Vesireitin vahvassa putouksessa pyöri jalkamylly.
Konsta katseli myllyä metsästä jokiäyräältä missä hän oli törmän
päällä... Hän mietiskeli hetken. Äkkiä huomasi hän vasemmalla tien,
mistä kuulosti kuorman ja lossirattaan loksuttelua. Hän kuulosti sekä
katsoi. Hepo kuormineen seisahtui. Ylen ahneesti väjyi repaleinen,
nälkiintynyt mies myllyä. Nälkä kuroi hänen suolensa sitte saranalle,
että kivetkin jo alkoivat silmissä leivälle paistaa. Tässä tilassa oli
myllyn tapaaminen ja jauhetuksen jyry korvissa odottamatoin ilmestys.
Hänellä oli tuska, polttava tuska.
Ilman muuta asteli hän alas pensaiden peittämää vieremää. Konsta kulki
kuin palukan perässä asteleva vuohi kaula kurkulla, katse yhteen
ainoaan kohtaan kiintyneenä. Kuola ja kino valahteli kurkussa. Aavistus
ja vaisto elinkipenestä ohjasivat miestä. Järjen kanssa tässä ei ollut
mitään tekemistä.
Hän saapui portaalle, hiipi muutamalla askeleella aukean kopin
kynnykselle. Myllyn ovesta astui isäntä ulos ja nousi suoraa päätä
putkiruuhelle. Mutta pyörivien myllynkivien alta hivahti viimeinen
jumalanviljan hetale. Ja kun jauhoterät iskivät yhteen ja viskasivat
käryä ja kipinöitä, päästi isäntä parahiksi vinttapuunvarresta
vitsajukon ja ruuhen kurkkuun jysähti mahtavan paksu lankkuinen lata.
Silloin kuohahti vesi ja halkesi heti kauaksi ruuhen kahta puolta.
Vanhat ja sammaltuneet solkispuut vapisivat ja uhosivat veden voimaa ja
valtaa...
Mutta silloinpas oli Konstan hetkikin lyönyt. Nälkimykselle koitti
otollinen aika. Sutena hän hyökkäsi kiinni makkarapussiin jauhotorven
alla. Saaliinsa sai ja ryykäsi ulos ovessa vastaantulevaa isäntää,
joka töytäyksestä tuupertui koivet pystyyn koivunkuorilaatikkoon.
Mutta makkarajauhopussin kanssa painoi pelottava peto suoraa päätä
petäjikköön.
Ennenkuin ällistyneet myllärit oikein vääntyivät pystyynkään ja
ennenkuin heissä saattoi nousta edes suuttumuksen kuhiseva kiukku,
huomasivat he vasta ajan perästä, että tässähän oli ihan ilmeinen
punikki ja metsärosvo alkanut elostella! Vallan selvä voro! Karvainen
naama, karvaiset, paljaat kintut ja roiston, ihan ilmeet roiston
reidet... Tämähän oli jo sentään liikaa itsellensä pitäjän suurimmalle
suojelijapohatalle!
Jykevä jauhoseikäinen isäntä ähisi. Paremman aseen puutteessa hän
taittoi siitä viereltä perunavarsihaasian pisimmän ja paksuimman
tyviriu'un. Karkea kiroilu katkesi yhtärintaa aidaksen kanssa sanoiksi:
— Ryytimaan p—le!... Nythän ei ole enää millään väliä!
— Mikä!?... Kuka se oli!?...
— Tuhannen tuhatta nelijalkaista! Keskellä herran kirkkopyhää
hyppelevät punikit silmille!...
— Punikkiko!?...
— Sorkkineen ja koipineen punikki! Minä arvaan niitä kiitelevän täällä
metsissä...
Ennättämättä enempää jaaritella juoksivat myllärit metsään sinne
hävinneen suuntaan. Limikossa husutti isä poikaansa:
— Paina! Paina Justus!... Kanakvyöristä älä hellitä!... Ammu
kelvotonta!... Ukko itse alkoi heti ähistä, jäi jälkeen ja haapparoi
kiroten sinne tänne. Justus ei hellittänyt! Hän juoksi ja juoksi,
laukoi tyhjäksi taskuaseensa. Sen kuulat lentelivät oikeaan ja
vasempaan.
