvid tunsi tuomarin. Tuhanten muiden joukosta sen silmä
olisi keksinyt. Piirteet nuo olivat kaukaakin omansa tuomaan kauhun
tunteen... Kenenkään muun pää ei noin luihuna aalloista esiin olisi
ylentynyt. Ilmeinen ihmiskoira oli uponnut auttamattomaan kuiluun,
kuiluun jota oli muille kaivanut... Mutta kun hukkuva huomasi ihmisen,
korosti hän yhäkin ääntään:
— Apua, apua herra-jumala!... Tuokaa jotakin. Kuolenhan minä!... Te
näette... kuolen! Kuolen, kuolen!... Taivaan ja maan autuuden kautta,
auttakaa... a-u-t-t-a-k-a-a...
Viimeinen sana sammui kauhuun ja läkähdykseen...
Hetken ajan kuluttua näytti siltä kuin laineet rauhoittuisivat ja
hukkuva saavutti taasen tasapainonsa. Nyt hän katsoi sanattomana.
Äänettä hän odotti jotakin. Hän oksensi vettä suustaan, oihki ja
voivotti. Hietikolla katselija lausui silloin ääneensä:
— Minulla ei ole mitään alusta... Luoksesi en saata tulla. Sinun
kohtalosi on saapunut. Ympärilläsi on rakas isänmaasi. Tuhatjärvien
sini sinua nyt suutelee. Sinua pestään nyt valkoiseksi, perin
valkoiseksi, ettäs karitsan häihin kutsuvieraaksi tulisit. Rauhoitu
veliseni!... Anna aatteellesi ja maallesi otollinen uhri, jota se sinun
persoonassasi vaatii. Ei milloinkaan sinunlaistasi ennen ole tarittu.
Tuomari toipui ja sai sanotuksi:
— Jaa... sinä siis pilkkaat!... Miksi ei. Sinä tiedät nyt olevasi
verikoiranm hautajaisissa. Nauti nyt!... Mutta kuule, vihollinen...
sinä Katarinan ryöstäjä... Sinä luulit saaneesi... Sinä huomasit hänen
menneen manalle jo äsken ennen minua... Sinä...
— En ole sinun Katarinaasi koskaan meinannut. Enkä erikoisesti
iloitse verikoiran hautajaisissakaan. Suren sitä, että lähtösi ei ole
ansioittesi arvoinen. Maalliset työsi vaatisivat paljonkin toisenlaisen
palkan. Omien tuomioistuimiesi eteen sinut pitäisi viedä ja laihin
sinulla osasi. Peto sinä olet ollut!... Kirous, katkeruus ja kyyneleet
viimeiseen maljaasi täytteeksi olisi pitänyt tulla... — Sanasi
lohduttavat... Mutta auta kuolemasta!
Mananmatkaajan pyyntöön ei tullut vastausta. Kuohupäinen laine
luiskahti yli hänen päänsä. Suu ja sieraimet upeltuivat. Viluinen
vesi puudutti. Kynnet tuskin kallion päärmeessä pysyivät. Jäntereet
jäykistyivät ruumiissa, jossa tulinen elonliekki taisteli kaiken
epätoivon keskellä... Arvidille hänen luonteensa hellyys toi tullessaan
säälin. Pilkalliset sanat jäivät huutamatta. Kylmän ja valtavan sateen
vaikutuksesta värisi hänkin.
Karilla taisteleva ei lakannut hetkeksikään anomasta apua.
Yhtämittaiset pyynnöt, kiihkeä soimaus ja mitä syvällisin nöyryys
vuorottelivat. Sysimustan sielun pohjamudissa kumpuili koko tuo rietas
elementti. Tälle henkiselle ulostukselle ja moninaisuudelle ei Arvid
ikinä ollut vertaansa kuullut, ei tiennyt. Katumus, onnettomuus,
surkeus, vaikerrus, valitus ja voimatoin voihkinta pursui vuolaasti
kuuluville. Kaiken loppusointuna oli kuolemasta pelastumisen toivo.
Tapauksen todistaja aavisti:
— Mitä onkaan saattanut matkaan tuo mies! Kauhistusta ja kuolemaa.
