Vuoriperäisen maan rannat päättyivät vetelään Hallasuohon.
Näiden rimpien yli eivät edes lehmät kesäkuivillakaan kahlanneet. Asiaa
ei ollut kenelläkään tänne kesän aikana. Metsäyhtiön miehet milloin
lienevätkään käyneet ostoja aikoessaan. Lintumies ja kyttä toisinaan
urkki läpi mennäkseen, tahi päiväkauden kiersi saaliin ajossa.
Hiljainen ja hyljätty oli tämä seutu, mutta sitäkin hiljaisemmaksi
se tuli suven suussa. Vasta kun lehvät kellastuivat ja syksyn haapa
punertui ja kun viidakko otti värivaipan itselleen, alkoi sieltä kuulua
pyyn pilli valoisan keskiyön pimetessä. Aamun ja illan hämärä viipyi
pimentoina Hallasuon lumpiossa. Polut peitti pudonneiden lehvästen
moninainen matto.
Varsinaiseen asuntoonsa ei Aleksi ystäväänsä ohjannut. Nousi vain
ylös pengermäisen kivikolikon kurkkuun, missä aarnikuuset uneksivina,
ylhäisinä ja ylinnä muista yötuulten huminassa huojuivat erottautuen
muusta metsästä. Kas tässä oli hänellä tiuha, läpinäkymätöin hakohytti.
Kodan keskellä oli tulisija, jossa erakko verekset keitokset
kypsensi... Kuivista kelon karahkoista tekaistiin nytkin rätisevä
ja räiskyvä lekko... Ennen ammuttuja, höyhennettyjä ja savustettuja
lintuja kirisi piankin paistinvartaassa. Ohrakasken Aleksi ei yöpynyt
ensikertaa saloilla. Oli se tämä mies eniät kerrat yökunnissa rauhankin
aikana uurnastellut... Olipa yhyttänyt tämänkin ystävän täällä poikuus
vuosilla. Osasi se poika iltaset ja appeet makupaloiksi kärvennellä...
Eikä tämän touhun aikana montaa sanaa mainittu. Ääneti oltiin. Jos
jotakin lausuttiinkin, niin se sanottiin kuiskaillen. Koppelon kuvusta
lemahteli muheva mehu. Mettäksen rasvainen reisi kirisi tuohuksella.
Olihan tämä metsien asukas asetellut einettä säästöön. Oli sitä osa
killumassa kuusen kuivilla karahkoilla tiuhan rungon kupeella, toinen
osa kivikolon syvimmän jääkylmän hoilon perässä.
Ja kun iltanen nyt oli valmis ei hän kehotusta antanut, eikä toinen
sitä liioin odotellut. Luonto itse herätteli himot ja pani nälkäisen
suun syljeskelemään. Linnun kimppa toisensa jälkeen sitä siinä
puraistiin. Konstan aittakuiva kannikka jauhatteli ilman isompia
toimintoja. Syönti pantiin pikkuhiljaa alulle, mutta entäpikaa se
kapasi virmaan vauhtiin. Leukahampaat tekivät työtä niinkuin tekee
jämerin eto ihminen himon makiassa hurmossa. Puremattomat pihiset luut
viskattiin Mustille sivusilmäyksettä. Ja kun kaikki eteen asetettu
oli syöty, pyyhkäistiin parrat. Roimasti käytetty suola vaati hetken
perästä lähteelle menemään. Ryypättiin vettä, vaikka Musti olikin
etukäteen laidalta litkinyt ja janonsa sammuttanut.
— — —
Lepäsi yöuntansa luomakunta. Linnutkin kyyröttivät leposijoillansa
tiheikön oksilla. Toiset niistä noudattelivat kesällistä parvea ja
poikuetta. Sentähden asettuivat emän rinnalle riviin rassin päälle.
Toiset taasen olivat hakeneet parinsa ja kahden kylkikyljessä
kaipasivat likitysten lämmintä. Muutama oleili ypöyksinään huoletoinna
ja rauhaisana pää siiven alla... Pikkulinnut, tiainen ja peukaloinen
olivat alimmalla varvullansa. Viimeisinä ne myöhempään kuin toiset
illan askarrusta huushollasivat. Nekin asettuivat lopulta aloillensa,
kykertyivät vetäen päänsä höyhenien sisään haaveksien ennen iltaunta
hyönteisistä ja hyttysistä...