— — —
Taajan kuusimetsän sisässä asui tumma hämäryys.
Aurinko pääsi heittämään korkeaan näreikköön kapean säikeen säteistään.
Puolenpäivän aikana valo vain hetken väipähti ja peittyi sitten taasen
pois. Nämä säteet kurkistivat syvälle hiljaisuuden peittoon, missä
maatui matala lahonnut sysisauna.
Ränstyneen mökin murentuneet nurkat irvistivät avoimilla salvoimilla
kuin hampaattomat ikeneet. Vihreä sammal varjosti ammoin ihmisasuntona
olleen kojun kokonaan huomaamattomaksi. Ainoastaan musta oviaukko
ammotti aarniokuusen kupeella. Katolla, kurkihirren toisella puolen
kasvoi vehertävä koivu, mutta toinen puoli vesikatosta olikin pudonnut
alas ja aukosta kohosi ulos ilmoille upea tukkipuu. Sen latvus huojui
kunnioitettavassa korkeudessa ja pudisteli silloin tällöin neulasia
miilukojuvanhuksen harteille.
Kuinka lieneekin Konstan polkuun yhyttänyt tämä autio tupa.
Illan hämäryys muuttui mustaksi syyskesän yöksi. mikä aamupuolille
asti pysyi kuuttomana, valaisemattomana. Perin väsynyt matkamies
horjui tähän tupaan. Kipeiksi paisuneet jalat olivat aivan haavoissa.
Risut repivät naarmuja. Viidakko oli häneltä muut verhot riepoittanut
ja vienyt. Läähättävänä koirana oikaisi hän suoraa päätä mullan ja
sammaleen sekaan. Hetken aikaan kun siinä huohotti ja makasi tuntui
sydän toki tasoittuvan. Rinta aaltoili voimakkaasti. Pitkän matkan
juoksu ja ponnistelu elämän ja hengen edestä ajoi ihmistä kaikkia
mahdottomuuksia vastaan. Niin oli hän viillättänyt kuin vuorikauris.
Juoksi illat, juoksi aamut, juoksi yön puolestakin yli. Nytpä tässä
sai toki tuokion levon. Rentona hän heitteleikse ja piehtaroitsi suden
pitkällä sammaleella. Selkosten selällään katseli avoimen kattoaukon
kautta yötaivasta. Korkealla siellä oli syttynyt yksi ainoa tähtönen...
Kahden viimeisen vuorokauden paasto kurniskeli jo taasen suolistoa.
Vielä kerta nuoleskeli hän kauttaaltan makkarajauhopussin turut,
mietiskeli sitä sanomatonta tuskaa, mitä oli vasta kärsinyt
ankarasta vatsapoltosta, minkä äkillinen suurus suolistossa oli
saanut aikaan. Tyyten taasen nälkiintyneenä hän tuli miettineeksi
ravinnonhankintakeinoja... Siinä kuului hänen korviinsa jostakin
laineiden läheistä loisketta. Hän aikoi nousta ottamaan selvää, mutta
jäsenet eivät mitenkään totelleet... Useamman yrityksen jälkeen sai hän
kumminkin noustuksi ja laahautui rannalle.
Hän uskoi keksineensä viisaankin tuuman. Hatullaan hän kävi vinttaamaan
vettä, jolla liuotti jauhointuneen säkin. Sen jälkeen hän kiersi sen
käsin ruuville kuin pyyätyn paidan. Säkistä norahtanut vesi valui
hattuun. Hän toisti saman työn tyystin ja tarkkaan puolikymmentä
kertaa. Jopa jauhopussi silloin oli puhdas ja vapaa kaikesta
kylläisestä... Yhtämittaa ja erittäin himokkaasti hän joi haalistuneen
jauhoveden suuhunsa. Lopulta ei vatsa tahtonut kaikkea vetää, mutta
hetkisen väliajat ja vuottelemiset tekivät tilaa. Yltyvä nälkä jaksatti
kinnastelua. Maha killittikin kuin koirasteeren kivispiira kovana ja
täyteisenä. Kireenä ja isona se kurahteli ja kurnaili omia aikojaan.
