Silloin kun Suomen vallankumouspalot loimusivat, saapui siitä voimakas
ja kiihkeä kutsu Saunalahden sopukkaan saakka.
Tämä kutsu vei Konstan mukanaan. Veipä vallankumous vielä koko
kulmakunnan nuoret miehet, vei monet metsänkävijät mainiot. Rintamille
käytiin karskisti kohti kohtalokkaita taisteluita ja tuoksinaa. Ja
ryske ja humina kuuluikin kohta kahakoista Kontukorpeen saakka. Ja jopa
sitten kerran Kiiskilän töllin tanhuillakin tapeltiin. Tapeltiin tuima
temmellys tuholaista vastaan tuliaisottelussa...
Tämän temmellyksen jälkeen oli ennenmainittuna yönä Konsta viimeisen
ja ainoan kerran rampana ja haavoissansa hiihtänyt kotikartanolle.
Kuinka silloin tuollaisen kuutamoisen pakkasyön muistoissa säilytämme.
Hajanpirstaleina mökki ja maja. Ikkunat ja ovet silvottuina säpäleiksi.
Tantereella temmellyksen moninainen merkki ja maine... Kuinka sitten
kaiken jälkeen savuttuneen uksen otsan alatse uros astui saunaan.
Siellä oli toki pimeässä korsussa vielä Henna, sekä vanhus vakaa ja
vapisematoin harmaissansa...
Tämän sodan varhaisajan metelin ja myrskyn jälkeen tuli tölliin
takaisin erämaan rauha... Mutta monet ajat kaikuili vanhukselle
korvissa kohina ja pauke Pajavuoren kiviseinäisestä jyrkänteestä...
Kuolemankulon humina karkasi korpeen, samosi sieltä ylös ylängöille ja
sammui vaarojen taakse...
Tämän erän perästä ei Konsta ollut kotona.
Harvoin sitä Hennakaan saattoi aloillansa olla... Yhdessäolo katkesi
ja kaikkoni... Rakkaudelle, kaihoille ja kyynelille oli tässä tilaa
kaikkein vähimmän. Nyt elettiin aikaa jonka moista ei oltu ennen
nähty... Inhimilliset ominaisuudet ja arvot astuivat itse kussakin
uusina muotoina esiin. Ilmilieskaan syttyi jalous sydämessä.
Tahto tehdä jotakin hyvää valtasi sydämet. Riemullinen läikähteli
lieska siitä, että meitä odotti edessä jokin sanomattoman suuri ja
tajuamatoin. Mittaamattomia kärsimyksiäkin saatettiin kestää hymyillen
ja tyyneydellä. Ihmiset asettuivat kukin odottamaan kohtalon käden
kosketusta. Kaiken katoavaisen kuilu ammotti ja sen äärimäisellä
äärellä saatettiin käydä vallan varomatta. Ihmiselämän olemassaolon
lopun ja alun kanssa oli yhdentekevää. Povet hehkuilivat vallan uutta,
vallan yli kaiken arkiaatosten ja murehien... Matalat asiat saivat
jäädä syrjään.
Näyttipä tässä roihussa kaikkinainen kuona palavan puhtaaksi. Ja
että puhdas, kultainen ihminen vapautuu yksilöpyyteidensä katalista
kahleista... Henkisten hiillustain hehkut kuvastuivat nuorison
katseissa. Se kajosti povilta poskipäille. Salamat tulivat silmiin...
Innostus hehkui otsilla ja tykytti ohimoilla.
— — —
Alkuaikoina, ensimäisen eron jälkeen ajatteli Henna alinomaa lähteä
Konstan mukaan... Mutta Kiiskilän tölli oli kumminkin rakas. Se oli
ainoa kohta tässä onnettomuudessa missä viihtyi. Polut ja pielukset
pyysivät häntä jäämään. Eläimet toki tarvitsivat askartajansa... Ja
vaikka vanhus tiesi tässä hoivaa tarvittavan, kehoitteli hän tapansa
taukeeseen toviin:
— Te nuoret..., aika ja aate kutsuu teitä. Koetan tulla toimeen
turvattanne.
Henna Itsekin kaihosi ajoittain pois.
Yksin piti ikävissä istuskella ja tuijotella ulos ikkunasta iltahämärät
tielle päin. Aatteen ja maineen sankaria hän odotteli sieltä saapuvaksi.
Seurasi sitten aika että hänet vietiin väkivalloin pois.
Kuukausien kuluessa teki vankileirin elämä hänestä toisen ihmisen.
