Se käsinväännettävä rullasukkula-ompelukone, joka oli syksyseltään
Paakkolan peräkamarin pöydällä, sai nyt seistä ja ruostua... Sodan
aikana se eniät sarkapakat kokoon kuroi. Pussihuosujen aika oli silloin
tulinen ja tärkki. Mutta sittemmin oli mestari sen viran heittänyt
hiiteen... Ilman kiusallista ompelutyötäkin eleli raatari. Eikä se
virka koskaan niin kaksinen ja kehuttava ollutkaan. Eläminen neulan
reijästä on samaa kuin inua mahon mullin poikimista. Toisinaan oli
silitysrauta kuuma, silloin oli einettä ja apetta pöydällä. Mutta
milloin liesi jäähtyi, jäähtyi puuropatakin... Muutoinkin eleli hän
paljonkin huokeammasti. Kaikenlaista keinoa ja kaikenlaista serpaa
saattoi sota-aikana kerääntyä, kun el kädet taskussa kulkenut.
Talolliset erittäinkin höyssähtelivät. Ja miten mukavia emännät sentään
aina olivatkaan olleet. Ja paljonkos tämä yksinäinen leskipoikamies
sitten sujutti. Vaikka kyllä sitä yhteenkin suuhun omaisuutta uppoaa,
jos on upotakseen. Saattaa sitä mennä, jos on mennäkseen. Raatari tiesi
miten monen isäntämiehen kurkkuun ovat uineet kokonaiset puulaakien
perämetsät. Niin ovat huilanneet alas, etteivät oksat edes kurkkua
raapineet... Ja suoraan puhuen olivat mestarin menot sitä mukaa
etukulossa, että harva se talo, jossa hänelle ei mahastaan kiinni
olisi oltu... Oli sitä Paakkulastakin saatavaa, herra tiesi kuinka
monilta vuosilta. Ja siksi se kone olikin etsittävä pois, mikä sinne
neulomusretkillä syksyn suussa oli jäänyt.
Tätä konetta sitä raatari hakemassa olikin.
Tehden talosta poislähtöä istui hän jo Runtten rattahilla...
Juontuivatpa silloin muistiin ne juhlalliset sotapuheet, joita yön
aikaan pappilan agronomi vastavietetyissä iltahuveissa puhui. Oikein
se nostatti uudestaan mieltä. Väkisinkin pani kertaamaan kuulemansa
puhujan voimasanat:
Saksa on mahtava!... Saksa on suuri!
Saksassa Suomen suuren on muuri!
— — —
Saksa voittaa... Saksa kaataa!...
Kalevan karjut sodasta palaa...
— — —
Mestari väänsi tahallaan sanan "sankarit" karjuiksi, koska se hänen
mielestään oli mojuvampi ja runomittaan sukevampi sana... Edelleen
lausuili hän Kalevaisista kankahista ja kunnahista. Hänen pontevat
sanansa kaikuiat todellakin kuivan kankaan välkyssä männistössä. Ja
kun rattaat lotisivat rasvatussa akselissaan kuoppaisella tiellä eteni
ajaja läpi metsän. Tämä hänen sanojensa pontevuus ja paatostaminen
nostatti miehessä isien tunnelman... Ryhtinsä ylevyyttä asetellessaan
siinä vilposkäryillä istuessaan tahtoi hän sekä sanoin että elein olla
yhtäläinen kuin agronomikin. Hän paisutti ääntään ja muisteli samoja
lauseita.
— Ystävät nyt isänmaalle saapuu!... Saksalaiset nousseet
Suomessa maihin... Viisikymmentä sotalaivaa akkuroipi Hangossa.
Viisitoistatuhatta teräskypärää keikkuu kulttuurin ja kunniamme
puolesta... Oi von der Goltz!... Oi sinä huhtikuun kolmas päivä! Oi
te baijerilaiset!... Terve Tillyn päiviltä, terve! Stålhandsken ja
Hakkapelitan nimi on teille tuttu. Iskimmehän etelässä nekin ammoin.
