Viluinen metsä varisti vettä hurteiltansa.
Maassa rapisivat pisarat pudonneihin lehtiin. Syksyn sade oli ne
riisunut ja yli talveinen aika haalistanut... Männikkö kohahteli
taaskin salaperäisesti kalliovuorella. Nuori näreikkö riehui tuulen
taivuttamana. Vanhat hongat seisoivat yksin kankeina, itsepintaisina
paikallaan jöröttivät.
Katarina halusi tietää Oskarin keinoja rapujen saksiamisessa. Siitä
asti kun sakset oli saanut, tämä joka aamu ja ilta urkki kalalokkina
rannikoilla. Ja paljon poika niitä olikin saanut, sillä "saksijaakot"
kipusivat heti jäiden jälessä katsomaan maailmaa ja kevättaivasta...
Muutaman päivän perästä olivat ne kuitenkin tipotiessään. Turhaan Osku
niitä haki, kunnes kyllääntyi ja meni Katarinan kera kalastustouhuun.
— — —
Tänään olivat illan tullen muut lähteneet luolasta paitsi
viimemainitut. He parsivat kuntoon jäiden murtamaa pyydystä, kunnes se
valmistui ja kyytivät sen sitten veteen. Tuuli tempoili venettä, mutta
poika tahtoi olla miehevä. Ei antanut airoja "akoille", tempasi uhalla
ulommaksi.
Suojeluskyttä ja tuomari näkivät otuksen ulontuvan ja juuri kun
Oskari käänsi katseensa rannikolle, huomasi hän vieraan venheen
kallistuneen kuusen alle. Poika lakkasi soutamasta, nosti airon ja
osotti äänettömästi kohtaa. Katarina huomasi heti jotakin outoa ja
muitta mutkitta karkasi töyrään takaa kaksi olentoa alas äyrään alle,
missä mainingit keinuttelivät outoa alusta. Katarina jaksoi kestää.
Kirkaisu ei tullut kuuluville asti... Säikähdyksestä suoriutui poika ja
sousi tuulen suuntaan. Vene ryöstäysi karien kaiheesta yhä tuulevalle
aavalle. Laineet kuohuivat vaahtopäinä. Vene keinui. Katarina voi
vaivoin tulla tasapainoonsa. Joka hetki oli hän säikähdyksestä
syöksymäisillään yli laidan. Aavistuksensa sanoi kohta kuka urkkija
oli. Soutaja mahtoi alukselle tuskin mitään. Peränpitäjälle hän sanoi:
— Kääntäkää!... Melokaa!... Muutoin laitainen voittaa... Ja pian sousi
perässä istuja kaikin voimin.
Rannalta suorivat kytät myöskin jälkeen:
Toinen seisoi airo kourassa. Toinen käänsi venettä.
Siellä huudettiin ja hätäiltiin:
— Jos vain pakenette ammumme... paikalla ammumme!...
Oskari arkaili ja katsoi kysyvästi, mutta Katarina sanoi:
— Eivät ammu... Souda!... Ja ampukoot, saman tekevä. Pois, pois!
Pakoon, jumalan tähden...
— Mutta täti laskee liiaksi ulapalle... Soutakaa syvän puolelta.
— Vaikka mihin kun vain pääsemme!...
— Ei, ei!... Myrsky on kova! Kaadumme! Maalle meidän on päästävä!
— Maalle!... Hukassa kai me sielläkin olemme!... Oi meitä onnettomia...
Saaren nenäkkeet jäivät taakse. Valtoin laineikko ryösti aluksen yhäkin
ulommaksi. Lastuna vaivaisena keinuili vene. Aaltojen harjat nousivat
ja laskivat lakkaamatta.
Mutta roistot ajoivat takaa ja huusivat:
— Älkää soutako!... Älkää soutako!... Palatkaa! Palatkaa!...
Seisoallaan oleva hosui ja huitoi soutajalle:
— Oikeaan!... Oikeaan kääntäkää!... Vasemmalle!... Enemmän
vasemmalle!... Taas oikealle! Oikealle, oikealle, jyrkästi oikealle!...
Kuuletko sinä pöllö, jumaliste?... Enemmän oikealle!
