Tuolla piirtyivät Kiiskilän töllin tanhuat esille.
Alenevat vehmaat kuvastuivat kotoisina. Halmeet ja tienoo oli oudon
yksinäinen ja sulettu. Seutu oli autiompi sitä kuutamoista, kalpeeta
talvi-iltaa minkä mies viimeiseltä kerralta muisti... Nyt hän istui
käsi poskella ylhäällä lepikko ahon kivikkorinteellä ja katseli
Vanhan-Antin ikuista askelten päättymisen kohtaa... Siihen poika isänsä
vasta ahon alapäästä kantoi. Kantoi poloisen piestynä, valkohurtan
pintehestä päässeenä. Koivikkorasin liepeellä käytiin kamppaus kuoleman
ja elämän eestä. Saalis oli kallis, mutta kallispa myöskin hinta. Sen
osasi täysin takseerata uros ja miehevä mies. Täyden koron ja kurssin
kanssa oli tässä verivelka maksettu. Tuohon koloon kätki nuorukainen
vanhan miehen. Hellästi peitteli raiskan. Lehväkset taitteli lepistä,
sitten laitti risuja koholle. Sammalta oli kantanut kyllin paljon,
kunnes kivistä latoi koperon kiukaaksi ja muodosti muiston mataavalle.
Kun työ oli tehty, herposi jäntevä käsi, varsi vapisi, hysteerinen
herpoisuus asettui olemukseen. Olihan hän taistelusta taisteluun
uurtanut uransa ja askel askeleelta edennyt. Mikä sitten tulikaan
olemaan kaiken loppu, kaiken katkeruuden viimeinen pohjasakka?... Hänen
korvissansa soivat ijäisyyden kaukaiset kulkuset... Mykkänä seisoi
solakka metsä, mykkänä maakivet ja kivikkokamara, mutta mykempänä vielä
mietti mies tätä elonsa tuskaisaa, tukalata matkaa.
Autio ja apea mieli. Apea ympäristö. Autiompi oli tämä päivä kuin se
öinen kuutamokenttä. Pimeämpi aurinko kuin se nokimusta nurkka saunan
laipeen alla... Kuinka saattoikaan ymmärtää, että taistelut yhäkin
jatkuivat, taistelut metsien kätköissä äänettömät ja mykistyvät.
Salaiset kostovainot, salamat ja välkkyvän teräaseen, veitsen verisen.
Vainosi valkoinen susi kalpeata kyyristelijää, kurja halasi murhaa.
Kuinka hellittämättä otusta ajoi! Kuinka läkähdykseen ja näännyksiin
halasi hengenoton hetken.
— — —
Pirttinsä partaalla hän pysähtyi lakean paaden päälle ja katsoi
varoen ympäri. Kohtalon kamalaa ja veristä kouraa hän vainusi täällä
tapaavansa... Kun kumminkaan ei ollut kuuluvilla kyttää, niin hän
katseli raukeesti lepikkoaholle, jonne isä oli jäänyt. Eihän hän voinut
kaikkea tätä käsittää, ei kauheutta, ei kuolemata. Vilauksen vain oli
nähnyt ja se oli kylliksi. Isällä poltti liian kuumasti katse. Se oli
kuin hehkuva rauta vieläkin hänen sielussansa. Sanat oli hän lausunut:
"Poikani!... Poikani!... Noutamaanko? Valmis olen... Lähtekäämme..."
Tätä aatosta ei yksin ollen saattanut kestää. Murtunut, vuoteltu,
kärsinyt salpausi... Henki ahtautui ja Konstan kasvot kalpenivat. Mies
horjui pihanurmikolle alas, huokui henkeä nurmen nukkaa. Pettymyksen
ja katkeruuden astuminen avautui eteensä. Syvä ihmishalveksuminen
raateli syyttömän tunnon ympärillä taukoamatta. Eipä ilmestynyt yhtään
sorretun puoltajaa. Tämä koiran osa oli kestänyt liian kauan. Nyt sitä
ei jaksanut enempää. Viimeinen toivo: _isä_ ja _Henna_ olivat poissa.