Iskimme Kustaan suuren ja jumalan puolesta. Pohjolan leijona polki
ylpeän isänmaanne anekauppiaat. Ja kussa kulkikaan suomalainen
keihäsmies kirveineen, siellä matala valakka ja tamma kavioita iski.
Kuolemata kintereillä kuskasivat...
Sinäkin Runtte, puheli raatari hevoselleen, sinäkin Runtte olet sukua
sotaista ja suurta, olet suomalaista! Sinä kolmikymmenvuotisen sodan
sotaorhien polvesta olet lähtenyt ja varsoista viskattu... Ei sinussa
ole ryssän rotua lyhkäistä... Jaa'ah, ryssän et ole hajua, et hanketta.
Me olemme suomalaista sukua ja juurta!
Agronomin paatostamaa juhlapuhetta tapaillen hän jatkoi:
— Saksassa sivistys suuri! Kulttuuri kuulu!... Saksa on rautaa!...
Saksa on rautaa!... Mikäs oli suurempi? Mikä oikeutetumpi? Mikä
ylväämpi? Mikä isänmaallisempi?... Mikä oli onnellisempi Suomen
valkoista ritaria?... Veli veljeä auttaa. Herra herran puolesta
käy. Puolustaahan meitä Saksa... Rautainen Saksa! (Omiaan lisäten):
Ylimystö Suomessa hihkui ja hurras, penikat piirti sanoja santaan:
Saksa on rautaa! Saksa on rautaa!... Saksalaista kuka ylväämpi
oisi, jääkärin mainetta mahtavampi? Käsillä heitä kannetaan. Heille
hurrataan, lauletaan. Heille ulvotaan, imarrellaan, kuiskutellaan,
kutkutellaan, raaputellaan, maanitellaan ja nuoleskellaan... Lipettiä
lasketaan. Ah, palturia ja pötyä... Liköörija konjakkilekkerit,
punssit ja sampanjat... Salakätköistä kaikki tyyni esiin vain... Entäs
kilkkavat ja kalliit kuparit. Aina pässin kaulakulkusesta kahvipannuun,
ovenriparenkaasta kirkonkelloon, kolmen komppanian kattilaan ja
ruutisarveen saakka kootaan nyt Suomesta ryönä. Kokoutuuhan siinä
saalista, sukeutuu ihan summittain kuin ennen Perman ja Aunuksen
kalmistoryöstöillä. Kamaa siirretään laivanlastittain Saksaan. Eikä
ihme, sillä olivathan nämä pesorkaajat samoja kamasaksoja, samoja
viikinkejä, sukupuuttoon kuolemattomia merirosvoja. Heidän äpäränsä
ovat tänne muniutuneet. Olihan rikos ja huoruus hautunut poikaan. Ja
tästä itiöstä kekistyi kansan piiskuri, kotimainen konna. Veti veri
muinaisen sivistyksen aateluuteen, jalosukuisuuteen. Ja tapahtui että
kodin pyhyys poljettiin. Herrasperheen kunnia, äidin ja tyttären
kainous riisuttiin. Ruhrik ja Romanov sukujen malliin aviovuoteet
annettiin upseereille. Leijonalippu-roturoikan muinaiset vastalahjat
avattiin "peräkamariin" saakka. Suomen porvarin kodissa avautuivat
vuodekamareiden ovet avuntuojille... Hengen, miekan ja lihan kylvö toi
tarkotuksella tullessaan uutta virikettä veijareille. Potivathan Suomen
jalosukuiset verenheikkoutta ja pääluvun pienuutta... Lupa oli mässätä,
lupa rienastella, hummata ja huolia.
Yksinäinen ajelija muisteli ja teki omia kummallisia johtopäätelmiänsä.
Kerran oli hän Kiiskilän Konstan kuullut kovalla äänellä lukeneen
lehteä Kekäleojan pihalla. Se oli ollut erittäin mieleenpainuva juotti.
