Haapaniemen kahakoimisten jälkeen tuomari välitti viisi
sotatoiminnoista. Hänelle ei enää ollut isänmaallisuus yhtä
mielenkiintoista kuin Vilppulan rintaman taisteluiden aikoina.
Toiminta-alueekseen tämä mies otti Tampereen ympäristön. Hämeen
sisämaissa pani väsymättä toimeen kotitarkastuksia... Holhotin
katoaminen saattoi hänelle raivoisia kohtauksia. Joskus ajoi
hän vihansa perinpohjin syyttömään ihmiseen... Ja vaikka toiset
riemuitsivat Tampereen valloituksesta, hukuttivat ikävänsä hurjiin
juominkeihin, ei tuomarilla siihen ollut aikaa. Juhlimiset ja
juhlapuheet olivat samantekevät. Tällä kertaa oli tuomarilla työnä
käydä kyttineen sydänmaissa töllistä tölliin. Kadonneita lampaita
etsittiin. Jopa kun kerta ylemmältä taholta haluttiin miehelle antaa
mainetta ja tunnustusta, niin tämä vastasi kuivasti ja lyhyesti:
— Olen saanut kyllikseni.
Tämä vastaus synnytti pisteliästä ivapuhetta. Takana naurettiinkin.
Yleisesti oli näet tiedossa Haapaniemen isännän antama pöksynmitta...
Kumminkaan ei tuomaria pian kukaan kaivannut. Ei kukaan häntä
tarvinnut. Eipä kenellekään juontunut päähän tarjota valkoisen ruusun
ritarinmerkkejä. Muutamat lahtareistakin alkoivat häntä kohdella
kylmäkiskoisesti. Kohtauksia, katseita ja keskusteluja vältettiin tuon
verisen miehen kanssa. Vapaamielisemmät jo sanoivat: Tuomari on kolkko
kaveri! Epämieluisat maineet menneiltä ajoilta vyöryteltiin mieluummin
tuomarin niskoille. Syntisen miehen sanottiin "liian kirjaimellisesti
perustuslakeja noudattaneen." "Siveellisissä" seuroissa puhuttiin
"verikoiran edesottamisista." Toiset toki lohduttivat: sota on sotaa.
Taisteluissa tapahtuu kaikkea... Ase tekee tehtävänsä. Kuolemahan on
kapinoitsijan palkka...
— — —
Salametsästys jatkui.
Olihan punaista riistaa viljalti. Metsissä samoilivat valkoiset,
kerestivät kokoon pirstotun punakaartin rippeitä. Kodeista pakosalla
olivat nekin, kutka tuskin olivat osaa ottaneet. Suin päin vain
kauhu kaikkia ajoi. Antoivathan silminnähdyt tapahtumat osviittoja
kovakouraisesti kaikille. Taisteluiden jälkeen, rauhan jo palattua,
oli alettu miehiä nyppiä kotoa sieltä ja täältä. Periaatteen ja
mielipiteenkin pohjalla vangittiin. Kapinallisille myötätuntoiset
joutuivat ahtaalle. Yö vuoteille astui valkoinen mies. Vangitsi
köyhän mökin miehen. Isän otti lasten keskuudesta. Perheen parkuvan
keskestä raasti turvan. Metsään, suoraa päätä korven laiteelle kävi tie
koirakuopalle. Kevätyö katsoi kauhuissaan ihmisteurastusta.
Epämääräisyys ja synkeys jatkui koko kevään. Seuraava kesä kuulutti
onnettomuutta. Suojeluskuntain sunnuntaimetsästykset tulivat ihmisten
ajossa tavallisiksi. Otuksia ilmeni eri paikoilla summat. Toisinaan
niistä oli puute. Silloin täytyi tehdä syyllinen. Oman kylän työmies
otettiin murhattavaksi. Kaikessa hiljaisuudessa kuljetettiin pois...
— — —
Monta tuulesta temmattua juttua tuotiin mielistelyn vuoksi valkoiseen
esikuntaan... Kalliosaarellakin muutamat kalastajat kertoivat
liikkeistä... Juttua kertoi koiranleuaksi tunnettu Kurppalan
tervanpolttaja. Hän oli sitä kuullut Kekäleojan akkain kuiskivan...
Hänen vilkas mielikuvituksensa loi sille siivet sivuun. Pitkäsiipinen
ankka lentää leuhutteli maailmalle. Kerrottiin että muka kalaukon
haamu rapusaksineen liikkui rannan kallioilla. Toisinaan kiiteli ilmi
elävä Vilppo kirves kainalossa korpien rymeiköissä. Että kuulluksi
tulleen noidan kämpässä rantakallion alla lahden pohjukassa kiiluilee
kahdentoista aikoina öillä kummallinen tuli... Että rauhaton sielu
saamatta lepoa mittailee manalan mailta takaisin maailman tanhuille.