Mitä oli nyt millään merkitystä!... Ajetun ihmisen harteet liikahtivat
hiljaa. Hän painoi kasvonsa maata vastaan ja nyyhki:
— Henna... Henna... Kultainen Henna...! Missä olet? Missä viivyt?...
Poissako?...! Mitä varten ja missä? Henkipattonako raukka kuleksit
kuten minäkin? Ajettuna elukkanako juokset valkoisen verihurtan eessä?
Oi onnettomuutta! Kalman ja kirouksen alttarille... roistojoukon.
Mikä onkaan heillä aate? Mikä on heillä määrä?... Mikä hinta isänmaan
pelastuksen. Isäin maa! Isäin maa! Minun isäni askelten tanner on
tässä. Mutta sinä isäni! Loven louhoksessa olet nyt löytänyt. Koirana
kurjana sinut kuoliaaksi kurikoivat. Isä, sinun puolestasi olen
kostanut. Niin olen iskenyt kuin Kullervo kanervaisen kankahan...
Hän kohosi sitten ryntäillensä. Katsoi syntymäkodin kaikkia kohtia.
Pihanurmi ja juhannuskukka oli niitetty, kuivattu ja korjattu
haudeaitan lauteelle kuten oli tapana. Vieras vene oli kumollaan
rantapaljakalla. Oman ruuhen ohella kumpaisenkin... Karjakodan
pikimustista, pyöreistä ja savuttuneista seinähirsistä oli epävarma
käsi vasta pälhinyt sytykesälöjä. Olihan hän niitä siitä samoista
hirsistä veistänyt pilttisenä poikana Konstakin, vaikka isä oli useasti
kieltänyt. Hän oli niitä piilunnut tärkeimpään tarpeeseen sittenkin.
Oli ukko kerran jo saarnankin siitä pitänyt: "Poltatte nelisnurkkaset
tervaksina kartanolta, vaikka kantoja ahonalusta täynnä." Sitten oli
Kiiskilän isä-Antti kertonut iltapuhteella pitkän jutun siitä, miten
Alikkolan saunan oli käynyt samoin. Näet vetolaiskat veljekset söpöllä
ja hoikolla makasivat kaiket talvet akkain harmina kiukaan kupeella.
Milloin tuli kiireellinen kodan lämmitys, tahi saunan löylyn tarve ja
uunin sytytys ohentelivat ukot paksuja tyvihonkia seinämiltä niin kauan
kummaltakin puolelta kunnes päivä varoilta pilkisteli.
Miehen ajatukset pyrkivät tantereella loikoissansa mielin määrin
pakenemaan poikuusvuosille. Mikkolan veljeksien vaiheilla viihtyivät.
Tuntuipa siltä kuin hänen ruotonsakin vaatisi leppoista lepuutusta.
Selkänikamilta poltti luiden jokaista solmua. Jalat olivat
ahavoittuneet ja hänen kantapäänsä olivat siertyneet halkeimille ja
ruuduille ristiin rastiin.
Ties kuinka kauan oli mies loikonut maassa kunnes kavahti ja hyppäsi
pystyyn. Joku liikutti ovea, ehkä ikkunata. Siitä paikasta etsi ja
huuteli ja kalpasi vastausta. Mutta autio tölli vaikeni kaijuttomana.
Pirtti ja kammari olivat typötyhjät. Vuoteet olivat laitetut ja
peitellyt. Niitä ei oltu käsin koskettu. Sekä lakanat että uutimet
olivat sileinä ja puhtaina.
Isän vuode yksin oli pöyhimättä, peittämättä. Tästä johtui ajatus:
Henna on ollut poissa viimeisimmät vuorokaudet... Penkit, tuolit,
ikkunaiset, patakaappi ja astiahylly tervehtivät tulijata. Lavitsa
liukas, kiiltopinta pyysi pitkän päivän poissa ollutta istahtamaan.
