Aisakki teki päätöksen.
Hänen tuli kiireemmiten poistua paikkakunnalta ennen talven tuloa...
Valkoisten alinomainen vaino uhkasi tarkkaakin miestä. Henkiset ja
ruumiilliset voimat kuluivat, sentähden tuli hänen hyvästellä Hennaa ja
totisesti poisua kiitollisena ja koskemattomana. Saunalahden seutu ja
salmis-salmi olivat hänet kätkeneet aikansa.
Määrätty lähtöpäivä läheni.
Apinaihminen ajatteli muuttaa muotoansa. Parta tuli saada poikki.
Hän oli sitä aijemmin yrittänyt katkoa lasinpalasella, minkä
rannikon sannasta löysi. Ruskean olutpullon vinottainen viillos
kykeni leikkaamaan, jos vain jaksoi kärsiä. Mutta tämä kysyi kamalia
ponnisteluja. Äänekäs vaikeroiminen olisi saattanut lähimailla
sattumalta olleet höristämään korviansa. Ajan kanssa, yksi karva
kerrallaan jyrsien jatkuu työ hitaasti.
Tässä parran katkaisemispuuhassa viertyi jo kolmatta päivää, eikä
vieläkään ollut enempää kuin puolet poskea ylhäältä ajettu. Kaikesta
päättäen tuli yritys ottamaan kahden viikon ajan, ehkä enemmänkin,
sillä leukaparta oli tuntuvasti paksumpaa ja pani vastaan. Sitäpaitsi
tuli "veistä" hijoa. Se tapahtui siten, että lasin syrjää lohkotiin
taitavasti. Tuliterältä katkesi välkkyyn muutaman karvan. Loppujen
lopuksi ei työstä täten näyttänyt tulevan mitään. Ajeltu ala vuosi
verta ja siihen viilletyt pitkät haavat kirvelivät... Mutta koska
ihmisten ilmoillekaan ei sopinut mokomana kerpoleukana mennä, täytyi
keksiä jotakin. Täytyi edes puoliarshinaista partaa lyhentää.
Kauan mietittyänsä hän keksi eräänä yönä keinon, jota päätti aamun
valjetessa heti yrittää. Aisakki etsi läheltä mustat piikiven palaset,
istui tarkkaan ja hikiseen työhön. Hän asetti särmikkään kiven kulmia
vastakkain ja naputti käsikaupalla. Ja ennenkuin ilta ehti, oli
musta kerpo miehen leuasta hävinnyt. Nyt siinä tosin törötti vielä
tuumanmittainen käryävä kannikko, mutta tämäkin oli sentään paljon
siistimpi entistänsä.
Ja kun Henna eräänä päivänä saapui tapaamispaikalle, hämmästyi tämä
suunniltaan. Niin tavattomasti oli erakko muuttunut. Kaiken ikävän
asian keskellä ei tämä lopuksi voinut olla nauramatta, lupasipa tuoda
sakset kanniston tasaamiseksi.
Jo koko kesän oli Henna hautonut ajatusta palata takaisin Amerikaan.
Michigan kummitteli alinomaa hänen mielessänsä. Miten monta
kertaa olikaan hän yltynyt itkemään ja kaipaamaan vanhempiansa ja
Watersmeetiä. Olipa hän yrittänyt virkamiehiltä passejakin poistuakseen
maasta, mutta kaikki yritykset raukesivat tyhjiin. Eilen saapui hänen
lopullisen toivonsa romahdus siitä, sillä vallesmanni ilmotti jyrkästi
poismuuttamiskiellon, epäsi passit "kaikilta maan kansalaisilta."
Tätä surusanomaa oli hän saapunut tuomaan ainoalle uskotullensa
metsään. Nyt oli Aisakkakin vuorostaan korviansa myöden säikähtynyt,
koska Henna kaikin mokomin halusi heti mukaan Venäjälle.
Hetken mietittyänsä ei mies tähän anomukseen vastannut sitä eikä tätä.