Sanomalehdessä seisoi jotenkin tähän tapaan:
"Siveelliset siteet ovat porvaristolla häilyväiset. Entinen
jalosukuisuus kilpailee sotarosvojen häikäilemättömyyden kanssa.
Aijemmin rehdiksi tunnettu, monikin vakaa isäntämies saattoi
muuttua tylyksi, jopa kokonaan kavalaksikin ihmiseksi työläisiä
kohtaan. Lupaukset ovat tulleet pettäviksi, kohtaukset ja puhuttelut
ärtyisiksi." Ja niin totisesti se onkin. Ryssiltä peritty suunnatoin
sotasaalis kiehtoi raatokärpäset kimppuunsa. Kapitalisteilta kansalle
palautettu omaisuus joutui punakaartin haltuun, mutta häviön tultua
lankesi valkoisille. Ja kun sitten metelin tauottua puhkesi halu
jonkinlaiseen inventeeraukseen, varastojen valtiolle ottamiseen,
huomattiinkin pesorkkaajien hummanneen tuntemattomat määrät omaisuutta.
Mutta valtion hallussa eivät sotasaaliit olleet ollenkaan paremmassa
tallessa. Salakähmäisyys ja kähvellykset astuivat päiväjärjestykseen.
Jos valko-ryssät totisesti ennen ryöväsivät punaisten aikana ja
lahtarit valkoisen valloituksen jälkeen avustivat kamasaksain ja
merirosvojen apuna kansallisrikkauksien pesorkkaamista ja siinä olivat
yksityisien omaisuuksien imemisessä ajeeranneet, niin nyt, nyt se vasta
nousi huikea hivutus.
Raatari myönteli itselleen: Hanttapulien sakki se parhaillaan hamuaa
julki ja salaa. Ei pysty lain kirjain kulasseihin. Asetakki ja
pussihousut riittää. Heillä kun on univormu ja terästä suolilla, niin
äläpäs mene lähelle, tahi kynnet rävähtää. Katsele vain kauniisti siinä
sivulla, katsele kuinka pala painuu pedon kurkkuun toinen toistaan
suurempana. Kyllä luulisi jo Paakkulan rusthollarinkin näkevän mistä
sitä isänmaata leikataan... Ja mitämaks, jos tässä taasen punikiksi
mielipiteensä muuttaisi ja ajattelisi Rajavaaran tapaan näin: Jospa
pakanat puliveivaavat. Jospa nuljuttavat selvään silmään keskellä
päivää niin kauan että tässä jääpi isänmaasta ruoto rukkaseen. Ja
entäs nämä sota-ajan nousukkaat sitten? Äkkilihavat änkyrät ja
lököpöksyt, mahakkaat rahtyärit! Miehet, joita sattuma on siunannut
tuhatkertaisesti ovat sikamaisuudella markat miljooniksi muuttaneet.
Tunturimaisilla mahoilla luhmastelijat, hamlaaminen on kaiken kesää
käynyt isänmaan kavaltajien takaa-ajon kanssa. Työläiset ja punikit
lymyilevät erämaissa. Musta kuolema ja murhavimma vinkuu nurkissa.
Aloite maassa ja taivaissa on vain valkoisilla. Ylpeys, intohimot ja
irstaisuus ovat ihmisruokana. Myötään mennyt aika ja vastaisuus kuiskii
ja suhisee siivekkäistä valkoisista. Surut ja murehet maailmasta
astukoon kerrankin ikimuistoisaa aikaa.