Takan tantari ja avainkoukut kiiltävine kivertyneinä muistuttivat pojan
pahaisen paitaressun kujekonsteja, kiikkumisia ja muita mielimuistoja.
Nämä asetti matalaisesta majasta uuteen pirttiin, mutta entiseen asuun
mies itse. Tällä hetkellä elävöityi kukin kohta kirkkaana. Lakilaudat
ja lattiakin tunsivat tässä liitostensa laittajan. Pöytä pyysi, pyysi
pihtipielus, lusikkalauta ja näverinaula. Hymysi lintureppu. Lukoton
luodikko monta kertomusta isoisän maineesta, salokorven samoojan
karhunkaadannasta.
Tämä mies ei enää ollut entinen isäntä. Ryhti, asento ja aikomus ei
enää ollut sama. Hän ei enää ollut rohkea, päättäväinen liikunnaltaan.
Nyt oli hän kyyryinen, repaleissa, pikemmin arka ja salaperäinen
mierolainen, joka vaani vaaraa katsein sekä aistimuksin. Parroittunut,
päältä nähden ränsistynyt Konsta kammoksui nyt kaihottua kotia pikemmin
kuin sen avosylin vastaan otti. Samana päivänä jo matkaa poistuaksensa
mietti. Tämä koti kultainen ei enää ollut häntä varten. Maailma suuri
ja avara vuotti omaansa... Koska muuta mietteensä kohtaa ei löynnyt,
niin otti uunilta aitan avaimen ja astui äänettä ulos. Silloin hän
muisti jotakin:
— Missä Musti?... Katse etsi vastausta. Askelta kunnekkaan ottamatta
hän aatosti: Kuinka hankkiutua ja minne? Mitä ottaisi matkaan?...
Tuska pursui taasen sydämessä. Tuntui kuin surun musta kuolinhuntu
kietoutuisi takaisin tänne, niissä ajatusten mieliaskarrus virkeänä
viipyili. Menneiden aikain ja tapausten suloinen sarja oli hänellä
mietelmissä. Hiveli silmään sulous vaateaitan vaiheilla. Sama unelmain
untuisa asunta. Olihan hän tässä aitassa lapsuuden ihanimmat unet
uinahdellut. Oli nukkunut kultaisen lapsikauden kesäyöhyeet valoisat.
Äidin ja isän yhtymillä oli tepastellut... Heräsi vasta aamuin kun
aurinko jo riihituomen takaa kiertyi aitan ovelle ja katsoi katin
lävestä ja huikaisi nokimustan nurkan ja pojan katseen. Silloin piti
hieroskella, itkeskellä, ja jos ei heti tultu ovea avaamaan niin jopa
oli tullut juottovasikkana äännähdeltyä. Ellei sittenkään oltu tultu
niin oli hän kirkaissut kiukun perästä että tölli tärisi. Silloin kuuli
äiti aina keittiöön kun kalapataa liedeltä nosti ja juoksi junkkarille
avaamaan... Siihen hätiin sitä isäkin oli jo kiirehtänyt. Aamuniitolta
tuli, viikate ollen kasin kastelemana ja heinän helpeissä. Sen asetti
tikaportaan orrelle. Ja kun pöytään kukin kerkisi, sai poika olla
polvella. Kupin kantoi emo kullekin. Kissalle ensimäisenä, sitte
Mustille, pojalle polvenkorkuiselle antoi kouran kokoisen kupin, missä
oli hauen maksa makia suuta suppuista varten. Isä itse asetti kolhoista
suurimman eteensä...
Miksei nytkin? Miksei voisi talosille asetella? Sauna tuolla. Kylpy
hehkeä ja herttainen. Olishan aitan orressa paita pellavainen äidin
armahan ajalta. Ja hellän hentoisen Hennan lumivalkeat lakanat.