Hetken hän kuunteli taukoamatonta ruuansulatuksen toimintaa, viskasi
valahtaneen säkin katajapensaan päälle. Jaksamatta pitemmältä vastustaa
unta hän kuori kalliolta kuivan sammalturkin syliinsä, palasi takaisin
kuusikon kojuun, asettui sen alle, taisteli vatsanpolttoja vastaan
kunnes siihen nukkui.
— — —
Konsta uneksui olevansa Kiiskilän pihalla.
Hän oli siihen tullut pakkapuhtaissa, kahisevissa kalsonkihousuissa.
Kuuman ja suloisen kylvyn jälkeen oli hän vilvoittelun aikana saunan
seinustalla vetänyt ne päälleen. Hänen aikomuksenaan oli olevinaan
lähteä pitkälle ja vaivaloiselle matkalle. Monimutkaisena ojentui
elon unkea ulappa... Hänen äitinsä hääri siinä vanhan ja maatuneen
pirtin vaiheilla pojan matkaeväiden valmistelupuuhissa. Evästeli
emo ainuttansa neuvoilla nietostielle: "Poikani ainoo, kulje miesnä
maailmalla... Palaa kerran kartanooni lehväin alle..." Vuoroin oli
hänen apea ja altis mielensä valmis nousemaan kuumille kihuloille.
Vuoroin emo unohti poikansa ikävät. Vanha nainen pyyhkieli sairaita
silmiänsä kirjavan liinan kulmiin.
Sitten ikäänkuin monien vierineitten vuosien takaa kumotti Kiiskilän
uusi ja upea pirtin pääty... Vene odotti rantamalla valmiina
santaisella paljakalla puoliksi veden varaan työnnettynä. Paattiin
kantoi Konstan äiti suolaisen siniäispytyn. Amerikan evääksi emo
tätä tarkotti. Lisäksi otti kaksitoista reikäleipää alas aitan
orsivaikkanalta ja solautti ne säkkiin. Puhtoisen piikkopussin
turuloihin pujotti vanha vaimo punennaisviinekkeet ja Konsta heitti
pussin niistä riippumaan oikean olkansa yli... Isäkin ilmaantui
siihen rihlapyssyineen ja rensseleineen. Kehoitteli poikaansa
ampumaan "mustan joutsenen" salmisaaren selältä. Öisin kuului joiku
yksin uiskentelevalta linnulta sen keinuessa tummalla veden kalvolla
Vaarakalllon alla.
Unisena katseli Konsta kaunista untansa, vaikka silmät olivat
selkoselällään. Ahmattina hamusi hän kiinni rapeaksi kuivanneen
reikäleivän irtaimeen kannikkaan. Alakea siniäispytty piti nappulasta
avattaman. Piti hiukapalaksi ja maistiaisiksi kesken kaiken himossa
hitkaista. Ilmehikkään eläväksi loi katse kaiken... Ja kun uneksija
jo istuallaan ollen etsi sivultansa siniäispyttyä ja kopeloi koppelin
kaikilta puolin, hälveni ihana uni ja todellisuus ja onnettomuus
ympäröitsi häntä...
Kuumat olivat kyyneleet yksinäisen erakon poskipäillä. Ikävä ja
kaihoisa kaipaus apeutti ja partaleukainen mies nyyhki kuin lapsi,
kunnes uupui uudelleen uneen.
Vetten kalvolla kimalteli aikaisen aamun kultainen kirkkaus. Lahdelman
läikkyvä päily kuvasteli tuuheiden oksain alatse pensaikkoon. Hämärässä
majassa nukkuvan miehen silmät raottuivat. Ulkoinen valo häikäisi
hirveästi. Hän oli nukkunut perinpohjaisesti, liikkumatta levännyt
maassa kuin lattoinen lauta, nukkunut vuorokauden, kenties! kaksi.
Kuinka paikat tuntuivatkin piristyneiltä.
Hänen korvissansa kuului airojen loiske, sitten risujen rahinaa ja
astunnan alla katkeilemista. Hiljainen, etäinen onkimiesten mumina.