Että pakko kuuluu olevan ukolla pyrkiä päälle maan haluttuja
kalastuskeinojansa harjoittamaan. Vissinä puheena tiesivät ruuhen
laidat rantahaavistossa yökasin kastelemiksi. Aluksen laidat sanottiin
laineissakin kastuneen... Verkkoja huiskautteli tuuli teikkiseipäissä.
Katiskalle sanotaan kokijan yön usvissa ilmestyneen.
Joku toi tämän tarun suojeluskunnan kansliaan, kansakoulunopettajan
peräkamariin. Päällikkö sattui olemaan taikauskoinen. Eipä hetikään
mielinyt mokomaan saareen mennä. Tulipa kertomus toinen ja kolmas.
Jopa oikein ylempää annettiin osviitta... Ja ilmestyipä itse tuomari
vaatimuksin, jota kumminkaan suojelija ei tuntenut. Hän kiikutteli
kammarinsa keinutuolissa ja rauhallisena katseli kaljupäistä miestä.
Tällä liikkuivat pitkät ja luiset sormet levottomina, hermostuneina,
kunnes alotti:
— Sallikaa minun saada muutamia miehiä kanssani, Asemiehiä tarkoitan,
tutkimaan saarta, missä piileksii muutamia poliittisia vankeja. Vangit
ovat karkuteillä ja syytteessä moninaisiin valkoisten murhiin...
— Sitäkö saarta, jossa... jossa suinkaan ei voi olla yhtään mitään...
— Sanotte liian vakuuttavasti.
— Mutta minä vakuutan ja vastaan... niin totta kuin istun tässä teidän
edessänne.
— Ettekö sitten tiedä edes julkisistakaan puheista?
— Olen niiden juttujen takia liian paljon vaivautunut. Kahtena
sunnuntaina olen samonnut kaikkialla kumminkaan mitään löytämättä.
Ei merkkiä edes huomattu... Ja siksi toiseksi, olisko se oikein
suotavakaan... Tarkoitan, sehän oli ukkovainaan yksityinen rauhoitettu
alue ja kansa vielä nytkin vähemmällä syyllä sinne haluaa.
— Juu, minä vaadin. Katsokaa tämä korttini, olkaa hyvä. Toinen otti ja
tarkasti lappua, johon oli kirjoitettu: "Suomen valtiollinen poliisi."
— Jahah, jahah. Nöyrimmästi täytän arvoisan anomuksenne. Siinä
suhteessa minä olen heti valmis... Kumminkin, pelkäänpä Kurppalan
tervanpolttajan eksyttäneen teitä. Hän nimittäin kuuluu kalastelevan
nykyisin niillä ukon pyydyksillä.
— Omat silmäni eivät suinkaan petä...
— Teidän omat silmänne?... Tekin siis olette ottaneet siitä selvää?
— Kyllä, kuten sanoin.
Molemmat miehet sopivat mieskohtaisesti illan tullen ottavansa asian
omakseen.
— — —
Kevätyö pimeni hitaasti.
Taivas kumminkin vetäytyi kello kymmenen aikana pilviseksi. Idästä
alkoi tuulla rajusti. Puhuri nostatti sadetta. Ukkonenkin kaukana
hiljaisesti jymisteli. Tuulen yltyissä eivät he voineet suoraa
päätä saarelle soutaa. Tuli karttaa korkeita laineita. Tuli kahlata
rantapengermillä ja pensaikoissa. He saapuivat vihdoin sille puolen
saarta, mikä oli tuulelta suojattu. Tuulen alta mielivät molemmat
korkeissakin laineissa uskaltaa ulapalle. Talven kahleista vapautuneet
aallot loiskahtelivat valtoimina ja vallattomina. Vihuri puhalteli
puissa ja rantapensaikossa. Synkkä havumetsikkö henkäili pitkään ja
yhtäjaksoisesti. Toisinaan se pelotti, toisinaan rauhotti. Kalpea ja
laiha mies vapisi. Olosuhteita ei ollut monia oppinut näkemään tässä
tilanteessa. Soutaminen oli hänelle kokonaan tuntematon taito, jopa
tuulella mahdoton. Suojelija kehoitteli hoikkaa miestä istumaan venheen
perälle. Itse oli airoilla peränpitäjälle suunnan asettaminen vaikeata.
Tuli pitää perää, että sopii soutaa alahangalla. Alinomainen taakse
katseleminen kiskoi niskaa ja vaikeutti ponnisteluja. Suojelija sanoi
silloin:
— Emme kenties lähteneet oikealla aikaa.
— Ja miksi emme? — Uskoinpa ilman yön päälle yltyvän... Salamat siellä
vain leimahtelevat...
— Toivokaamme päästävän. Määräni oli ratkaista asian selvyys tänä yönä.
Hinnalla millä hyvänsä on meidän nyt saatava asiasta selvä.
— Tehkäämme parhaamme. Minua kumminkin surettaa lopputulos.
