Valkeat julmurit vartioivat onnettomien elämäntietä, sillä Kiiskilän
kulmalta kuului kauheita... Sana sanalta saapui sellaista, joka sai
"suojelijat" liikkeelle. Rajavuorella sanottiin punaisten hallitsevan
Hiidenkorpea ja Hallasuota... Kuka nyt olisi uskonut, että vasta
puoli vuotta jälkeenpäin punikit kummittelevat. Johan nyt haudatutkin
unholaan uskottiin jäävän. Johan nyt jokaisen työläisen piti tuntea
ja tulla järkiinsä ja jättää inhoittavien ryssien aate ja sen kanssa
seurustelu. Pitihän nyt toki kansallisen velvollisuudentunnon sentään
päästä voitolle ja oikeuksiin työläisissäkin. Tottakai heidän
suomalaisina sentään täytyi tunnustaa tää maa omakseen ja rakkauden
siteillä tähän yhdistyä. Vai eivätkö he ollenkaan kunnioita esi-isäin
aatteita?!... Eivätkö he omista sitä, mitä menneet polvet olivat
meille rakentaneet perinnöksi? Kuinka voipi olla mahdollista, että
saman kansan lapsissa on juudaksia, jotka karkeasti sysäävät luotaan
kaiken sen, mikä toisille on kauneinta ja ihaninta?... Isänmaa!... Oi
mikä kaiku!... Mikä sointu ja mahtavuus!... Mikä rakkaus ja jumalainen
tuntu? Eikö olisi kaunista elää yhdessä kauniin kodin kurkihirren alla?
Eikö uskollisuus ja kuuliaisuus ole kutsuna kultaisena kaikille? Eikö
se lepyttäisi kaunan ja katkeruuden? Mutta ei! Punikki on punikki...
Ajappas järkeä sen sarvien väliin.
— — —
Pappilan agronomi ja Leppälahden halkopotressikka panivat nyt
parastaan. Jahti tuima ja tulinen panna toimeen piti... Kesän kiireet,
elonkorjuun aika huusivat kyllä vastaan, mutta suuriäänisimpänä kaikui
isänmaan apu ja hätä. Ja suojelija kuin suojelija, astu esiin, lähde
liikkeelle koska kutsun kuulet. Toista se on taistelu tämän maan ja
kansan puolesta, kuin ravistuneen jyvätähkän peltoon tiputtaminen.
Eihän mitenkään voinut sietää, että tuholainen kykkii vainioaidan
takana... Eipä suinkaan! Ajamaan sitä, hiivatissa, on sääret
suorittava. Nujuun lujaan ja lyömiseen annettiin lähtökäsky.
— — —
Vain pieniä kierroksia tekivät Ohrakasken Aleksi ja Konsta.
Enimmät ajat pysyttelivät aloillaan. Karjalokurkun takalistolla
vetäytyivät yhä syrjäisemmille ja salaisemmille metsästysmaille.
Juontuipa sitten Konstalle kutsumus mieleen. Miksi ei ollut ottanut
elukkaa mukaan. Olisikohan kenties! oman karjan voinut tänne hyvinkin
kuskata. Olisi niissä elämisen apua hetkiseksi kahdelle miehelle
ollut... Siinä mielessä sitä miehet päivän parin kuluttua hiiviskelivät
Kiiskilän ilmoille... Mutta kuinkas kävikään? Vainolaisen ketju
kiersi auttamattomasti eräänä iltana lymypaikan. Metsäveikkojen
jänöpaistipuuha pysähtyi.
Mikäpäs siinä auttoi. Kaikki pakoyritykset olivat turlat.
Taistelu kymmentä ojettua asetta vastaan on urhoista urhoisimmallekin
turhuus.
Kuoleman tahtoivat tuomitsematta, tutkimatta panna oimeen. Sitä varten
kiskaistiin männynoksain alle hirttonuorat. Kielto ankara, ehdoton,
saapui silloin kylästä. Kiinni saatuja tahdottiin tutkinnoille. Tämä
muutos toi hetkellisen helpoituksen.
— — —
Muutamia päiviä myöhemmin olivat Konsta ja Aleksi asetetut
vankileirille. Vaarallisimpain karsinassa heitä nyt kiusattiin.