Yritys nousemiseen ilmaisi pään lyijynraskaaksi. Hän vaipui alas uuteen
uneen. Hän oli nyt olevinaan Saunalahden selällä. Siellä souteli
Vellamon neitosia leikiten laineiden vaahtopäillä kuohuilla. Ne
ajelivat aaltojen vyöryvillä varsoilla... Konsta katsoi sitä ruuhesta
ja onki.
Jopa yksi vedetär uskalsi uida hänen vierellensä. Ihan ruuhen reunalle
saapui. Sen hiukset valuivat valtoimina. Kuplista sekä kaijakoista oli
sillä seppele kulmilla ja kaulassansa. Konsta katsoi neittä kauan. Hän
katsoi sitä kivettynein kasvoin ja oudostelevin ilmein... Ilmi elävä
Henna!? Jopa todella Henna!... Silloin hän tahtoi sulkea syliinsä
ainokaisen aurinkoisessa maailmassa. Mutta tämä väistyi hiljaa,
hitaasti käden koskemattomille. Väistyi vain, vaikka toinen häntä
kuinka tahtoi ja vihitteli. Hymyili vain taukeasti, suruisasti. Sitten
heitti hänet laine kevyesti loitommalle ulapalle...
— — —
Konsta kohosi sammalpeiton alta, syöksyi suin päin ja sokeana ovelle ja
ulos. Hän haparoitsi puita, koetteli maata. Varmuuden vuoksi hän tahtoi
tietää oliko hän todella kuivalla maalla.
Tajunta tuli takaisin. Mies löysi itsensä istumassa erakkosaunan
lahonneella kynnyksellä. Ruumiiltansa oli pakolainen kipeänä, kankeana,
pettyneenä, alas painettuna, nääntyneenä ja vainottuna.
Puolireisiin paljastuivat jalat, karvaiset sääret ja polvet. Kuinka
monta haavaa niissä olikaan. Oikeassa jalkapohjassa kivisti katkennut
teikki. Hän vetäisi ulos pistävän tervaksentikun, mutta haavan pohjalla
siellä mojuili pahasti santa ja sora. Pikkuvarpaat olivat kummatkin
ilman kynsiä. Räsytukot tollottivat niissä. Pahoin olivat "ulommaiset
etanat" saaneet iskuja. Turvonneina pilkistivät ja ulontuivat ne omaan
itsepäiseen suuntaansa.
— — —
Auringonpaisteinen veden kalvo kumotti.
Aava ulappa läikkyili. Sen tausta oli etäinen, siintävä ja sininen.
Vuoret uppoutuivat rinteiden taa, tahi kohottivat kunnaitaan
taiteellisina kaarina.
Vainottu pääsi tavalla tahi toisella selville siitä, että hänen untansa
oli kestänyt kaksi yötä ja päivää. Vähin erin ilostui hän tarpeeseen
tulleesta levosta. Unen tuottama onni ympäröitsi hänet... Suoritetun
matkan tyydyttävä tunne toi tiedon jälleennäkemisen toivosta. Konsta
kiiskotteli ja oikoili jäytyneitä kinttujänteitänsä. Vihdoin hän nousi
ylös, asteli rannalle, riisui reuhkaiset ketineet päältään ja heittäysi
veden viekoitelevaan helmaan, mikä ei päästänyt poloista puhtaaksi
peseytymättä. Hikinen, liassa hautunut ruumis olikin jo aikoja sitten
kylpyä vaatinut.
Virkistynein mielin hän nyt äidin muistoa mietiskeli. Miten kaunis ja
ihana oli hänen unensa ollut. Se oli yhtä kaunis kuin se päivä, jona
hän paatin rantapaljakalta pois työnsi ja isän kanssa Amerikan matkan
alkuvaiheisiin eteni. Sinne oli äiti ainiaaksi jäänyt rantamalle.
Hänen sanansa, jotka hän viime syleilyssä oli lausunut, kaikuivat
korvissa vuosien varsilla ainaisesti: 'Suo hetki mulle viimeisen!! Kun
palaat mailta kaukaisilta kartanooni syleillä mua voit, vaikka onkin
kumpu syltäinen rinnoillani. Suudelmasi kalmiston kukkiin paina, ne
kastehelmet ovat ilokyyneleeni.'
