Ruohikon takana rannalla seisoi ihminen.
Hän oli hiiviskelijä yön pimeydessä. Kuin villin metsänotuksen
oli hänellä ulkomuoto ja takkuinen karva oli niin kasvoilla kuin
tukkakin... Erämaassa uumaili täälläkin oma salaperäisyytensä.
Piileskeli peikko, joka ei saanut sietää kenenkään katsetta, ei
ilmestyä päivän valossa... Hänen tuli hiiviskellä näkymättömissä. Aamun
ja illan hämärässä väistyili vaaran alta ja edestä. Kuin varjon tuli
hänen asua, hävitä ja ilmestyä yön siipien suojassa, muutoin olisi
tullut otuksena ammutuksi...
Sen tähden olivat henkipaton silmät ja korvat kehittyneet erinomaisen
tarkoiksi ja teräviksi. Hänelle kasvoi koirankuonolaisen vaisto, jonka
kulttuuri "vapaalta" ihmiseltä oli typistänyt. Taukoamaton hiljaisuus
kehitti herkkäkuuloisuutta. Tuulien suhina, puiden humina, laineiden
loiske, tahi kaikuvan korven erilaiset äänet nostivat hänen kasvoilleen
tyytyväisyyden ilmeen. Mutta ihmisääni ja pauke, astunta ja tömy saivat
hänet jähmettymään kauhusta...
Mistä kuuluivatkaan erakon korvaan noin lausutut sanat?!...
Kallion päälle sinne saattoi tuskin tapahtumaa nähdä. Mutta limikon
latvain yli se kumminkin yhtäkaikki selventyi. Yhtäkkiä hypähti
hän ja juoksi pitkillä loikkauksilla sinne salmen monimutkaista
kalliorannikkoa, josta keksi tämän havainnon. Ja kun hän saapui siihen,
mistä ruuhi loittoni ja ulontui yksin tuonne aaltoloille syöksyi hän
veteen kadonnutta etsimään. Pian saattoi kajastavan kalvon keskellä
nähdä ihmisen pään nopeasti etenevän. Uimari saapui oivasti ruuhelle,
mikä keinuili mustan kallion alla ulapalla. Aluksesta hän tähyili
aavistamaansa kadonnutta kaikkialta... Ja mitä ihmettä!... Valkoinen
käsi kohoutui varsin lähellä tuolla. Hitaasti kohosi, hitaasti taasen
takaisin vajosi enempää enää nousematta. Silloin syöksyi pelastaja
päättävästi päistikkaa syvyyteen kadonneen käden jäljessä...
Oli hiljaista. Loiskahtaneet laineet asettuivat. Mainingit etenivät
ja tyventyivät, keinuttivat korteikon kaartamaa rannikon ranssia ja
ruohostoa... Öinen henkäys puhalsi lehvespensaikoissa. Ruuhen laita
loiskutteli laitalaineita ja alus kantausi kauas sivuun... Mutta
silloinpas nousi kuin nousikin ahtolasta ylös miehen pää. Ja kuin
koira, joka raastaa saalista hampaissansa ui mieskin voimakkaasti maata
kohden.
Puoliksi alaston erakko nousi maalle.
Pelastetun asetti pengermälle. Huohotti täysin keuhkoin haletakseen.
Puoliksi taintuneena kakoi, oksensi ja aivasteli. Olihan se urhous
vähällä vaivuttaa hänetkin ainiaaksi... Mutta kun hän oli toipunut,
alkoi hän pian, taidokkaasti ja asiantuntemuksella hukuttautunutta
tekohengityksellä henkiin virotella. Henna oli ja pysyi kokonaan
hengettömänä.
Kesti tiiman ja toisenkin, mutta mies jatkoi herkeämättä ja sitä
innokkaammin pelastustyötä. Jo pulpahtivat pyseet suusta... Se oli
merkkinä hengen palaamisesta...
Kummallinen pelastaja aikoi viedä saaliinsa kalliokielekkeen alle,
mutta muutti sitten suunnitelmansa, läksi kantamaan sitä läpi metsien
ja saapui maatuneelle ladolle. Täällä pimeässä oli lehdesvuode
heinäpeitteineen. Hökkelin edessä oli hidusta, josta päättäen tämä
korsa tässä tiheikössä saattoi olla jonkinlainen erakon asunto.