Monien vaarojen ja vastuksien eteen astumista vain mietti. Kuinka voipi
heikko nainen kestää yönsä taivasalla, rankkasateessa ja vilussa, mihin
tässä oli opittu ja vastaisuudessa vieläkin enemmän antauduttava? Mutta
huomautuksistakaan tähän suuntaan ei Henna halunnut kuulla. Sanoi
jaksavansa... kärsivänsä. Eikä siinä auttanut muu kuin painua yhdessä
matkaan.
— — —
Aluksi tuntui öillä tiettömässä metsässä jalan kulkien matkan teko
hankalalta.
Teitä kun tuli visusti karttaa, sekausi pilvisinä päivinä suunta.
Toisinaan, milloin itään oli aikomus, astuivatkin kohti länttä.
Etelä-Suomeen mennä ei ollut kysymyskään. Pohjoinen pikemmin saattoi
olla lupaava. Sinne sitä pyrkiä piti. Rajavartion valppaus Karjalan
kannaksella oli Aisakille kyllin tiedossa. Olipa vielä toinenkin syy,
mikä veti miestä pohjolaan. Hänen mieleensä muistui monien kuluneiden
ja kaukaisien vuosien takaa eräs himmeä ajatus. Se kaihoili sieltä
Amerikan ajoilta asti. Se oli seuraavanlainen:
Superiorjärven rannikkometsissä, Marquettesta Munisingiin kulki
rautatie. Tämä ratalinja halkaisi hämärän aarniopyökkimetsän. Radan
varrelle oli kertynyt muutamia vasta avatuita halkokämppiä. Yksi
sellainen oli Rumley, toinen Damling. Täällä Damlingissa oli Aisakki
tullut tuntemaan Kaula-Kanasen. Tämän kotoperä oli jostakin Oulunjärven
ympärillä olevista pitäjistä. Miehen puheiden mukaan hänellä piti olla
maatila. Kaula-Kananen ei pitänyt manttaaleja itse tietoinansa vaan
kuulutti sen ulos julki sekä salaa. Jokainen kämpiköllä käväissyt
tiesi tarkalleen, miten monta lehmää oli Ketara-Kaulassa ollut,
montako rahtikuormaa Kaulan pihan läpi kuletettiin talvisin Kajaanista
Ouluun; miten monta Vienan laukkuryssää sai kyydin kotipaikoilleen ja
montako patteria "pellonvoidetta" muhi Kaulan kaikilla vainioilla.
Myöskin kuinka monta syltä talon tupa oli toisin ja toisin päin; miten
solakkana seisoi tallin takana miesmuistiin kaatamaton silpomännikkö;
miten se siinä seisoi välkkynä ja salaperäisenä poronkelloa kaijuttaen
kumeana kuutamoyönä. Se metsä se siinä jymysi ja jynkeili talon änkeätä
asua... Hongikko kohisi oman talon maalla, kohisi omassa takana kuin
paras kruununpuisto. Ja omasta metsästä sai rakentaa pytinkejä vaikka
kymmensylisiä. Punahonkaa sitä oli oksatointa ja silkoista patsaita
ja penkkejä, lauteita ja lavoja vaikka yksipuisia olisi pykäillyt.
Niin sitä oli puuta, jotta köyhää hirvitti. Jouhipetäjien suilevaa,
kynttiläoikosta runkoo seisoi kuin parasta juustoa. Itsensä keisarin
sanotaankin sanoneen: "Että Puolangalla imaistavat hongistot, joista
Rooman pyhä isä aikoo rakentaa Kittilään oman tuomiokirkon..." Niin oli
Kaulan kuuluisa Kananen koko Danlingin kämpiköllä kuuluttanut... Tämä
mennyt aika ja ajatus välähteli Aisakin mielessä.
Kaula oli sitten matkustanut vuosien kuluessa kotimaahansa... Sentähden
johtui eräs vissi tuuma tässä hänen mieleensä. Tosin ei Aisakki
koskaan ryyppysakissa puolustanut Kaulaa, jota muut aina yksissä
neuvoin höyhensivät. Mutta toiselta puolen ei Aisakki ollut ottanut
pilkantekoonkaan osaa. Juomingissa kehuivat toiset, toiset panivat
vastaan. Se riippui vallan siitä miltä puolelta ryyppy kullakin kertaa
kallistettiin. Imartelijoille, jotka lipakielin lähentelivät ja jouhen
ja rikan takilta nyppäsivät, osti Kaulan isäntä rennosti olutta ja
viskyä.