Mitkä ovatkaan hänen rikoksensa elämässä olleet! Henki hiipuu ja
kärventyy sielun tuskaan, joka oli elävänä leikatun kalan värinää...
Itsestään kehkiintyi ajatus askarteluun: Ruuhiko, lauttako tässä?...
Uisiko tuon koiran maihin? Ja sitten... sitten asettaisi samaan
kiusaukseen kuin me?... Enempää ajattelematta kirmasi viluinen mies
kallioita ylös. Ensi töikseen aikoi kirveellä piestä rantapetäjän
maahan, kyhätä kopukan... Mutta onnettomuudeksi onkalon ensi osassa ei
kirvestä ollut. Oskari oli sen illalla ottanut rysänvanteiden veistoon.
— — —
Aamuyön hämärissä harhaili Arvid ukon mökille.
Liiterikuusi kohisi korkeana myrskyn käsissä... Mutta mitä olikaan
tuolla kuusen alla?
Ihminen!...
Ihminen joka raahasi... Askeltakaan enempää ottamatta aavisti hän
pahinta. Puikkiakseen pakoon nousi rannasta kaksi naista. Likomärät
hameet olivat reisiin liistautuneet ja vuotivat vieläkin vettä... Ketä
nämä?... Katarina ja Mandi sekä Oskari. Ja kuka tuo yksi?... Sitä
viimeistä ei hän voinut kylliksi katsoa, ei katsetta hänestä pois
kääntää...
Ja kuka se yksi oli?...
Siinä oli se, jonka tähden elämä oli Arvidille olemassa. Kaivattu ja
kaihottu, ammoin kadotettu. Se samahan oli siinä, joka vain hänen
muistoissaan eli, säilyi ja oli kätkettynä. Hänen puhtoisimman
rakkautensa päämäärä. Hänen aatostensa alle, sinne syvälle kaivettu
aarre... Hän se siinä seisoi...
Aatos loihti hänet esiin selvempänä kuin konsaan ennen. Muistot,
yksinäisyys kannusti häntä hengen erämaahan uhritulten äärelle...
Syöksyäkö suin päin tuonne sekaan? Syleillä, huutaa riemunsa rikkauden
kuuluville. Tästä estyi hän ihan viime tipassa. Hänelle muistui musta
maja ja yöllinen ilmestys mieleen. Jokin salainen voima tarttui häneen
ja hän sanoi:
— Martta on kuollut!... Martta on kuollut."..
Hän peräytyi taka-askelin metsään, sulki korvansa käsin ja puristi
polttavia ohimoltansa... Päässä takoi jokin sanomatoin ahdistus ja
tuska... Hän muisti luolassa yöllä kuulleensa toisten keskustelun:
"Arvid on hermostunut. Hän on henkisesti ja ruumiillisesti sairas.
Hänen suhteensa on oltava varuillaan."
Niin he olivat sanoneet. Siis se tahtoo sanoa samaa kuin hullu, tahi
ainakin hulluksi tulossa... Olenko todellakin jo niin pitkällä?... Tätä
kysymystä ei hän jaksanut ratkaista. Pakoon koko ajatuksiansa tahtoi
hän juosta suin päin asumasijoillensa luolaan. Ja niinpä Kalliosaaren
onkalon syvimpään soppeen pakeni mies... Mies jonka vasta äsken piti
antaa apua ikuisesti pois painuvalle valkoiselle veljelle.
Pakenijalla oli mukana samalla ilon, riemun että surun ristiriita.
Tämähän oli toinen tapahtuma, joka täällä oli ilmestynyt. Tämä oli
tapahtuma, jota tuiki tyystin tuli jumaloida, ja elää tästä ainoasta
näkemyksestänsä... Kaikkihan kävi käden käänteessä. Selityksille ei
minkäänlaisille ollut aikaa, eikä haluakaan hämmästynyttä yllätystä
unelmista muuksi muuttaa.
— Tuskin sai Arvid selväksi oliko hän unessa vaiko ilmissä.
Kuolleitako, vaiko eläviä ne olennot kaikki? Tapahtuiko täällä yleensä
mitään normaalista. Oliko järjen rajain sisällä mitään ymmärrettävää?
Toisarvoistako kaikki tyyni.
— — —
Laineet laantuivat.