Pyykki tuoksui puhtoiselta. Siinä oli alla vaateorsien vuode hempein,
hellin ja pehmein, "kevään tulolle tehty." Lumivalkealla tyynyllä
oli kielonkukka karrenkuiva. Seinähirren halkeamassa tuomen tertut,
pihlajan marjaiset oksat kauneimmilta kausilta. Kasa virpoja lattialla.
Pihkalehtiä aikaiselta keväältä. Varvuista oli puolet hampain purtu,
kuoret puhtaiksi silvottu. Kopero vispilöitä. Mustikanvarsikimppuja
katkaistuja, tasattuja oli padan pesua varten.
Mistä lienee kissa tullut metsästysmatkoiltansa, hiiri suussa.
Aitan ovelle juoksi, köyristeli ja kieppui. Katilla oli kaulassansa
ruususolmu. Selänsilityksen sai ansiosta.
Poislähtöä pikaista teki mies taasen.
Aika ja outous kutsui ja käski. Vaaran vento vaisu varoitti. Aikoi
ensin venevalkamaan. Sitten katsoi jalkapatikan parhaaksi. Valitsi
Pajavuoren kukkulan ja suunnan.
— — —
littiläisten mansikkainen ahon rinne kallistui etelään Koukkukorven
ja kolun puoleen... Ahon alareunasta, sanajalkojen seasta kohotti
kellokaula emälehmä kuononsa korkealle. Pari kertaa puhahti, katsoi
rinteelle kipuavan Konstan kulkua, lakkasi ruohonpurennasta, märepalan
painoi pakolla alas kurkkunieluun. Kirjuke ja Lähtöinä astelivat tähän
taaempaa rinnalle. Mutta keväällinen juottoporsas tonki totisena mustan
viinimarjapensaan juurimultia ja mutia. Ja kun ruuvikuono oli löytänyt
makoisen matosen, massutteli ja tonki uudestansa. Jotakin tömyä kuului
loppakorvaisen maankyntäjän korvaan. Se kuunteli, oudosteli, puhahti
ja tonkasi turpeen ylösalaisin ja röhähti sitten karhuna lepikköön
ja kuunteli sieltä takakyntynen ja kimppa koholla... Mutta Musti! Se
vinkui ja hyppi hullaantuneena ja haukkui. Tämä vikisevä karjapaimen
pisti pusun partasuulle, kolmen kyynärän korkuiselle uroolle. Silloin
kahinasi mieskin oivan ystävänsä sylirysyssä rintaansa vastaan...
Olihan Kiiskilän Musti paimenena kesät pitkät karjan perässä käynyt.
Uskollinen kaitsija se olikin ollut... Aamusta varakasta asti yhdellä
vatsalla jaksoi. Ja illan tullen tunnilleen kuskaili karjan kotiin.
Ja palkkioksi kukkurainen kulhu talkkunata takan luona valmiiksi
laitettuna... Ei aina kuitenkaan tämä riittänyt. Metsässä missä
kulkeissaan jänön jäljet löysi, niin jopa ajoon antausi. Varsinkin jos
pitkäkorva vasta siitä oli sivuun köykkinyt. Kas silloin sattui sekin
seikka, että karja sai olla oman onnensa nojissa.
Nyt tapasi Konsta tässä ystävän äkkimältä. Pitkän taipaleen takaa
tultua oli se ainoa jota saattoi helliä. Musti ulvoi ja itki ilosta. Se
hyppeli lakkaamatta ja karkasi hulluna isännän ympärillä.
Heltyipä siitä tulien turtama mieskin. Ahon kivelle istuikse. Koira
kieli pitkällä vohotti ja mielisteli... Kaukaa kurkkivat jo lehmätkin
kaulojansa puhistellen, tunnustellen. Ja emälehmä tunsi tulijan,
astahti lähemmäksi. Kerran kaksi nuolasi kyynärvartta karkealla
kielellänsä.
