Sodassa kulki Konsta kuumilla teillä.
Alunpitäen oli hän tämänkin "työn" ottanut perinpohjaisella asiaan
antaumuksella, samoin kuin kunnolliseksi tunnetun miehen muutkin
yritykset.
Apealta tuntui kuitenkin kesäöillä yksin yöpyä kuusikoissa ja katsella
kuulakan sinitaivaan lakeutta. Avaruuden pilvet pylvästyivät ja
kasaantuivat röykkyinä kuparikallioina ilman pielustoille. Katselijalla
oli aikaa yksin aprikoida ja miettien rakentaa kauniiden aatosten
jylhiä pilviportteja, mistä kautta tiehyt saattoi rakentua taivaan
esikartanoihin. Selkosten selällään tiheimmässä viitakoivistossa
mesimättään kauniilla karhunsammaleella maatessa sai katse
mielinmäärin harhailla vihreiden lehvästen peitosta ihanan avaruuden
mittaamattomuudessa... Toisinaan sukeusi tuolla mäkirinteen takana
havuisella vuoteella loikoessa mieleen vasta äsken eletty elämäntaival.
Olisihan Hennan herttainen katse ja hellä käsivarsi kaulan ympäri
kiedottuna vasta oikea elämän ilo ja sen täydellisyys.
Pikainen ja perinpohjainen voitto vihollisesta oli siinä välillä
esteenä ja ehdottomasti oikean aatteen ja ihanteen toteutumisen
ehtona... Vasta tämän kaiken suoritettuaan saattoi hän ajatella
takaisin rauhaisaan Saunalahden Kiiskilään palaamista. Vasta sitten
olisi rauhaa rakkaudelle, ruumiilliselle työlle, sekä henkiselle
uurastukselle. Taistelleen, ikuisesta vihollisestaan voiton saaneen
Suomen proletariaatin kanssa vasta tuntui riemukevään sykähtelevä
soitto todelliseksi muuttuvan... Kuinka kultainen ja loistelias
olisikaan silloin tästä hetkestä alkava historian kehto. Aikakausi
tuudittaisi uupuneet urohot viimeiseen lepoon... Kalevainen kansa
astuisi taaskin kerran omaa, mutta uutta uraansa, astuisi uusiin
maailmoihin. Nouseville polville olisi eväänä tulevaisuuden toivo.
Vapaus aukeaisi kerrankin osattomille sorron saatanallisesta ikeestä.
Leskien ja orpojen apetta ei karmentaisi kyynel ja tuska, ei koston
kylvö, ei kirous musta, ei veljesmurha. Ei kuuluisi hammasten kiristys,
ei koston korren karkea purenta... Ei!... Huomen, kultainen huomen
silloin sarastaisi... Tuhansienkin päivien takaa aavistuisi uumo.
Uudelleen ja yhä uudelleen saapuisi silloin raatajakansalle siunaus
eikä suru... Aamut olisivat ihanat... Elämät ylväät ja näitten onnen
aikojen arvoisat...
Voitonvarma Konsta joutui näissä mietteissänsä ajastaan edelle. Hän
joutui näkemään miten joukot horjuivat... Miten köyhimys kavalsi toista
köyhää... Kuinka tietämättömyys asui osattoman kiireellä. Pettäjät
kuiskivat lakkaamatta kavalaa käärmeenkieltä. Rikkaiden rakkien usuna
alistui monikin maineen miesi... Selvän syyn takia lyötiin joukot
hajalle. Perinpohjin tuhottiin ne Vilppulan ja Tampereen taisteluissa...
Mutta Lahden luona seisoi hän vieläkin tykistöpatterillansa. Kokeneena
ja harjaantuneena hän jo siinä työskenteli ja touhusi. Unettomana
ja väsymättömänä olisi hän kohdaltansa saattanut taistelua jatkaa
kuin mies... Johan osattiin kanuunien matkanmittarit ja kulmatkin
ottaa huomioon. Punnitukset selventyivät päivä päivältä miehistölle.