Karjuva mies keikahti veneen laidalle istumaan ja veteen. Olipa vähällä
vajota, avunhuudot pulputtivat suun selittämättömänä. Työläästi kiskoi
toinen kaatuneen ylös alukseen. Viskasivat sisäänloiskuneen veden
pois. "Peränpitäjä" asettui polvilleen pelokkaana paatin pohjalle ja
lakittomin päin hosui ja huusi:
— Käännä velikulta vasemmalle... Käännä oikealle! Soutaja oli voimakas
mies. Hän teki tuomarin tahdon mukaan. Punnisteli ja pinnisteli
paatin kaaripuusta tasajalkaa jäntevillä säärillänsä. Mutta aina kun
edellä pyrkiviä oli päästy lähelle, heitti vastalaine holtittoman,
perääpitämättömän veneen takaisin laitalaineelle ja tuuli väänsi sen
poikkiteloin. Olihan väkevän soutajan pakko hankapeukaloiden puutteessa
istua ainoalla "alasella", soutotuhdolla. Airon vintrausvoima oli
sangen vähäinen. Pitkä veneen köli heitteli tukipisteen takana ja
edessä tuulessa sinne tänne. Kontallaan oleva kaljupää huomasi kölin
olevan yhtämittaa pois suunnasta. Se pyöri perin itsepintaisesti
kuten magnettineula... Sotapäälliköksi tottunut, mutta venettä tuiki
tuntematon konttoripäällikkö komensi nyt kutistuneen armeijansa
ainoata miestä. Äänen ärtyisyys todisti tämän yrityksen onnistumisesta
riippuvan koko elämän olemassaolon. Yhtämittainen oikealle, vasemmalle
huuto kuului veden kuohinassakin. Soutajan oli pakko kaksin käsin
tarttua milloin toiseen, milloin toiseen airoon, ja kisko sinnikkäästi
yhtä puolta siksi kunnes köli taasen kääntyi ja laine viskasi sen
vastatuulessa vasemmalle. Pakoon pyrkijöillä, vaikka heillä olikin
heikommat voimat, oli se yhdenmukaista kummankin soutajan kesken. Pieni
vene saattoi nuottapaattia pakoon puikkia iltikseen aallon harjalta
toiselle... Ja jo puhelikin poika miehevänä:
— Pitävät huutamalla perää. Siitäpä on meille etua.
Katarina vastasi:
— Pidämme viistoon vastalainetta. Siitä saattaa olla etua. Molemmat
alukset kantautuivat myrskyn mukana saaren pitkinpäistä sivua,
pääsemättä kumminkaan paljonkaan paikaltaan tarkoitettuun suuntaan.
Äänet ja huudahdukset olivat kuuluneet ylös ja saivat hereille
hajamielisen Arvidin. Tapansa mukaan tämä piti vahtia sateesta
ja myrskystä huolimatta. Minkä takia mies seisoi siellä saaren
töyränteellä oli itsesulkeutuneelle yksin selvillä... Keväisessä yössä
vaaleni toisinaan taivas. Toisinaan ilma kantausi humisevaan huppuun.
Raskaasti satavat pilvet kulkivat pauhaavan ulapan yli. Kaukaisella
rannalla kuului kohina. Saaren puut huokailivat ja hoippuilivat harvoin
kuten tällä kerralla.
Mutta tähystysmännyn kupeelta hypähti vartija kuin vauhko vuohi.
Sanomattakin hän aavisti mistä oli kysymys. Tajunnassaan tunsi hän
merkin. Ulkoasusta aavisti toisen veneessä olijan. Itsekseen hän huusi:
— Ihmispeto!... Kirottu peto!...
Keksimättä mitään pelastuksen neuvoa juoksi hän rannalle, hääri ja
huusi sinne tänne. Hän katseli silmillänsä maalla olematointa alusta.
Noitui, repi tukkaansa. Alus oli tosin toinenkin, vaan ei tässä. Sillä
oltiin saaren vastaisella taholla. Ja mitäpäs apua matalalaitaisesta
lotjasta, jonka ensimäinen aalto viskaa nurin. Ei muuta kuin hän yltyi
huutamaan, antamaan neuvoja kumppaneille:
— Hoi sinne!... Käännä Katarina saareen! Käännä saareen!