Poika muisti laiminlyöneensä äidin kutsun. Maailma ja turha juoksu oli
kaiken ajan ottanut.
Siinä mietteissänsä huomasi hän veneen kölin kyntämän vaon rannan
hietikossa. Huomasipa vielä ihmis jäljet, sekä merkit äskenolleesta
nuotiosta pengermän päällä. Tämä kaikki oli lähellä maatunutta majaa
kallion alla, kuusikon taustalla. Silloin päätteli Konsta:
— Lahtareita... ma arvaan. Mua etsiskelevät itsepäisen ilkeästi.
Elanneilta siitä löysi suolaista lahnaa liuskan, löysi ruodon sekä
pään. Mikä onni! Mikä siunattu särvin, hiukapala ennenkuulumaton!...
Olipa siinä vierellä sudensammalmättähällä vielä naisen kampa. Konsta
katseli kapinetta. Käänsi puolin ja toisin. Lopulta otti esineen
käteensä. Kuinka kummallista. Kuttaperkaiseen pintaan oli piirretty
"Henna."
Mitä tämä merkitsi? Konsta luki ja luki sanaa kumminkaan ymmärtämättä.
Pian selkeni hänelle aavistus: Kampa ei voinut olla kenenkään muun kuin
Hennan oma. Ken ja mistä? Kysy: ken ja mistä?
Turhaan hän tuhannet kerrat vainusi vastausta. Hän kyseli itseltänsä.
Turhaan kyseli, turhaan vastaili tähän merkillisyyteen. Hän kierteli
sitten ympäristön. Kaarteli tuolta ja täältä. Sitten huudahti, jopa
huikkasikin, vaan vastausta ei tullut.
Nyt hän vaipui epätoivoon ja synkkiin mietelmiin. Turhaan ja tuloksetta
hän ulapan yli tähyili. Jossain ylempänä oli ainoa todistus tyynessä
erämaassa. Yksinäisyydessä äsken palaneen nuotion sinervä savu
hienoisena siltana kiehtoili. Lähellä puiden latvuksia, vaikenevassa
tyvenessä yleni utuisa usva... Mutta itsepintaisesti kajahtivat sanat
ja hoihkasu:
— Henna!... Henna! Huuto toistuin yhäkin yltiöpäisemmin. Huutaja pian
joutui kiihtymään, jopa raivosi:
— Henna!... Henna!... Henna!... Henna!...
Huutoihin vastasi kaiku:
— Henna!... Henna!...
— — —
Mies herkesi vasta iltapäivällä etsinnästä. Sitten painui päättäväisenä
uudelle taipaleelle. Polttavan kaipuun ja kyselyn tukahduttavaan
vastaamattomuuteen ja mykkyyteen ei kirvonnut mistään vastauksen
kaikua. Johtopäätelmät olivat hänellä tavattoman ristiriitaiset...
Olihan hänelle ilmestynyt esine, Hennan kampa ja kenenkään muun kuin
hänen se ei ollut. Konsta muisti itse kenkäkaupan, lautakäytävän,
punamultaiset kaivantotiet. Ironwoodin ajoilta elämä yhtäkkiä esiin
loihtui. Ilmielävänä se ilta astui esille kun kihloja yhdessä
osteltiin. Kerran sitten hän itse kesällä, Watersmeetin metsässä tuohon
kampaan päivän ja hetken piirsi...
Niin selvä ja perinpohjainen kokemus, kaiho, kaipaus kirvelsi miehellä
mieltä.
— — —
Mitä olikaan myllyllä tapahtunut seikkailu saanut aikaan?
Huima prosessi siitä sikiysi. Makkarapussin ryöväyksestä syntyi äimeä
äläkkä... Sillä pussin omistaja oli pitäjän paras suojelija. Pohatta,
porho ja päällikkö itse omassa persoonassaan.
Isän ja pojan punikin perään ponnistelut olivat turhia. Varas meni
matkoihinsa. Tästä riensivät kimpaantuneet kotiin, kuuluttivat kaikki
sakilaiset koolle. ("Sinkerin konekauppiaat", joiksi työläiset
suojeluskuntalaisia kutsuivat hihassa olevan S. kirjaimen mukaisesti.)