— — —
Henkipatto hiipi pois.
Henna pyristeli, hengitti lyhyesti ja kauan, sitten raskaasti ja
pitkään... Hänelle palautui tajunta. Hän saattoi sekä kuulla että
nähdä. Mutta hänen ympärillänsä oli pimeätä. Lehdet kahisivat, metsä
humisi ja huokaili. Toisinaan rapisivat puista putoilevat pisarat
katolle ja tuohuksiin...
Henna ajatteli olevansa aitassansa. Kiiskilässä kuleksivat hänen
aatoksensa... Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti jotakin kauheata.
Hän muisti lähteneensä jonnekin. Muisti mustan pukunsa. Muisti
pukeutumisen, muisti ukon kysymyksen... Muisti sitten matkansa ja
aluksessa olemisen... Nyt ei hän enää uskaltanut ajatella. Hänen
sormensa hapuilivat peitettä. Se oli heinäinen. Hän aatosti:
— Varmaankin lepään tuonelassa. Täällä järven pohjallako sitten
vuoteeni on?...
Sitten kului kauan aikaa... Se oli Hennasta määräämätön ajanjakso.
Askeleet kuuluivat hiljaiset ja hiiviskelevät. Tajunta heräsi jälleen.
Jonkinlaisessa hämärässä loisteessa katseli hän edessään kauheasti
parroittunutta miestä. Pelottomasti lausui hän raukeasti ja silmät
suljettuina:
— Onko tämä kuolema?...
— Ei kuolema, vaan elämä...
Henna käsitti tarkoituksen olevan henkimaailmasta ja vaikeni, kunnes
uskalsi: — Kuolema tämä on... Tuonela...
— Elämä tämä on... Olette pelastettu.
Ja kun mies tarjosi lämmintä juomaa otti Henna ja joi, virkistyi
vieläkin enemmän ja tiedusti sitten:
— Missä minä sitten olen?...
— Turvassa ja onnellisesti pelastunut... Metsäihmisen, henkipaton
vieraana olette...
— Ihminenkö te sitten?...
— Ihminen olen, vaikka höyhenistä ette lintua tunne. Pelastin teidät
vastikään tuolta lahdelta...
— Se ei voi olla mahdollista!... Aaltojen alta.. i syvyydestä... Se
ei voi olla mahdollista. Hän muisti siinä samassa missä Konsta kertoi
olleen Hiidenkirnun ja että siellä pohjalla seisoo rautainen ritari,
mies kypäripäinen, kiiltolakki... Mihin Konsta sitten joutui?...
Vastahan ruuhessa yksissä soutelimme...
Henna sai hysteerisen vilunväristyksen. Jalat ja kädet vapisivat.
Pelko ja mielenmaltti muuttui. Uudet liikutukset, heltymykset, olivat
vakavasti vaikuttaneet. Kyyneleet alkoivat taasen virtailla hänen
kalpeilta poskiltansa. Suonenvedon tapainen kouristus otti hänet
jälleen kynsiinsä. Koko ruumis jännittyi ja kovettui kuin terästanko.
Karvanaamainen mies kävi levottomaksi, Hennan jäsenet olivat kylmät ja
kankeat kauttaaltaan. Sydän uhkasi eroittua elämästä.
— — —
Vasta aamun valjetessa heräsi pelastettu.
Tällä aikaa oli metsäihminen tehnyt parhaansa... Pelastustyön aikana
teki henkipatto erään ihmeellisen havainnon. Hän alkoi aavistaa kuka
tämä nainen oli... Olivathan he vasta viime syksynä neljin keskin
Kalliosaarelta käsin eräänä pimeänä yönä yrittäneet läpi korpipolkujen
kulkea Kiiskilään... Ja olivathan Henna ja Konsta olleet kaukaisen
matkan tuttavia. Houreissa lausuttu Konsta-nimi varmensi miehelle
aavistuksen, vaikkakin hänen kasvonsa olivat perinpohjin muuttuneet,
laihtuneet ja kalvistuneet. Henna raukka oli surrut sanomattomasti
miestään, joka sodan syliin suistui takaisin palaamattomiin.
