Viipurista painoi Konsta rajan itäiselle puolen.
Mutta heti rajan yli astuessaan tuntui hänestä tyhjältä. Tuntui kuin
jotakin olisi jäänyt... Vastustamatoin palaamisen halu yllätti hänet
jokaisella askelmalla. Hän ei voinut millään mielestään unohtaa
kotia. Vaikkapa hetkenkin jälleennäkeminen olisi tuonut tunnonrauhan.
Olispa hän yhden ainoan silmäyksen perästä ollut valmis unohtamaan
ikipäiviksi pois syntymäseudun ja Saunalahden... Siellä rakkaassa
sopukassa oli ypöyksin orpona Henna. Kenties! valkoiset häntä
vainosivat? Ehkä kiusasi isänmaan hurtta isää vankeudessa?... Mies
katui pian syvästi sitä, ettei ollut käynyt kotona ilmaisemassa itsensä
elämäntoverillensa. Rauhaa ei saanut.
Ei ollut kulunut kauan aikaa kun Konsta oli tehnyt uuden päätöksen.
Vaarallisen seikkailun hän valitsi uhallakin, vaikka se päättyisi
kuinka lyhyeen. Lahtarien ja ohranoiden esteet olivat pienet sen tuskan
ja kaipauksen rinnalla mitä hän sydämessänsä tunsi. Saunalahti ja
Kiiskilä oli nähtävä maksoi mitä maksoi.
— — —
Mies kulki eteenpäin yötä päivää. Äärettömiä ponnisteluja ja vastuksia
kestämään oli miehen ruumis ja henki karaistunut. Väsymättömänä ja
jalan juosten hän astui valkoisen jalopeuran maanrajaa kohden. Mutta
kuinkas kävikään? Joutui kiinni. Tuotiin punaisten esikuntaan...
Tutkittiin... Joutui Spalernajaan. Istui vankeudessa kuun, istui
kaksi... Pääsi irti. Yritti uudelleen, onnistui.
Kuin nälkäinen susi hiiviskeli hän yöt iltahämärästä aamukajastukselle
saakka. Ihmisten ilmoille puuttumatta hän samosi metsiä ja korpia.
Silpoi suorin matkoin erätaipaleita. Missä tien tapasi tahi polun
poikitse pistäikse oli siitä sivuun mentävä. Kaipauksen ikävä koi
kalvoi povella. Toisinaan riensi hän kuin peto takaa-ajettuna,
läähättävänä, aivan joutumaisillaan hurtan otukseksi ja ansaan.
Hän loikki pitkäjalkaisena ilveksenä havumetsien halki. Pehmeät
nevat kahloi kaartelematta... Hänen jalkineensa hajosivat. Vuorten
teräväsyrjäiset paadet viiltelivät pohjat ja päälliset. Risut repivät
housut lahkeista halki. Reuskat leuhahtelivat paljaissa polvissa.
Hänen vastaansa saapuneet ihmiset hämmästyivät. Naiset peljästyivät
pahanpäiväisesti. Huutaen pötkivät lapset häntä pakoon. Mutta toisinaan
haalattiin miessakki kokoon kiireessä. Suojelijat läksivät usuina
"ryövärin" perään voimalla ja väellä, kiinniottamaan tahi ampumaan
otus... Takaa-ajo osottautui kumminkin tehottomaksi. Otus koipelsi
korpiin korvan kuulumattomiin...
Toisinaan ei hän tiennyt matkansa suunnasta mitään. Aurinko oli hänelle
ainoa osviitta. Länttä ja lounasta kohden hän viittoi. Hämettä kohden
hänellä oli tässä mitta ja määrä.
Hänen yhtäjaksoinen juoksunsa koski sitkeimpäänkin mieheen.
Toisinaan oli kiertäen ja kaartaen kulottava kyliä ja kartettava
kaupunkeja... Yhdeksän päivän perästä ilmestyi hänen eteensä suuren
ja siintävän Puulaveden ulappa. Ihmisiltä ei hän mitään kysynyt.
Ehtoohämy oli käsillä. Metsätaipaleen takana tuolla kohtasi rajamerkin.
Valkoiseen viisariin oli punaisen paalun nokassa maalattuina sanat:
"Hirvensalmi—Hartola."
33.