Tutkimusten tulokset eivät olleet tiedossa. Tuomio lankesi.
Toimeenpanopäivät avautui huomenna.
Paljon olivat nämä miehet nähneet.
Kuolema puhutteli heitä suoraan suusta suuhun. Luiset kasvot kertoivat
tapahtumia. Elämä oli ilkeätä unta... Vangit horjuivat nälässä. Huulet
liikkuivat ohuina lakkaamatta. Ne kuiskivat sanoja, kuulumattomia
ajatuksia. Kuolemantapaukset vaivasivat vastasaapuneita, mikä seikka ei
enää liikuttanut talossa ennen olleita ollenkaan.
Kello kymmenen aikaan illalla päästettiin heiltä nilkkaraudat irti
ja heidät työnnettiin molemmat kuolemankoppiin, joka oli pihamaan
seinustalla. Muut vaikenivat, sillä ne tiesivät tämän olevan lähtöä.
Saapuivathan yöllä noutajat...
Tämä oli kamala aavistus. Kylmä hiki virtaili kumnankin ohimoilta.
Hetket hupenivat hitaasti. Vartijain jokainen askel sorahti hietaan ja
leikkasi sairasta sydäntä.
Puolenyön jälkeen saapuivat teloittajat.
Kopin ovi avattiin. Pihalla liikuskeli nauravia miehiä. Ilakoiminen
ja kuiva kakaktus kuului kuin perkeleen kurkusta. Ihmisen nauru tässä
hornassa huimasi päätä. Hiukset nousivat pystyyn siitä julkeudesta jota
lausuttiin... Pihan perältä astui esiin onnettomia uhreja. Komentosanat
kajahtelivat korkeissa kiviseinissä. Konstankin kopin ovi avattiin
munalukosta. Se oli entinen vankilan kanala. Avaajan huutoa tuli heti
noudattaa. Tavallisesti tulivat vangit heti ilman enempiä käskyjä
kopista.
Molemmat onnettomat seisoivat seinustalla tiuhan piikkilanka-aidan
vierellä. Tässä jalan alla tuntui olevan lastukasa. Sen olivat he
molemmat jo päivällä panneet merkille. Hälinän aikana ja uusien
matkamiesten ulosottamisessa viipyi telottajien huomio muualla.
Konsta kaapaisi rohkeasti lastuja aidan alta, nosti voimiensa takaa
langan ylös. Aleksi oli valmis matelemaan alitse. Tämä tapahtui
silmänräpäyksessä toisten takana. Mutta kun toisen oli vuoro lankaa
kannattaa, eivät hänen hermonsa kestäneet. Suin päin painoi pimeyteen.
Ulkona huomasivat vartijat pakenijan ja alottivat ammunnan. Tämä
kiihotti pihalla jokaista. Avoimesta ovesta karahti valmiina oleva
ratsu pakenijan perään. Yhden miehen kautta puhkesi sota. Juopuneet
murhaajat saivat himollensa vauhtia.
Huudon ja elämän keskellä ei Konsta ymmärtänyt eikä muistanut mitä
sitten tapahtui. Häntä iskettiin päähän. Nyt liikkui ajatus kuin
ilmassa. Puhe ja hälinä kuului kaukaa hänen korvissansa. Se loittoni
yhä. Pistoolit paukkuivat. Tulet leimahtelivat puolipimeässä elokuun
yössä... Olihan linnan pihalle saapunut kolme naarasleijonaa, jotka
aseet käsissä metsästelivät häkissä kiusattuja punikkeja. Mutta miesten
hohonauru rähähteli juopuneiden kirouksien keralla.
Valkoinen verienkeli ajeerasi naisen haamussa.
— — —
Kun Konsta tuli tajuihinsa painoi päätä lyijyn raskas taakka. Mikään
jäsen ei liikahtanut. Vihreät lehdet liikkuivat. Lepikko kohosi
ympärillä. Aamupäivän aurinko paistoi... Linnut lauloivat... Taivas
siintyi syvänä ja sinisenä... Sitten se hämärtyi taasen... Muta vaippa
vetäytyi kaiken ylle.
37.