Tähtäin vakiintui. Pommit alkoivat putoilla niille paikoille minne
ne oli tarkoitettukin. Mutta milloin panokset tykistä puuttuivat,
lähetti Konsta kuulaa kivääristä. Mies valmistui kaikissa olosuhteissa
taistelemaan kaikilla aseilla. Sen aatteen elähyttämänä hän teki
työtä minkä oli itseensä hengittänyt. Amerikan hikihelvetit olivat
hänelle aikoinaan opettaneet tervettä tietoisuutta. Hänen oikea
arvostelukykynsä kehittyi. Kunkin asian osasi hän asettaa omaan
uurnaansa. Amerikalaisen proletaarin rinnalla oli hän kämpillä ja
kaivoksissa, rautavalimoissa ja tehtaissa oppinut tietoisuutta, jonka
edessä sosialidemokratiset kettuilemiset kilpistyivät... Olihan Konsta
tämän aatteensa elähyttämänä vetäytynyt korven kätköjen hiljaisuuteen.
Aikoinaan hänkin kuvitteli "oman kodin" onnesta ja yksinäisyydestä.
Itselleen ja Hennalleen oli tykkänään tuuminut antautua... Mutta kumous
kutsui miehen. Vartiopaikka oli suuressa tehtävässä hänelle varattu.
— — —
Viipurin linnoituksen vallihaudoilla, tykkipatterien vierellä katkesi
Konstan taistelun tie. Tästä kantoivat toverit urohon punasiskojen
suojiin... Kun valkoiset ottivat Viipurin, virui Konsta heikkona
haavoitettuna sairasvuoteellansa. Hänelle ei häviön perinpohjaisuus
kumminkään paljastunut. Ja kun kuume oli ohi, havaitsi hän sairaalan
henkilökunnan muuttuneeksi...
Ihmetellen ympäristöään teki hän vielä sen huomion, että häntä
katseltiin kieroon ja kohdeltiin altakulmain...
Sitten kului aikoja.
Kerran heräsi hän horrosunesta siihen kun kopeat sotilaat
korkosaappaissa ja kannuksissa astelivat sairaalan kaikuvilla
lattioilla. Muutamat heistä katselivat kiihkeästi kilpiä sairassänkyjen
jalkapäässä. Jokaisen nimen tarkistelun jälkeen katselivat käsillä
olevaa luetteloa... Huone oli pitkä ja avara ja varustettuna korkeilla
ikkunoilla... Sängyltä sängylle kulki tarkistelu... Konstankin
vuoteen vuoro saapui. Silloin viittasi valkonauhainen "asiantuntija."
Komennettu ymmärsi, kirjotti nimen ja numeron kirjaansa.
Tarkistus jatkui edelleen. Viereisessä vuoteessa kamppaili
kuolinkouristuksissa keltakasvoinen mies... Konstan katse kiintyi
näihin kahteen edellämainittuun ilmiöön. Häntä puistatti... Hän tahtoi
kääntää katseensa pois kuolevasta... Ja ennenkuin tarkastusjoukkue
oli tullut vuoderivin toiseen päähän ponnisti kuoleva viimeiset
voimansa. Tuonen viikatemies vanui luisin käsin kurkkuun. Viimeinen ote
kamppauksessa alkoi. Peite lennähti pois. Koko ruumis ojentui ja vapisi
suonenvedon värisemisessä. Lyhyt piehtaroiminen herätti muissakin
huomiota. Kuului pitkä ja vaikea murina. Kuoleva kiristi hampaansa,
poskilihakset värähtelivät. Rauhallisuus astui vuoteen vierelle...
Valkoinen mies asteli heti luokse.
Tätä katsoi kuollut avoimilla, elottomilla silmillänsä.
Jähmettynyt katse ei enää räpähtänyt... Huomiota vähääkään lainaamatta
astelivat lahtarit heti seuraavalle ja seuraavalle vuoteelle.
Kaiken keskellä kajahti ankara ääni:
— No!... Ei muuta kun ajakaa ulos!... Ylös ja ulos!...