Ja nyt kun hän taasen tässä vapaana vietteli aikaansa, ei hän enää
uinaillut esi-isänmaallista unta, minkä lumoissa oli tähän maahan
saapunut. Ei hän enää uskonut siihen kuviteltuun taikavoimaan, mikä
kiehtoeli ja loihtieli tämän maan osakkaiden omistajilla. Hänen tajunsa
tavotteli lopuksi lepoa ja rauhaa...
Hänestä riitti jo Kalevan kankahilla eläminen ja asuminen. Tämä
"onnellisuus" oli tullut kuoleman varjon maaksi. Valkoisen ja verisen
Suomen saaristoissa kiiriskelivät nyt kalman karjut paljon kiihkeämmin
kuin ennen. Paljon kiihkeämmin halasi hän nyt sen vuoksi pois.
Heimohuumeiden henkevyys hupeni tyyten...
Yksi ajatus piti hentoa elämäntoivetta vireessä.
Salainen toive oli hänessä kätkeytynyt sysimustan surun alle
sydämeen... Hän uskoi Konstan elävän... Aikaa voittaen alkoi hänen
uskonsa tyyten horjua. Synkkämielisyyden sijaan muutti epätoivo...
Epätoivo käski tekoihin joita ei saanut harkita... Salaiset toiveet
eivät enää palanneet sydämeen, ne asuivat syksyn mailla. Iloisuus pysyi
poissa. Toivottomuus asusti koleissa kuolinliinoissansa. Ystäväksi
asettui yksinäisyys. Siellä ehtyilivät iskut sykkivän sydämen. Siellä
pikemmin sammui polttava lieska kyynelten kosteuteen.
— — —
Eräänä kesäiltana oli taivas pilvessä.
Kosteus norahteli ikkunoissa. Yön tullen lepäili Henna aitassansa
puhtoisella vuoteellansa. Unta ei tullut. Korvissa kuului
kattotuohusten tasainen rapina. Ja kun hienoinen sade sitten lakkasi,
niin tuntuipa siltä kuin hänen sydämensäkin seisahtuisi sykkimästä...
Silloin karkasi Henna ylös vuoteeltansa ja häipyi syyskesän yön
hämärään.
Mutta vanhus imi verkkaan pirtissänsä piippua. Hänkin valvoi
huokaillen... Hän oli miniänsä unettomuuden usein kuullut öisin... Nyt
hän kuuli viiltävän haikean valituksen kuin uneen häipyneen. Siksi
hänkin riensi ulos selvän saadakseen...
Mutta uikutukseen ratkennut suru ei saanut laantumusta. Pellon
piennarta pitkin tuonne asteli yksinäinen elämä... Valituksin eteni
nuori nainen niinkuin haavoitettu otus... Ukko ei voinut pelastuksen
eikä lohdun sanaa keksiä. Huoahtaen ja päätänsä puistellen hän palasi
takaisin tupaan rahillensa.
Kaiken kukkuraksi tuotiin muutaman päivän perästä Kaskurilta sanoma.
Kiiskilään kurotti murheen katkera kukko. Paljon parempi jos ei tätä
sanaa ikinä olisi saatettu perille. Emäntä itse luki esiliinallaan
pitäen tamperelaista vitivalkeata sanomalehteä. Luki palstamäärin
kaatunehista, tämän paikan kuollehista. Luki "otuksista", jotka
piirityksessä pääsivät pakoon, mutta pian sitten saivat saman tuomion
Lahdessa. "Pahantekijöille" oli maksettu ansiosta...
Lopuksi kirjoitus päättyi: "Katso herra on vanhurskas... Ja kumminkin,
kuinka paljon hän kärsi ennenkuin synnin tekemiselle asetti esteen.
Mutta kun he eivät jumalan puoleen hädässänsä kääntyneet, jätti herra
heidät yksin. Korvaansa ei ylhäinen kallistanut avunhuudoille, sillä
kahdestoista hetki oli jo lyönyt. Ovi pysyi suljettuna."
Luettelosta kävi sitten selville kymmenittäin paikallisten punakaartin
miesten kohtaloita. Tuttujen nimien joukossa luettiin Konsta
Kiiskiläkin. Suku ja syntymävuosi. Ja että hän oli ollut: "Suuri
ryöväri ja konna. Murhamies ja itsepäinen kansanvillitsijä." Tuomittu
ammuttavaksi ja heti tullut teloitetuksi. Luettelon rinnalla sanottiin
toisella puolen: "Järkevin ja viisain aines (sosialidemokratista)
työväestöä on osoittautunut erinomaisen avuliaaksi valtiolliselle
poliisille. Vallan vaikea olisikaan muutoin ollut kaikkien rikosten
ylös etsiminen ja ilmisaaminen. Sen tähden tämä olkoon iloinen ilmiö
siitä, että rakkaan isänmaamme parhaat työläiset tahtovat torjua pois
päältään historiallisen häpeän ja saastan (!). Ovathan ryöväreiksi
remahtaneet holshevikien roskajoukot meilläkin aikaansaaneet
ennen kuulumattoman kapinan. 'Kansanjohtajia!'... 'Juutalaisten
kuninkaita!'... 'Vapahtajia!'... 'Hallelujaa seuran jäseniä' kai
uskoivat olevansa. Herra paratkoon ja armahtakoon heitä!"