Ja kun joukko oli koossa, karmaisi pösö jokaiselle saapuneelle:
— Polsevikit ja punikit laumoina ravaavat meidän kylän metsissä...
Mennessään ovat ryövänneet myllykuormat ja kuulemma muutamia
erämaan taloja tyhjentäneet... Poika joka kuunteli puhetta tiesi
papan kyllä "lohkasevan." Mutta ihmisyyden ja isänmaan puolesta
oli kaikki luvallista. Innostus hurmasi ja kiihotti. Joka talon
"russakkapintellit" pärpättivät. Lankojen päässä pököttivät koko
pitäjän pyylevät. Emännät innostuivat. Punaposkisina ne panivat
asialle siivet sivuun. Välttämättä tuli tarve tiedottaa. Ihmeellinen
sekasotku syntyi tästä. Asia turposi ja paisui joka hetki. Ja ei
kauaa kulunut kun huhu huikee jo kulona uiteli naapuripitäjissä:
"Aseelliset punikkilaumat liikehtimässä!" Ja paria kolmea tuntia
myöhemmin: "Punaiset vallottaneet Karjalan. Ryssän punikit ryöstävät
rajaseudulla..." Seuraavana aamuna tuotiin kylän sepälle sana:
"Koko pohjois-Suomi palanut. Kulo kulkee väkevästi ja voimakkaasti
lounais-Suomea kohden ja että tämän Rantasalmen pitäjän kohtalo on
lopulleen luettu ja on herran kädessä. Koko tämä paikkakunta on jäänyt
saareen. Kulo kiertää ympäri kahta puolta..."
Ja mitä tästä seurasi?
Kautta kolmen pitäjän työntyi vartiastoja tiheesti tiehaaroihin.
Mistä ennen hollikuskit kulkivat, siellä nyt moottorit pukkina
pyrskyttivät. Lahtarit lennättelivät vollit suorina. Kuka astui jalan,
ken polkupyörällä kehräsi. Kulkuneuvo sovellutettiin tielle ja polulle
mahdollisuuden mukaisesti. Entäs "haavurit" sitten. Jäljissä olivat
jo lottalaumat valmiina sonnustettuina siteillä ja käärinliinoilla.
Lepikoissa lepertelivät ne laukkuineen ja laastaroineen. Ja kuinka
olivatkaan piimäiset lepät ihailtavia, lihavia. Siimekset tuoksuivat
ja hurmasivat. Pussipöksyt vilkehtivät, touhusivat. Jokaista jälkeä
tarkastettiin ja kyykyssä katsottiin. Teki oikein mieli nuuskaista
nenästä pitäen ja sitten ruopaista maata, ottaa ilmaa sisäänsä pitkän
ja huikean henkäyksen suunnan saamiseksi ja sitten lähteä.
Äksiisiä tehtiin ja annettiin. Se oli "viimeistä pistoo kuin Heinisuon
pässillä." Olipa sitten "suojelija" tahi ei, jokaisen tuli lähteä.
Kunnantuvalla sitä komentosanat kajahtelivat. Seurojen taloilla
kapsahtivat korot ja kannukset. Yhteen iskettiin kantapäitä. Ratsuilla,
jopa luuskillakin lennätettiin. Edes takaisin kävi äksiisi. Hirmuisen
sotaisalta tuli tässä näyttää esivallan. Ryssiltä kahmitut sapelit,
pistimet ja tussarit, mauseri-mikot ja revollipyssyt tuoksahtelivat...
Ja eikä ihmekään, nythän oli vaara uhkaamassa. Makkarapussin varas
uhkasi isänmaata julmettuneesti! Sanan ja kuvainmukaisesti, siten kuten
kirjoissa oltiin nähty, harjoiteltiin viiltävillä ihmislihapuukoilla.
Vöistä temmaistiin ne kasakkain malliin ja huseerattiin.
Lahtarien ja noskien lehdet kilvan julmistelivat kansaa. Korkeat
otsikot tiesivät kertoa tykistöstä ja ruiskuista. Lakaisu
perinpohjainen saattaa tapahtua missä kohdassa maata tahansa...