Kun sitten tämä kivikauden asukas oli itsensä rohkaissut, saanut
itsensä jollakin tavoin ilmoitetuksi, alkoi jo Hennakin uskoa
odottamattoman tapauksen todeksi. Hänen voimansa palautuivat ja hän
jaksoi kuunnella tätä merkillistä miestä. Tämän täytyi perin perältäkin
olla sama Aisakki Metsä, Amerikan ajoilta. Kummallista kyllä, kuta
enemmän noita karvaisia kasvoja katseli, sitä enemmän sieltä takaa
alkoivat paistaa entisen Aisakin silmät.
Karva ihminen kertoi nyt Hennalle koko seikkailunsa Suomen
luokkasodan mukana. Kertoi miten oli elellyt vasta muutamia viikkoja
tässä ympäristössä, koska oli sen havainnut sangen rauhalliseksi.
Kertoi yöllisistä ja rohkeista uintimatkoistaan yli järven. Kertoi
kalastajista, jotka hänet olivat yllättäneet. Sanoi asuneensa saarissa
ja kareilla. Sanoi "varastelleensa" elintarpeita yhdeltä yhtä,
toiselta toista. Ja kumminkaan ei ollut kertaakaan uskaltanut itseänsä
ilmottaa. Ja kun sitten monivaiheinen kertomus, erittäin kiintoinen,
oli muutamilla piirteillä puhuttu niin muistipa jo Hennakin kuinka
häneltäkin leivät ja lahtanat itse aikojaan olivat porstuan kaapista
huvenneet.
Tiesikö Aisakki olevansa Kiiskilän läheisyydessä, sitä tämä ei osannut
sanoa. Ohrana ja "suojelija" olivat aina urkintansa asettaneet niin
hyvin, että harvoin karannut vanki siitä verkosta vapauteen suoriaikse.
Seuraavan päivän iltapuoleen Henna jo alkoi ajatella kotiin palaamista.
* * * * *
Olihan jo aika joutua takaisin yölliseltä seikkailuretkeltä.
Olihan Kiiskilän vanha Antti tullut sangen levottomaksi. Pitkin
pihatanhuita hän käyskenteli, tähysteli rantaa ja ulapalle. Kiersi
lahdelman ja pajavuoren alustankin, mutta vanhaan silmään ei ollut
merkkiäkään Hennasta jäänyt. Kaikesta huolimatta lypseli ukko
rauhallisesti lehmät. Laski raitin suu veräjän solkispuut ales ja
ajoi elukat sen ulkopuolelle. Kepotteli karjan perässä ajoikseen
laitumella... Ja kun hän parahiksi askarteli emälampaan ympärillä, niin
jopa keresti kiinni karju pihassa kahta viikon vanhaa kassoskarkkosta.
Ei ukko tiennyt tarkoin olivatko ne uukkosia vaiko pässipuolia
molemmat. Siinä se tärkein kysymys olikin, minkä vuoksi hän niitä alkoi
ahdistaa sikolätin salvaan...
Tässä toimekkaassa touhussa oli mukana ja apuna Musti... Ja kun
sitten asian perille ajaminen oli onnistunut, saapui siihen veräjälle
Hennakin. Ukko sirkasi häntä hetken, mutta huomasi iloisemmaksi, vaikka
paljonkin kalpeammaksi entistänsä. Vanhus aikoi muutamalla sanalla
nuhdella, mutta jätti sentään. Kyseli kumminkin yhtä ja toista. Niihin
ei saattanut Henna vastata. Hän käveli vain horjuvin askelin portaille,
joita pitkin nousi rakkaaseen kotipirttiin.
Musti jäi keskelle pihaa katsomaan emäntänsä jälkeen. Kuono pystyssä
se nuuski ja ihmetteli. Koiran häntä laskeutui kerältä loipalleen...
Hetken perästä piski pyörsi pihalle ja kipasi siitä raittiveräjälle
karjan jälkeen, missä sillä oli kaikkein parhainta ja hauskinta.
— — —
Vanha Antti huomasi Hennan usein iltasin astelevan rantaan, mistä
verkkoineen sousi Pajavuoren alle... Tuumi silloin ukko itselleen:
— Vaikka yrittää kalaa, on tulos tyhjä.
31.