Suotta ei ollut Konsta levoton. Vaistomaisesti hapuili hän vuoteen
laitaa vetääkseen siitä itsensä istualleen. Mutta hänen siinä
hätäillessä saapui valkovaatteinen sairaanhoitajatar vyöliinassa ja
myssyssä. Rauhoittavasti laski hän käden Konstan otsalle ja painoi
pään takaisin tyynyyn. Poistuessaan vaihtoi hoitajatar vuodejalkainten
nimikilvet Konstan ja kuolleen naapurin kesken. Naisellinen
hienotunteisuus lumosi ja peitti kaiken. Tuskin tätä muut huomasivat
kuin Konsta itse. Joku valkoryssän vimmoissa kutenut pohjalainen
pöyhkeilijä ja merentakainen rosvo hapuili suuhunsa Suomen sanoja ja
uhosi mörkömäisellä äänellä:
— Ajeke, ajeke ulos kaike lehme!... Tehte nyt punalehme lihu!... Ja kun
rivo joukko oli jonkun aikaa häärinyt, ajanut osan vuoteilla olleista
ulos, tarkasti pahapuheinen päällikkö listaansa ja sanoi:
— Teste kirja merkkis veelä yks' Konsti Kiiskekala! Konsti Kiiskela!...
Joku suomenkielinen tarkasti listaa ja oikaisi:
— Kuka se on Konsta Kiiskilä?... Nouskaa ylös kuka on Konsta
Kiiskilä!...
Komennosta huolimatta ei yhtään päätä noussut. Kamala tilanne
oli Konstalle kokonaan yllättävä. Kumminkin makasi hän hiljaa
hievahtamatta... Ja vaikka huudot uusiutuivatkin, ei siitä ollut apua.
Jopa kovistettiin hoitajattarilta:
— No missä hän sitten on?! Joku kerkisi jo vainajan nimeä ja
numerotaulua tarkastelemaan:
— Hyvät herrat!... Hänhän on kuollut!...
— Ah vot! Ka koi ni Kiiskekala jo kuollut!...
Päihtynyt, pärsäävä komentaja kulki kilven luokse jalkojaan laahaten,
pani nokkansa kirjoitukseen kiinni ja likinäköinen kun oli, luki vielä
kertaalleen saman nimen.
— Hente viekkä!... Viekkä! Ventta liitte! Sattana... Mite henele
silmäreikke tervis aukki pitte!... Hene on yks' suuri peijoni elemesse!
Yks' kettukoira ja kuono... Kandage henet lehmekarja...
Virkaintoihinsa viinan voimalla äityneet havuhattuiset "voittajat"
vetivät kuolleen miehen koivista latana lattiaa pitkin mukaansa.
Kuolleen pääkallo kolisi kynnyksissä ja askelmissa... Kirous ja remakka
röhötys kajahteli miesten mukana "mureväessä." Pihamaalta asti kuului
ilkamoiva nauru...
— — —
Rosa Raita oli toiminut valkoisella alueella.
Vaarallinen oli se toimi jota tämä nainen täytti. Kielentaitoisuus
sekä sivistys asetti onnistuneesti valittuna Rosan sinne. Sentähden
taisi käydä laatuun yksi ja toinen tuuma. Valkoisessa ambulanssissa oli
tämä saanut paikan. Kumminkin oli Riihimäellä eräs hänen uskallettu
yrityksensä punaisten hyväksi saattanut hänen nauttimansa luottamuksen
horjumaan. Silloin piti vähältä ettei tullut paljastetuksi.
Kielitaitoisuus ja oveluus astuivat silloin avuksi... Hän vapautti
näet neljä vastavakoilusta epäiltyä urkkijaa. Tässä vankien
vapauttamistouhussa taisi kesken kaiken tulla yllätetyksi... Eipä
siinä aikaa menetetty. Pikatuomiokin jo lankesi, mutta peruutus sitä
seurasi heti. Pääsipä vielä entiseen toimeensakin... Olivathan suuret
isänmaalliset voitot riemastuttaneet ylipäälliköltä... Kumminkin jatkui
silmälläpito.