Konsta kiikutti vuoroon koiraa tahi halasi kaulasta kellokasta,
taputteli hiehon lihavata kitkoselkää, pyyrysteli virmaa vasikkaa.
Puheli lehmäkarjallensa rakkahalle tähän tapaan:
— Ohhoh, sitä lempparia kellokaulaa... Ja sinä pimpulani. Suvi onkin
sukinut teidät... Sanokaapas missä on Henna?... Sinä lipakieli,
sanoppas sinä se... Konsta leikki vuoroon koiran kanssa, tiedusteli
tältä lampaita. Musti ymmärsi puheen, loikkasi ahon jalkaan, kyöräsi
sieltä kulkuskaulaisen emälampaan. Pässi pökötteli perässä, kolme
karkkosta kipakoilla kintereillä. Vihaisena pokkasi pässi, lipoi
huuliansa, jopa pyrki koiraa puskemaan. Mutta Musti väisti ja läähätti
kuumassa turkissansa. Lampaita ei oltu koko kesänä keritty. Kenties oli
keväälläkin villa yksiin unohtunut. Vanukkeisina roikkuivat kyljet.
Viita oli villoista osan vienyt. Mies puheli siinä ystävilleen:
— Pyky... Kuru suolaa... Kalvoi sitten nahkaisesta repustansa aitan
orresta otetun reikäleivän, tasasi tämän eläinten kesken. Mutta
suurimman palukan sai Musti. Karitsat olivat metsittyneitä. Mutta saipa
kuin saikin hän yhden kiinni jalasta. Sitä hyväili sylissänsä koiran
kateeksi...
— — —
Aina iltapäivään asti loikoili Konsta ahon kivellä lampaan vuona rinnan
päällä... Kellolehmä, musti ja mullikka ihmettelivät ympärillä. Ruohon
purentaan ei kellään näyttänyt olevan halua... Ruskealla kuonollansa
nuuski koira ilmaa. Saukkosuolle katsoi ja pörhisteli. Hiidenkorven
kuusien latvuksilla punotti lännessä lienteä syksyn ruso. Jynkeänä
paistoi myöhästynyt ukkospilvi. Sadeilmakuuron kaukainen kajo suontui
vinottain kalseana, autioittavana.
Salo lepäsi vuoden vaiheen vanhuudessa... Palokärki leuhutteli lentoon,
harvaan ja vaivaisesti yli ahon. Rinteen niskalla tuolla korkean metsän
seassa sai leposijan itselleen musta lintu. Harmaan kelon kylkeen
koputti. Ontto puu komisi rupuna ja kumisi... Pitkänokka kopahutti
sieltä, toisen täältä, pillahutti kertaa kolme, viskausi viistoon ales
maassa makaavalle rontolle. Huuteli hetken tapiolan vasikoita.
Konstasta itsestä tämä kotieläinten tapaaminen ja jälleennäkeminen
oli ollut äärettömän hupaista... Unohtuihan edes hetkiseksi ajatus
ja muisto noille maille. Unohtui tänne poikavuosien polkuloille.
Eräreissuillansa, monta pitkää vuotta sitten oli hän istunut tässä
laakalla. Silloin oli ollut tämäkin aho uudempi. Olipa silloin ollut
ahon alkuperäinen aitakin näkyvissä tuolla alhaalla. Siellähän se
teloista tehty aidan nurkka oli mustana ja miiluisena, aidakset
hiiltyneinä. Hän muisti kuinka kesakko-orava mielellään riukujen
selässä ravasi. Ja jospa tarkemmin katsoi niin nytkin siellä tuoreessa
viitakoivussa kujeili löllöhäntäinen metsän härkä... Kyllä sen Musti
kuuli, mutta oli unessa olevinansa. Antoi sen pihkanokan siellä
tirskutella. Parempi tässä nyt on paimennus.
Ihminen ymmärsi, eläimet ymmärsivät. Katse ja yhyntä kertoi kaiken.