Raatari syventyi äänettömäksi. Hän muisti Mikon-Rinteen lukukinkerien
ruutuja. Silloin sitä Huikurin keisarin (Huikurin talo Kuorevedellä,
jossa 1850 vaiheilla isäntää kutsuttiin "keisariksi.") huikeasta
juomingista oli kansa kertonut. Tästä johtui ajatus itsepintaiseen
huutoon, joka kerskui Suomen kuninkaasta. Herrat hihkuivat:
"Hallitsija sitä omasta takaa pitää säätämän! Meneväthän päätökset
päin istumapattereita, jos niitä kaksisataa ammattihaukkujaa siehtoo
ja seuloo. Valtiopäiviä ei tarvita. Kansalta ovat vain päiväpalkkoja
kynimässä ja nylkemässä vuosikaupalla. Velhot siellä suutaan ruukaavat.
Jos yksi on hyvä, on toinen kahta parempi. Monta kertaa hyväkin
asia sorvautuu pirunkaulalle. Kitaläpiurheilijat pieksävät kieltä.
Sosialistienkin suusta tulee jo mitä hyvänsä ja milloin hyvänsä.
Kilpahaukuntaa se on kuin koirain kirkonmenossa..."
Juurakkoniemi kuvitteli huvikseen edessään olevan kaksi sataa
koiraa. Koirista olivat toiset rotukoiria, toiset pystykorvia
sydänmaan lintupiskejä. Oravakoirat olivat kipparahäntäisiä, korvesta
tulleita luimistelijoita. Mutta annappas olla, ei sitä karvaan ole
katsomista. Sisua sitä löytyy. Tuokin valkoinen massatehtaan patruunan
aristokraatti Mänttästä, joka käpälät kankeina kävelee köyhää
ihmistäkin vastaan, saatikka sitten toista koiraa, jonka kanssa ei
kävele saman tolpan juureen, ei nosta käpälää eikä haista. Ja sitten
jos ne vuoron perään haukkuisivat...
Ei, mutta kuinkas se asia oikein menikään keisarista koiriin. Se
oli kysymyksessä näet se Suomen monarkia, se yksinvalta. Se on niin
että kun yksi mies sanoo että asia on niin, niin se sitten onkin.
Ja jos yksi mies sanoisi että asia ei ole niin, niin se ei sitten
saisi olla niin. Ja koko kansa tottelisi mitä hän sanoisi. Monet
turhat juonittelut ja asian haaskaus säästyisi. Valtiokin vapautuisi
maksamasta mokomia lainlaatijain palkkoja. Ja elämä kulkisi paljonkin
vähemmällä funtieraamisella. Ja mitäs sen kansan sitten tarvitsee
tietää? Ei muuta kuin tee työtä, syö ja makaa, ole rauhassa, äläkä
vimmastele... "Jalosukuisuus ja ritarius heräisi uudestaan henkiin"
oli Paakkulan rusthollari sanonut. Nykyaikaisuus onkin yksitoikkoista,
äärettömän tyhmää ja riitaista. Puoluekinat ja kukkotappelut
kaikkialla. Jokainen kuluu kannollansa seisoessaan onteloksi ja
tyhjäksi kuin ontto puu... Mitäpäs siinä, kuningas vähintäin, ellei
keisari olla pitää. Komea sana se on _keisari_... Aikakirjat näyttävät
että Roomassa pitivät valtikkaa keisarit. Ja mitä loisteliaimmin siellä
jumalanpojan elinaikana jytästettiin. Koko maailman hollikangessa
huiteli sama jässi! Ja entäs Napoleon? Mikäs muu hän sitten oli ellei
keisari. Kansa vapisi vyyhtenä hänen varpaittensa alla. Ja mihin
maahan vain se huima mies viitsi sylkäistä, seurasi siitä ankara
prosessi. Ryssät!... Kukas näitä partajessikoita, aron virsujalkaisia
vantkoja olisi aisoittaa voinut, ellei keisari? Tuhannet miljoonat
ovat heidän edessänsä tomussa ryömineet. Keisarin sanahan se painoi,
tahi muutoin viuhuili solmuruoska ja pamppu. Hirttohirret könöttivät
tantereilla. Onnettomat ihmiskaritsat, jotka vain vastaan harasivat,
niin ne tuulessa kuivattiin. Vaivanpaikoissa kävi kitinä ja kätinä.