Raukeavathan yrityksemme tyhjiin. Johan yksistään jo sekin on selvää,
kuinka talvesta saakka pakoilijat voisivat piileksiä juuri täällä
avoimen ulapan keskellä, sillä niitä karanneita kai se herra tarkottaa,
joiden sanottiin kirkon taistelusta...
— Jaa, paljon on tehty työtä näiden veijarien takia. Juuri heidän
on alote ja juoni, joita kiinni tavoitamme. Heistä riippuu monen
asian ajo... Onhan pidätetystä kirjeestä saatu selville juonen ja
säikeen alkuvaihe. Itse olen minä sen jäljessä viikottain näillä
mailla samoillut. Jo talvesta asti olen ollut asiasta vakuutettu...
Hämeessä piilee yhäkin pahin vihollinen valtoimena... Talonpojat ovat
epäluotettavia.
Siinä puhellessa käänsi tuulenpuuska venettä äkkiä laitaselle ja
luiskasi vettä sisään. Vene vapisi vihurissa. Peränpitäjä pelästyi
kokonaan. Veti melankin pois ja istui kokonaan paatin pohjakaarelle.
Soutajakin jo hätäysi ajamaan äyskärillä vettä ja sanoi:
— Ettekö näe miten käänsitte?...
Tottumaton melankäyttäjä hämmästyi kokonaan. Ei hän osannut tehdä
mitään, sillä kaatumisen pelko tarttui häneen. Jopa nyt kiellettiin
liikkumisensakin. Siksi istuikin hän aluksen pohjalle...
Vaikeiden ponnistelujen voittona saapui vene saaren suojaan. Päivän
hämäryys oli jo aikoja sitten lakannut tuntumasta. Kiihtyvältä sateelta
etsivät he rantapiistä suojaa kaaristuvien kuusten alta, minne vene
vedettiin. Sakeimpainkin puiden oksien alatse solisi vesi puolta
suurimpina pisaroina putoillen ja putkahdellen ja kuplia tehden. Oli
yhtä jos oli paljaan taivaan alla taikka suojassa.
Soutajan oli pakko työntyä etsimään uutta ja parempaa paikkaa. Hän
seisoi aluksessa ja työnteli sitä airolla hitaasti ja varovasti.
Mainingit huojuttivat suojaisaa, tyventä lahdelmaa. Molemmat katsoivat
kohtaa rannan tiheiköistä. Laineiden alla lepäsivät ammoin kaatuneet
hongat jurmuisella hietikolla. Paatin pohja juuttui usein likomärkään
liekoon. Soutajalla oli tällöin työtä päästä yli. Tuli nousta kokasta
ja potkaista paatti pieksun avulla väljille vesille.
Siihen asettui taasenkin eteen ahtolasta oleva jykevä honka. Mahtavan
puun latvaharkit nousivat kaukana tuolla jyrkän syrjällä pinnan päälle.
Koska kaatunut lieko oli veneen pohjan tasalla, tuli kiertää latvuksen
ympäri, tahi kiskoa alus rupurungon yli. Suojelija asettui jo tässä
tarkotuksessa puun päälle, kun siinä samassa molemmat huomasivat veden
kalvon valossa venheen. Äänetön solina selkesi rannikon yli ulontuvan
pensaikon takaa. Aluksessa saattoi olla kaksi olentoa. Toinen heistä
kinnasteli kiinteelle vastapainetun rysän aitaseivästä. Soutajan takana
nousi seisomaan kalpeakasvoinen mies. Iski luiset kyntensä kiihkeällä
vaistolla toisen käsivarteen, hoki, huohitti, tärisi:
— Johan minä sen sanoin... Johan minä sanoin... Katsokaa tuonne...
tuolla... Siinähän hän on. Siinä, siinä. Kas sitä minä täältä juuri
haenkin... Kuiva mies kihisti kurkustaan kummallisia sanoja. Toisti
taukoamatta samallaisia suhjauksia kuin "sulho" kuumimmassa kiihkossa:
— Siinä hän on... Siinä hän on.
Soutaja ajatteli: pöllö hän on.
Mutta toinen sopotti korvaan läheltä, kuuma hengitys kiusasi, iletti ja
inhotti. Kärsimättömänä hän sanoi:
— Kuulee tuon nyt vähemmälläkin vohotuksella... Kyläläisiähän he,
kalastajia, eikä suinkaan muita...
— Myrskylläkö... pimeälläkö?... Kas tuopa ei olekaan talonpoika.
Tahdotteko tietää kuka hän on? Vedetään vene ensin maihin. Ja
huolimatta siitä, että veneen vieressä oli vettä yläpuolelle polven,
laskeusi tuomari ennestään jo likomärkänä kiskomaan alusta rannalle...
Jopa saivat sen pajupehkon suojiin. Alkoivat odottaa noiden kahden
maihin tuloa.
— — —
Luolaihmiset olivat tulleet ilmi.
Heiltä oli riistetty oikeus elämään.
40.