Metsämökkiläisten asunnot ja asemat nuuskittiin. Ne vainottiin ja
nuohottiin kuten polttorovioiden aikakaudella noituutta. Jokaisesta
nurkasta honastiin nokkaan, ulotettiin tuntosarvia. Vangitsemisia
pantiin toimeen. Vangitsemisia ja vankien "vahingonlaukauksia."
Vanginkuljettajat "kompastelivat" ja kuolettavan kuulan töllinmieheen
tämmäsivät. "Kuppaukset" juontuivat jokapäiväisiksi. Eloon jätetyt
laitettiin leireille. Kunnanhuoneen ja "korkeaoikeuden" kautta kukin
kuletettiin. Hakalahtarit itse tuomitsivat leukavina.
Mutta makkarapussin varasta vaan ei löytynyt...
Sen sijaan saapui piiritystilan kolmantena päivänä yksi "uskottu"
revityin vaattein, aseettomana ja pahanpäiväisesti selkäänsä
saaneena. Tältä mieheltä todella olivat kasvot ja kurkut kynsittyinä.
"Ponssarille" teki tämä seuraavan hämmästyttävän raportin:
— Me olimme kulettamassa Saunalahden Kiiskilän vanhaa Anttia tänne
esikuntaan tutkinnoille. Mutta kun tämä itsepintainen juutas
ei suostunut hevin sanomaan poikavainaansa lesken, sen narssun
olinpaikkaa, jonka lutkan te joka yksi hyvin tunnette. Sama nainenhan
on ensimäinen hyyssäri, "punikkien patja" ja syynalaisin tulla
tutkintojen eteen... Mutta mitäs ollakaan!... Tiellä yhtäkkiä ukko
tekikin tulisen tenän. Ei ottanut pahahenki kuleksiakseen. Ei eljellä
eikä millään. Tämän syyn takia olimme alkaneet ukkoa luimiskella.
Annoimme aluksi ahterille, sitten kintuille ja korvillekin. Mutta
kun olimme parahiksi saapuneet Ronttikorpeen, siihen Korpin hierimän
nikamalle, kääntyi mokoma päin kuin pässi. Otti yhtäkkiä puukon
Aasikkasaaren Eemelin suolilta ja ei muuta kuin ala liuhtoa kun piru...
Sain hädin tuskin lykätyksi kuulan s—nan selkään, jopa marjaista pari
takapuolellekin. Aattelin antaa aikaa ja kysyä: Mitäs tykkäät tästä,
mutta tiedättekös mikä siitä sitten seurasi?! Sitten itse hitto heidät
haltuunsa otti! Rienaaja ilmestyi... Aatelkaas että emäperkele hyökkäsi
puskasta Konstavainaan haamussa meitä salvistamaan!... Sellainen
partajesse jumal'auta jolla jaloissa oli Aatamin apostolin siivet. Se
oli kuin se ilmeinen siipiorava joka toissatalvena lensi Alatomäen
kuusesta Roukkulan Epran hakokuormaan...
Tämä oli housuton raaki, joka siinä samassa listi tavilla päät meiltä
kaikilta halki. Ja kun toiset kuusi makasivat katajikossa, vanui tämä
minua laulupillistä, repi ja kruuvasi pahan kerran. Jopa henkeni
alkoi pyrkiä pyllyn kautta etsimään uloskäytäviä. Mustalta paistoi
maailma silmissäni. Kumminkin, mikä liene villityn tullut että herkesi
ja heitti. Käin sen vain, että ukko oli maassa noussut ryntäilleen.
Työnnyin potkaistuna pää kolmantena kanervikkoon. Kivet antoivat iskun
ja minä juovuin tunnottomuuden taipaleelle. Tuntui kuin keinuisin ylös
ja alas mustassa pohjattomassa iankaikkisuudessa... Vihdoin henkeni
palautui takaisin vanhaan ruumiiseen... Tässä minä nyt seison...
Raporttia kuuntelivat kaikki pöyristyksellä.
Sanattomina ja tosina seistiin... Ensi ähkäilystä päästyä lahtarit
alkoivat ihmetellä:
— Kuinka se voipi olla mahdollista. Seitsemän aseilla varustettua
miestä listii yksi ainoo punikki?
Tähän vastasi haaverissa ollut:
— Malttakaahan hieman...