Vainolainen hosui:
— Vasemmalle! Vasemmalle! Kuuletko sinä? Vasemmalle... Näethän että
edessä on kallio ja kari!... Nyt se törmää...
Soutaja pinnisti viimeiset voimat, riipaisi yhtärintaa airolla
oikealle, joka katkesi eriään poikki. Katkennut kaista kantautui
pois... Nyt yritti perämieskin avustaa, haparoitsi airoansa, mutta
sitäkään ei ollut veneessä. Melakin oli jo mennyt. Nyt painoi tuuli
kumminkin veneet lähekkäin. Olipa tuomari vimmoissaan vähältä saada
kokasta kiinni. Mutta Katarina kerkisi ennen ja iski yrittäjää
kynsille. Tästäkös tuo ihmispeto raivostui ja hapuili ampuma-asettansa.
Mutta vaikka hän sen löysikin, niin laukaisematta hän sen kumminkin
antoi olla. Hän huusi hulluna soutajalle:
— Hei rinnalle! Rinnalle sanon minä! Maan puolelle pitää päästä!
Pääsevät saarelle ja siellä on heillä koko punikkiarmeija...
Tätä taistelua katsottiin rannalta päin.
Kilpasoutaminen kovassa myrskyssä ja hengen uhassa näytti tehottomalta
paikallaan pysymiseltä. Eikä saareen saatettu kunnolleen nähdä oliko
kaikki jo ratkaistu. Joko pakenijat antautuivat. Ja että menetys tässä
jokatapauksessa oli esillä. Pakeneminen oli kokonaan turhaa. Kumminkin
huudettiin saarelta yhäkin:
— Tulkaa rantaan!... Tulkaa tänne!... Vaikka mitään turvaa siellä
enää tuskin saattoi olla. Eihän tässä aseellisille vainolaisille
vastaanpantavata ollut. He näkivät miten laineet kantoivat kuohuina
veneitä. Uusiutuvat saderyöpöt saapuivat yhä toistaan vihurimpina.
Miehevät Oskarin kädet väsyivät. Katarinakin oli läkähtymäisillään,
hiukset hajalla tuulen piestävinä ja likomärkänä. Hänen poskensa
paloivat ylimääräisistä ponnisteluista ja kauhusta. Hiki virtaili
kummankin ruumiista. He molemmat panivat parhaansa liikkeelle.
Toisairoinen soutaja seisoi nyt. Rohkeana ja päättävänä meloi hän
kahtapuolta ja villinä pyrki Oskarin aluksen rinnalle. Tuomari tarroi
laitaan, mutta iskuja satoi uudelleen. Nyt teki kalpea mies viimeisen
yrityksen. Hän viskautui suoraa päätä pakenijain alukseen. Soutajat
menettivät tasapainonsa. Paatti kaatui. Toinen kumoutui karinkiviä
vastaan ja kaikki olivat veden varassa. Rannalla katselijat voivat vain
nähdä hukkuvat vaikerrellen kykenemättömyyttä, joka heitä ei apuun
päästä.
Silloinpa nähtiin karilla mies. Hän koetteli pysytellä kiinni kallion
tylsässä hampaassa. Laineet olivat korkeat. Ne loiskivat yli kivikon
ja miehen. Molemmat alukset kelluivat kyljittäin pois. Tuokion näkyi
toisella niistä kaksi ihmispäätä. Sitten ne loittonivat näköpiiristä
yön märkään myrskyyn ja pimeyteen. Taistelu kahden joukon kesken
oli loppunut. Laineikko kuohui pitkinpäin soikion saaren rannikon
ravia. Arvid juoksi siihen suuntaan, mutta vyöryvät vaahdot saivat
uutta virikettä lännestä ja kiisivät kumotulta aluksia harteillansa.
Rankkasade pieksi laineita ja rannikon raakkuista leppämetsää. Vellamon
valkoiset varsat ärtyivät, urisivat, nostivat harjojansa...
— — —
Arvid tunsi jääneensä yksin.
Orpous osatovereista autiutti. Ilotoin yksinäisyys astui synkimpänä
hänen vierellensä. Avoimien tunnelmien ajatelmat eksyivät surun syliin.
Pää painui alas ja kirkas kyynelkarpalo kiilui hänen ripsillänsä.
41.