Päitä räätiköitiin ja vastaanpanijoista luhmittiin "lankunkantajia."
Piinapenkki ja pölkky seisoi kaikilla toreilla kansan kurina ja
kauhuna ylenaikaa... Keisaria huutavat herrat: "Se Suomelle pitää
saaman" ne sanovat. Saksa! Mikä olisikaan vaivainen Saksa ilman
keisaria? Ilman Wilhelmiä se olisi viheliäinen nurkka. Berlin olis
ranskalaisten frakkirakkarien, muotimampsellien perukki ja pitsitehdas.
Harjoittaisivat alushametriminausta neljännentoista Ludvigin malliin.
Keisari... mikä uljas nimi. Eipäs ihme että kukkoa sanotaan keisariksi.
Oikea vertauskuvallinen astunta ja liikenteet ovat sillä kuin
keisarilla. Turhaan eivät kuoreveteläiset vanhaa Kulkuria sanoneet
keisariksi, Kulkurin keisariksi.
— — —
Juurakkoniemi oli päässyt hevosineen ahteen päälle.
Hän ajoi alamäkeä varovasti, koska käsinväännettävä "ompelukone"
keijotti käyttämättömänä siinä hänen edessänsä... Jykevä männikkö ja
yksinäisyys irtautti aatokset lentoon. Mielikuvittelut kiipesivät sinne
minne ne parhaiten halasivat. Mietelmiänsä hän jatkoi tähän tapaan:
Huhu sittenkin kai päättyy jonnekin. Saksan Villen pojasta voi vääntyä
meille hallitsija... Ja kyllä se niin onkin. Maalaisrotuinen ei tule
kysymykseenkään. Sellaisia ei kannata ottaa laskuihin. Historian
taivalhan sen todistaa. Onko majesteetti milloinkaan innostunut
valkoruusuttareihin tahi pohjanneitoihin tässä maassa? Ei ole. Eikä
löydy tarkoitusta vastaavaa kantakirjaakaan. Kuninkaallisen veren
virtausta ei voida suomalaisen suonissa todistaa olevan, ellei nyt
oteta sattumoiksi tapahtuneita karhun ja hirven metsästysreissuja
huomioon. Niinä aikoina on kyllä kannetointa vakkaa alitse
irtoneulaisen kuusikon kannettu... Raatari mietiskeli lihallisia
asioita, oli erittäin hyvällä tuulella ja hurautti kuninkaallisen
kehtolaulun:
Mälar järven rantoja ma sousin.
Oi Mälar, Mälar, kätke minut oi!
Manskiven rokkomampselli ajeli raataria vastaan.
Tällä oli kyytihevonen, koska kierteli pitäjällä kevätkautena taasen
rokonistutushommissa. Hän oli juuri kääntymäisillään Kiiskilän kulman
tielle kun kuuli loilotuksen. Kyytipoika tunsi kaukaa Runtten ja
raatarimestarin. Tämäkin tunsi heidät. Mestari ihastui, sillä hän
ihaili erittäin mykevävatsaista rokkomampsellia. Monet kerrat oli hän
istunut hänen kanssansa aterioimassa Paakkulassa... Mampselli kuunteli
mielellään ja suvaitsi tuota höyliä, matlakkaa miestä. Mestarin
silmäniskut ja taputtelemiset veivät hänen suunsa siirapille. Silloin
kiertyivät räätälimestarin mieleen paratiisin kielletyt hedelmät.
Juurakkoniemi laskeusi vilposilta alas tervehtimään:
— Mikä mainio sattuma!...
— Mistä te sellaiseksi runolliseksi... Oikeenhan se mestari
aatelislauluja...
— Kuninkaasta nyt puhutaan, ajatellaan ja lauletaan.
— Mistä kuninkaasta?
— Suomen kuninkaasta...
— Suomen?...
— Suomen keisarista... piti sanoakseni.
— Ah!... Siitä saksalaisesta prinssistäkö?...