— Ja miksi ette asetta käyttäneet... ampuneet... tarkoitamme?
— Ammuttiinhan sitä!... Juu-uupelih!... Me ammuimme kuin sodassa.
— Mutta ette osanneet?
— Miksi emme olisi osanneet, jos nyt kerta kapineen tuntee. Ja jos
on aikaa kääntää suun suoraan otukseen. Mutta siinäpä se olikin!
Aikaa ei ollut. Ja jos teillä on ollenkaan aavistusta ja käsitystä
pahastahengestä, sillä eihän tässä ollut kysymyksessä tavallinen
kuolevainen, niin että jos ymmärrätte tilannetta ahtaalla aholla,
kivikkoisella tiellä, niin pitäkää sitten suunne kiinni. Ajatelkaas
että sellaista ilvettä saapi seipäällä sekoitella, eikä siinä sen
sakeampaa ole... Tyhjä ilma on aina tyhjää ilmaa.
— Noinkohan tuo olisi?...
— Höpsis!... Turhia taikauskoja.
— Minä sen voin todistaa... Olin kerran mettäksen sannnissa
Säämiskä-Antin kanssa. Se oli sillä viisiin, että illalla rakensimme
hyttimme aamukatveen varoiksi entisille uhrikunnaille Silleenkankaan
Mooseksen töllin takana... Moosu itse hallitsi paikkaa. Muita
saaliinhimoissa julmisteli. Sanoi muka juhlaöinä riettaan itsensä
istuvan siinä puussa. Kelohonka se oli ja oksillansa oli ammoin
kannatellut karhunpäitä ja taialle taljoja uhrattuja. Mepä vain
asetimme kuvat kekkakupuiset paikoilleen riukuloihin ylös... Mutta
mitäs ollakaan. Kuohahtipa siihen teeriä musta ja sakea parvi. Pilvenä
asettuivat istumaan ympärysoksille... Suuria aloimme siekailematta
heti lusimaan. Kilpaa tipauttelimme kekkakauloja. Ja kun viimeinen
oli ammuttu, katsoimme parhaaksi koota saaliin talteen havutelttaan.
Mutta kuinkas oli? Emmehän sieltä puun juurelta uinuvaa untuvaa edes
löytäneet, saatikka sitten höyheniä ja teerikopraa...
— Saman tien kerron tässä toisen mokomaisen jutun, josta tosiperää
ei puutu. Se tapahtui Vuorren-Hartulla, Kankaankylässä, Yröhjoella.
Pihakoivuun näet eräänä sumuisena syysriihiaamuna lensi "meriteeri."
Harttu itse sen nähneensä kertoi. Sanoi Nummen poikien kanssa sitä
miesmahdilla ammuskelleensa kokonaisen aamukauden. Niin suuri se oli
lintu, ettei sitä oltu ennen nähty. Vihdoin vanha mies tiesi sen
tuhoja tuovan ja vaaroja ja varamia ennustavan. Siksi se oli pois
paakiloitava. Puilla ja kepaleilla viskelimme. Siinä se vietävä istui.
Nokki kuulat kupeeltansa, kepaleet kahmi ja vastaanotti kun sitomet
saunan parsille. Aikansa istui, lensi pois... Mitäs siitä sanotte?
— Pyh!... Se nyt ei yhtään mitään...
— Vai ei yhtään mitään? Tietäkää, että samana talvena kuoli
Kanto-Heikki vainaa tukkipuun alle...
— Puuta heinää... Parempi kun selitätte sitä taistelun vaihetta. Mitä
arvelette selvemmin sanoen?
— Jaa-ah! Sitä minä arvelen, että liikaa on tullut jo sitäkin työtä
tehneeksi...
— Jaa mitä työtä?
— Tappamista...
Pöydän takaa nousi pappilan agronomi, pilkkasi ukkojen
yksinkertaisuutta. Puhui kiivaasti ja kauan. Määräsi sitten illaksi
olemaan valmiina kolmekymmentä miestä sille suunnalle mokomaa hirviötä
kiinni ottamaan.
Joku uskalsi uhota:
— Parempi lienee haroa pappilan agronomin agorodia, ellei tahdo joutua
taivaan yrttitarhuriksi.
34.