Myrsky asettui. Mainingit vyöryivät hitaasti. Taivas seestyi. Sade
lakkasi valumasta... Karien kivillä vielä kuohahteli. Peitossa piilevä
rako ja särmä saattoi panna vastaan ja katkaista laineen harjannetta.
— Oskari tähyili pitkin rannikkoa. Viluisena hän tärisi ja värisi.
Kylmä kylpy ja tuuli märkiin vaatereuhkoihin lisäsi pöyristävää
puistatusta. Lämpösikseen juoksenteli hän siellä ja täällä. Hän haki
luolasta jotakin ja palasi takaisin. Hän katseli karia, jossa oli
ponnistellut pari tuntia sitten... Poika huomasi kiven korkeimman
rajassa ihmiskasvot, leuka ja luiset sormet pistivät pinnan päälle...
Poika kauhistui tätä ja katosi suin päin saaren sisään.
Hetken kuluttua tuli kolme ihmistä näkyviin. Pelokkaina, puiden
varjoissa näyttäysivät naiset. Mutta poika asteli likimmäiselle
rantakivelle ja huudahteli jotakin. Vastauksena kajottivat kuolevan
kasvot ja kankeus... Uudistettuihinkaan kyselyihin ei tullut
tulkintaa... Kun toisetkin uskalsivat tulla ulommaiselle kohdalle karin
rannikkoa, liikahteli uppoava olento. Jotakin katkonaista kuului.
Kaikki olivat vaiti ja hiljaa ja sieltä selittäytyi matala, taukee
lausunta:
— Vai siihen te saavutte?... Vai siihen tulette pirut, punikit ja
pirut... Antakaahan kuolla toki rauhassa. Ei tässä apuanne tarvita.
Osataan tässä lähteä kun aika tulee... Ansainnutko?... Eihän toki. En
ole rikollinen! Tapoin teitä. Tapoin kuin sääskiä... Enemmän olisi
tappaa tarvinnut!... Enemmän vain!... Eikä koskaan kylliksi määräni
olisi tullut. Tuhat kertaa enemmän olisi pitänyt tappaa!... Poloinen
tein toki parhaani, myöntänette onnekseni tällä lopun hetkellä?
Kirouksenne lohduttaisi... Vihanne minulle otollinen olisi...
Katumukseni on ainoa: enemmän kiduttaa!... Enemmän kostaa!... Enemmän
tuhota, turmaan syöstä, jotta henkeni olisi pelastunut... Luuletteko...
luuletteko armoja anelevan! jumal'auta!... Tyhjä toivo!... Vasta
silloin mun määräni täysi, jos maailma mukanani menisi!...
Alakuloisuus ja äänettömyys loikkasi.
Kuka oli se kuoleva!?... Kuka nuo sanat lausuili? Karilta ei kumminkaan
saatu muuta selväksi, eikä haluttu. Niin hitaasti kuin hiuksen vahvuus
kerrallaan vajosi verinen mies. Tuiki pieni maailma pieneni, pieneni.
Palaamattomuus puristui vasten silmäteriä... Mihin omistui elämä?...
Mikä merkitys matkaanlähtijän?... Kussa kuljettu polku ja porras? Missä
taivas ja helvetti?
Kuolema!... Kuhun kätket konnat, kuhun roistot, kuhun epäinhimilliset
oliot? Sun peittosi on salaisista salaisin... Ijäisyyden
mittaamattomuus on musta!
— — —
Katsoi kohtaa rannikon metsä, katsoi kalliovuori, katsoi naista
kaksi... Katarina horjui. Hän olisi tahtonut juosta pois, mutta katse
viipyi irtipääsemättömästi kalliokarilla. Siellä harvenivat sekunnit
ajanmittarissa.
Ruuhi lähestyi, tuskin liikkui.
Martta seisoi aluksessa... Sammakon silmäpari vedenrajalla katsoi ja
kauhistui... Kuuluivat pulinan seasta sanat:
— Te ammutut... etsimään tulette...
Pyreili vesi. Pää painui pinnan alle. Kynnet pysyivät kiinni, mutta
kohta heltyivät, vajosivat.
Varisi vettä rannikon puista. Kohahti kuusikko, laantui laine.
Kaikki myöhään...
42.