Mutta kodassa lieden luona jatkoi mies hiljaista, outoa, julmaa
kerrontaansa sanoin ja kuiskauksin. Pöyree oli aika, pöyreet siitä
myöskin maininnat ja mielikuvat. Aleksi kertoli kotitienovilta
tapahtumia... Hän kertoili sitä mitä Konsta ei ollut koskaan
kuullut, ei ajatellut, eikä uskonut. Manttaalipösöjen alhaisuudelle
ja raakuudelle ei hän tiennyt vertoja... Ja hän joka tuota kertoi
oli mies, jolla katsantokannat muinoin olivat olleet aivan
toisenlaiset. Eihän Aleksi ollut osallistunut veljeislyöntiin, tuimaan
sisällissotaan. Paljon muuksi kuin herrain häntyriksi ei häntä ennen
tiennyt. Vaan kokemus oli hänelle tuonut toista tullessansa. Hän nyt
istui tuossa himmeällä hiilustalla paossa valkoista vainolaista.
Konsta kuunteli lausumatta mitään. Syltäisen kuusen ikityvellä nojui,
vaan ei saanut unta. Ja kun kerronnan välit pitenivät väsymykseen,
himmeni hiilustakin. Varjot mustenivat, valopiiri pieneni, kertojan
kieli alkoi sammaltaa ja lopulta hän nukahti. Pää kallistui pehmeälle
karhunsammaleiselle mättäälle. Tämän pani Konsta merkille, ei unisena,
vaan virkeänä. Hän kuunteli vielä kauan luomakunnan tunnun tauontaa...
Syvältä hänen sielustansa kohoilivat kaihon kaukaiset surusoinnut.
Sammuneet sävelet, ammoin jo vaimenneet kumpusivat uudelleen
kuuluville. Kenties esi-isäin aikainen ajatus ilmestyi hänelle
perintönä muinaisuudesta. Kenties Kalevan kankahilla tästä kerran ajeli
ja tässä yöpyi samoin jahdattuina ja sisäisesti surmattuna inehmo.
Kenties oli monikin kaukaisuudessa käyty kova kamppaus tapahtunut
tässä eräjärven partahilla. Kenellä elon etsintä on kalsean kalvan
kärjessä, sillä myöskin kärsintä myötä... Mutta kohtasi kovaosaistakin
toisinaan onni. Riista osui ripaan, otus etehen asettui. Kas silloin
oli kodassa iloinen iltapuhde, kasku kalevainen kerrottiin ja kannelkin
kenties soinnahteli. Vaan silloin olikin toinen aika kuin nyt. Henki
suuri hallitsi silloin maita ja kansan mieltä. Uhritulten ympärillä,
lietten hehkuisten luona luettiin taunoiset taiat... Maatuneet, ammoin
unehtuneet ja multihin menneet herätettiin ilmoille. Manattiin henget
esille. Ikeettömän heimon itkua ei konsaan kuultu. Jos suruista
kudottua ongelmaa luonnonlapsi joskus liensi, niin se oli ratkontaa
miettehien ja maineen miesten.
Rakkaus, syvä rakkaus ja sokea viha raivosivat tällä kertaa.
Tätä kansaa raiskasivat nyt upporikkaat hurmon hurtat. Vääryyden
ja ihmisyyden pilkantekijät seoksen sotkivat. Rienaus tallasi
ylemmyyden ja jalouden lokaan... Kamasaksain kätyrit ja palkkasakki
lahtasivat työläiskansaa. Verileijonan liput liehuivat. Orjaikeen
kirokangas hulmahteli. Isäin kamaralla metsästettiin vapaata miestä.
Varjaagirosvot toivat tänne salavuoteuden ja saastaisen sikiön
raatajakansan keskuuteen. Nimi porvari ja kapitaali kantaa tuon inhon
aina myötä. Yhteisaarteet ovat nyt yksityisten anastamina. Mahtuisiko
maan ja taivaan välille toista ja suurempaa konnaa? Kansani, onko
lietesi luona konsaan yöpynyt moista hurmanhurttaa joka kaiken saaliin
ryösti?... Eipä ole hämärillä historian mailla tällaista julmista
julmimpaa tekoa kohdallesi koskettanut kuin verikevään viestin kuulu
kairaan sana... Kuinka mustana juopana katkaisee rikos kaiken, rikos
mittaamatoin!...
Kuluu aika.
Nousee päivä... Oikeus käy uuteen taukoamattomaan taisteluun. Polvi
työn ja toimen sekä vastaisuuden kohoo... Vapaa mies käy taasen
astuntaan. Voimia varttuu. Jouset ja entistä ehommat lintupyssyt
tulevat taasen esille... kunhan tietoisuuden tuliroihut loimuavat...
Kas työn Suomi silloin on suuri ja vapaa! Yhteinen Sampo jauhaa taasen
kansalle... Runous ja kanteloiden taitoniekat astuvat taasen esille
ja Väinön lapset palaavat kaukomailta... On silloin kevät!... Sulaa
pohjolasta jää. Paisuvat silloin virrat ja ihmisrinnat. Laine laulaa
loiskien tuhatjärvillä:
Suomi on vapaa!...
Suomi on vapaa!...
— — —
Molemmat olivat nukkuneet ihanaan uneen.
36.