Hän nuoletti suolarakeita rukkaselta. Ja kun pässi rohkeusi, otti tämä
muruista suurimman, purasi, näykki, irvisti ja lipoi villisti kieltään.
Olihan tässä littiläisen ahon kivisellä kiireellä koko Kiiskilän
töllin karja. Sitä Konsta nyt katsoi ankein mielin ja ilmein... Niinpä
itselleen iloksi ja eläimille haaskasi lyhyen ajan. Kuin hyvästiksi
tässä tuokion vietti ja keskellä ihmiselämän suurinta surkeutta
mielistelivät maine, kohtaus ja sattuma.
Mutta missä Henna?... Kuka lypsi kellokasta?... Ukkoko oli sen tehnyt?
Siitä paikasta ponnahti ylös, asteli ahon yläseen laitaan, viilsi
veitsellä valkoisen tuohen mäkikoivun kupeelta, lyhytsilmäisen,
sitkeän. Pihlajasta pisti sälyset. Teki tuohuksen pitkän ja soikion...
Oudosteli emälehmä aluksi sitä miksi metsässä lypsylle. Mutta kun
Konsta raapi kuvetta ja kopeloitsi nisiä, kuunteli kellokaula leuhkat
korvat lepässä. Lehmää kehui ja kaunisteli lypsäjä. Täyden ropeen
ryyppäsi suoraa partoihinsa pyyhkimättä. Sitten lypsi toisen. Tämän
litki Musti loppuun. Karkkosenkin kuono kastettiin, pärski, päristeli,
pani vastaan--. Silloinpas koira urahti, niskakarvat siirtona tinkasi
kohta korkeimmalle ahon kivelle, kuunteli ja vainusi vainolaista...
Nyt kaapaisi Konsta reppunsa ja loikki suoraa päätä metsään. Ja kun
kuunteli, selvisivät kumisevan rinnepolun askeleet. Kaatunut juurakko
kaihti, mutta kun katsoja kumartui tiuhan juurinäreikön alatse,
huomasikin hän miesten varoillen astelevan siltä suunnalta aukealle.
Hurtat hiiviskelivät, kantoivat kivääriä, himoitsivat ihmisammuntaa.
Yli viitaisen kunnaan, yli louhikoisen vieremän, alatse havutiheikön
kipasi nyt Konsta karkuun. Juoksi ja juoksi lakkaamatta, painoi
pakosalle kuin säikytetty peura. Matalana ja jäntteränä sukelsi hän
pensaitten lomitse. Kokemus ja kauhu kannusti. Hän matkaili milloin
oikeaan, milloin vasempaan etsijöitään eksyttäen... Olihan jokainen
kohta perin tuttu. Tutut linnustusinaat ja metsät, tieto teistä ja
aukeamista, joiden vaiheita väisteli.
Hikisellä ja huohottavana päätti hän nyt paeta pois ikipäiviksi näiltä
main. Kotoisilla kankahilla paloivat varpaat. Kaikkialla täällä
karkeloi kuolema ja kammo. Veli veljeä verihurttana metsästeli.
Nuoruuden mailla, missä iloiten riistaa otusti, sai nyt itse
ammuttavana, ajettuna maanustella.
Tuntikausia jatkui juoksenta.
Nyt hän pysähtyi... Edestä kuului jyry, luja ja voimakas ropina...
Metsoparvet nousivat ryöppynä lentoon, hakkasivat siipiä ja asettuivat
suoraa päätä ylimmille oksille.
Musti juoksi salaa miehen jälessä. Se oli käynyt isäntäänsä
takaa-ajamaan ja nyt vasta ilmaisi itsensä. Entiseen tapaan oli
poikueen etsinyt, eheän ja ampumattoman lintuparven. Pakolainen
tuumaili: Viisas koira...