Vastoinkäymisistään huolimatta tunkeutuivat kaikkialla valkoiset joukot
eteenpäin. Rosa piti mahdollisuuksia silmällä. Tämä hänen rohkeutensa
heikensi epäilijöitä, jopa hankki hänelle pikemmin luottamusta ja
kunniaa.
Aina siitä hetkestä alkaen etsi hän vangittujen joukosta miestään...
Kentillä, juoksuhaudoissa ja sairaaloissa liikkui hän lakkaamatta...
Villinä aaveena kiisi hän kaikkialla väsymättä. Samalla jatkoi hän
apuansa haavoissa kärsiville piehtaroiville vihollisille. Missä taasen
neuvokkuutta ylettyi, siellä auttoi vankeja vapauteen... Tietoja sopi
tuskin enää etelään antaa. Tuskin niistä enää apua olikaan. Lähetykset
jäivät kumminkin punaisten luokse tulematta.
Pietarilaisilta haavoittuneilta punakaartilaisilta, jotka jäivät
valkoisten jalkoihin ja jotka osuivat hänen eteensä sai Rosa kuulla
Aisakista outoja sanomia. Tämä oli joutunut vangiksi Toijalassa
ja saman tien tullut telotetuksi. Se ilmoitus oli ainoa, mutta
vahvistamaton. Mitään muuta ei kenkään maininnut. Ja vaikka Toijalasta
tiedusteltiin, jäi kysymys vaille vastausta.
Tämän tapauksen jälkeen kypsyi Rosassa kauaskantoisa koston tuuma.
Aisakin kuolema tuli tavalla tahi toisella maksaa kaksin kerroin
takaisin. Hän etsiskeli juuri tätä tilaisuutta kun yhtäkkiä Konsta
ilmestyi kaiken keskelle. Tässä pisti Rosalle heti päähän uusi tuuma...
Maksoi näet yrittää. Konsta oli pelastettava vaikka se tapahtuisi
uhrautumisen uhallakin, taikka sitten taistella ja kaatua tämän vuoteen
vieressä. Sentähden hän kantoi kuoleman asetta. Sentähden hän seurasi
päättäväisyydellä äsken tapahtuneiden raakalaisten touhuja... Kaikeksi
onneksi yritys oli käynyt laatuun toisella tavalla. Tämä tyydytti sekä
tyynnytti Rosaa.
Pyynnöstänsä sai hoitajatar jäädä tähän sairaalaan.
— — —
Kului kuukausi... jopa toinenkin.
Tällä aikaa oli Konsta toipunut. Nyt puuttui vain uskallusta poistua
kadulle ja karata kotiin. Tästä kaikesta ehkäisivät ne jokapäiväiset
viestit joita suusta suuhun, lehdestä lehteen ja päivästä päivään
kerrottiin... Ennen kuulumattomia pöyristyttäviä viestejä toi
tullessaan jokainen ilmansuunta ja henkäys... Konstan kotipaikoilta
saapuivat viestit rajuina valkoisen terrorin ukkossäinä... Hän
mietiskeli tapaa, millä olisi kiitollisuuttaan elämänsä pelastajalle
osottanut. Rosa liikuskeli sillä aikaa lakkaamatta läheisyydessä ja
kulutti aikansa omilla teillänsä.
Eräänä päivänä toi hänen hoitajattarensa Konstalle tiedon, että tie on
auki itään. Suuri Venäjä oli avannut sylinsä. Vapaus siellä vuotteli
poloista poikaansa. Mutta kolo jonka kautta sinne tuli kulkea saattoi
olla yhden ura, kentiesi kahden korkeintaan. Jossakin rantapensaikossa
venheineen yön siimeksessä sanatoin mies. Kalastaja puvulta ja
tamineiltansa. Uskallettu seikkailu odotti.
Silloin hävisi sairaalasta kaksi miestä, samoin hävisi
sairaanhoitajatarkin.
32.