— — —
Ja kun aika joutui niin tie lyheni.
Eräänä talvisena tuiskupäivänä saapui kaksi ihmistä Kaulan talon
kartanolle. Eivätkä Amerikan muistot ensi silmäyksillä olleetkaan
ihan perättömiä... Tuossapa se huojui varteva petäjikkö. Tuossa
jymyseinäinen pirttirakennus.
Ennakkolaskelmissaan oli Aisakki sattunut ottamaan oikeaan osuvan
suunnan. Tiesihän hän entuudestaan mistä nuorasta tässä nyt oli
vedettävä. Ensi silmäys osotti että hänen edessänsä oli kuin olikin
aimo erämaan linna.
No entinen amerikalainen halkojätkä, joka on ollut sentään
proletaaristen kämmenten välissä hierottavana ei ole mikään turilas,
eikä paksunahkainen piikkisikakaan. Isäntä näet otti harvinaisen
vieraansa vastaan hörönaurulla. Hurmaavalla ja sydämellisellä riemulla
hän tervehti tulijoita. Päällepäätteeksi, ennenkuin asioita alettiin
kuihailla puoleen tahi toiseen, ilmoitti Kaulan ukko, "ettei hän ole
mikään 'lahtari', vaikka hounat sitä huutavat."
Maitaan ja mantujaan kehuskellen ja näytellen entiseen tapaansa hän
jutusteli:
— Köhjäkkeitä ovat nämä vanhanmaan isännät oikein maailmanmiehen
rinnalla... Olen sen heille aikaa sanonut, että katsokaa raukat
sääriänne!... Se on sillä lailla Junnan Kukkoo, että jos lapikasvarret
kaikki nousevat tässä pohjanperällä ja tikkaavat yhtä jalkaa niin
kissalta pääsee paha marina, jos kerta tavallinen mies "rokasta" kiinni
tarttuu ja hännän nyrkille kietoo! Niin että sotakouluun sitä heidänkin
päästä pitäisi jääkärin mallin mukaisesti...
Tähän tapaan haasteli rehti isäntä odottamatta ilmestyneille
kaukaisille matkatuttaville. Ja todellakin pitkästä aikaa saattoivat
Aisakki ja Henna huolista huuahtaa... Hetkessä hengittivät he hieman
vapaammin.
Ruokapöydässä kun ihastelivat sai Aisakki aiheen puhua:
— Me Amerikan suomalaiset olemme omaa lahkoamme... Meitä toiset kenties
eivät ymmärrä. Maailmankatsomus on meillä väkisinkin laajentunut.
Ahdas, liian ahdas on vanhan Suomen ajatus...
Kaulan isäntä katkaisi:
— Sitä samaa sanon minäkin ja arvelen että jos Suur-Suomi, se
tahtoo sanoa suomalaiset, virolaiset, inkerikot, karjalaiset,
ulapantakalaiset, tsuhnat, kurkunleikkaajat, tverit, ituihmiset y.m.
sullottaisiin samaan huhmariin, syntyisi siitä eri kihinä... Voisiko
sitä sanoa Kalevan kansaksi?... Kyllä se voisi Väinön heimoa olla,
mutta aatteet uudet ja vaikutteet luokkataistelun aikakaudella...
Kun oli jo myöhä ja vierassalin ikkunasta aikoja sitten tuli oli
lakannut loistamasta, puhelivat Aisakki ja Kananen kauan kumpainenkin
eri sängyistä toisillensa...
— — —
Muutamaa päivää myöhemmin eräänä yönä läksi Kaulan pihasta kolme poroa
pulkat perässä viillättämään petäjikön halki itää kohden.
Ajaja istui kussakin kotissa. Niistä oli yksi nainen...
38.