Ennenkuin Konsta kerkisi ihailemaan otuksia puissa, paukahti laukaus
vasemmalta viistoon ylös ja metso jytkähti tantereelle. Ampuja juoksi
ottamaan saalistansa. Ja kuka se oli?... Ohrakasken Aleksi, Konstan
kasvinkumppali, mainio metsästäjä, asteli onnen ohjaamana eteen. Ja kun
Aleksi oli vihdoinkin selvinnyt hämmästyksistänsä ja alkoi uskomaan
kumppanusta todellakin ihmiseksi, eikä metsän kummaksi peikoksi, syntyi
siinä vähin erin tuuma pitkien kyselyiden ja vastausten perästä.
Ja mitä edemmäksi Aleksin kertomus ehti, sitä alakuloisemmaksi
muuttui kuulijan katse. Kauheita asioita juonsi toveri tämän paikan
tapahtumista. Terrorin, valkoisen raivon valloillaan kuuli... Aleksi
itsekin kuikkaili luotipyssyineen koko kesän metsien peitossa ja
henkikipinää kituvaa raijasi päivästä päivään. Huolimatta siitä,
että peltoliuskoilla kärysi elonkuiva korsi ja ruis ja ohra peltoon
putoili...
Kuunnellessa ystävän puhetta, muisti Konsta Kiiskilän kaurapellon
punervan kuivaksi, helut valkoisiksi. Muisti saunatien kahden puolen
ruispellon leikkaamattomaksi. Tähkissä karrittivat okaat. Varpusparvet
rapistivat jyvät mustiin juurimultiin.
— — —
Ystävykset oivalsivat todellakin Kiiskilän koiran karjapaimenesta
poistuneeksi. Syyksi taisivat arvella sen, että lahtarit ottivat
lehmät. Sentähden karkasi koira isäntänsä jäljessä. Aleksi arveli
myöskin Hennan häviämisestä yhtä ja toista, joka seikka lohdutti ja
liensi jossakin määrin Konstaa. Ukko itse kuului olleen alinomaisen
silmälläpidon alaisena... Aleksin kerronnan mukaan oli Kiiskilässä
vietetty kalseita päiviä viime aikoina...
Mielipiteiden edelleen vaihtuillessa jyrisi kuusikko ukkosena.
Uusi mettäksien parvi nousi nyt puihin. Hakuhimoihin herännyt
metsäkoira innostui, äityi entiselleen. Ja pienireikäinen suusta
ladattava luodikko kohosi. Milloin tipahti mainio mustamotko rytinällä
alas laakson lukitussa lumpeessa. Suppean metsän sisästä luksahtelivat
rihlapyssyn pienet panokset kauaksi kantamatta.
Mutta koska oli jo aivan myöhä, siirtyivät miehet lintutaakkoineen
Aleksin yöteloille melkoisen matkan päähän Hallakorven taakse.
Karpalosuon kainalossa, Lumpiokurun pohjukassa, jyrkän kallioseinän
luona louhosrinteessä oli mainittu paikka. Ja heti kun toveri mainitsi
paikan, hymähti Konsta hyväksyvästi. Eihän tämän parempaa paikkaa ollut
näillä mailla. Notkelman pohja rakentui mullikkakivistä. Niiden välit
saattoivat maanpinnan alla olla veden onteloitsemat, mutta kamaran
peitti paksu rynkö ja sammal.
Tänne kontuun uurtuivat ketun ja karhun ammoiset pesäpaikat... Ja
metsäsika siellä vieläkin joka syksy rakentaa polkuloita ja monet
erämiehet mietiskelivät tänne reissua.
Hämärän jo ollessa pilkkosen pimeänä astelivat ystävykset ilon tunne
sykkivänä siitä, että olivat tavanneet toisensa. Mustikin otti
torumisen onkeensa, oli tyyten haukkumatta ja saaliista tyytyväinen. Se
tiesi että makusa iitamojakka on odotettavissa. Koira astui laiskasti
häntä lojossa askelesta askelmaan miesten jäljissä. Kumminkin oli
haukulla mieli muree siitä, miksi vangita ja rajoittaa sekä asettaa
esteitä vapaalle vaistonnalle?...
35.