Hennalta vaipuivat kädet helmaan. Ne eivät voineet kannattaa tätä
valkoisen suden aamu-ulvahdusta. Ja kuinka monta lahtarien lehteä
olikaan ulvonut samoin?!... Valkoiset sudet ulvoivat tyydytyksellä,
riemullisina ja kylläisinä. Ne olivat yhdestä luusta ja yhdestä suusta.
Kelpasihan sitä lipoa karvaisia hukanhuuliansa.
Rauhallisena kesti Henna tämän verisen ja väärän syytöksen. Hänhän
tiesi, että Konsta ei ollut murhamies, ryöväri eikä roskajoukon
johtaja. Tyynesti ja selkeästi asettuivat ajatukset myrkylliseen
vastarintaan.
Ja niinpä sanantuoja saikin vastoin odotustansa poistua Kiiskilästä
vähemmän kohteliaalla osanotolla. Lohdutuksen ilmaista anelua ei
kaivattu.
— — —
Navettatyön ja lypsyn jälkeen pukeutui Henna vielä samana iltana
mustiin... Vaarin vakaaseen tiedusteluun hän vastasi vain verkkovedelle
lähtevänsä... Ja vaikka vanha Antti jotakin mainitsi veden
lämpöisyydestä, ei toinen sitä kuullut. Ulos työntyi vain mitään
vastaamatta.
Salmisaaren kallion alle meloi nainen ruuhellansa. Ja kun oli päässyt
yli ulapan, nosti hän airon vedestä ja antoi aluksen itse liukua
hitaasti kaislikon ja sitten kortteikon läpi rantaruohostoon.
Sanattomana, liikahtamatta, tuntikausia tuijotteli hän mustan kallion
kaihtamaan vedenvarjoon. Hänen ajatuspiirinsä himmentyivät. Hetki
hetkeltä ympäröitsi hänen aatostansa yksi ainoa asia. Mustimmankin
surun alta, hänen syvimmästä sielunsa kätköstä oli sammutettu kaikista
salaisinkin toivon kuulakka kipinä... Tästä elämästään ei hän löytänyt
minkäänlaista poispääsyä. Kaikki säikeet kutoutuivat kadotetun Konstan
uudelleen ilmestymiseen. Vaikkapa se olisi ollut kaikki mielikuvituksen
romantiikkaa, kun sitä vain ei olisi noin julkeasti häneltä riistetty...
Mutta sitäkään ei vain sallittu. Rohkeittenkaan ajatelmien rakentelu
ei enää alkanut käydä päinsä. Mieli masentui täysin... Ennen oli suru
aina purkautunut kuumina ja vuolaina kyynelinä. Tasaisesti juoksivat
silmistä vedet. Ei koskaan tuskaisina ja nyyhkyttävinä... Mutta nyt
ei niitä tullut. Ei vettynyt silmä... Aatos valui vain vaikeasti ja
hitaasti niinkuin kohmettunut lyijy. Koko ajatusten summa vääntyi
yhteen ja samaan kaltevaan suuntaan. Ja kun kärsimysten valinkauha
oli kukkuroillaan ja täpärälle kallistettu putosi se mustaan
pohjattomuuteen.
Katsettakaan kääntämättä toimivat naisen kädet.
Hiljaa työntyi ruuhi tuonne jyrkänteen alle. Kalliokärjen mustaan
varjoon kalpasi hän paikalle niissä hän oli kerran Konstan kanssa
ongella istunut, siihen missä oli syvin kohta ja missä kaikkein synkin
varjo asusti... Siinä oli hän kerran tarkoin kuunnellut kaukaista
kertomusta. Sen mukaan oli tällä kohdalla teräspaitainen, ylväs
Fleming-herran ritari ammoin suistunut alas vuorelta.
Jo ulontui alus tuon kammoisan ja kolkon kertomuksen tapahtumapaikalle.
Yhtäkkiä nousi musta varjo aluksesta. Se nousi soutulaudalle seisomaan.
Tovin tuumi, jopa toisen. Kädet ojentuivat ylös kuin olisi ollut
aikomus uimaan sukeltautua. Naisen ääni kuului yksinäisessä yössä ja
sanat vastasivat takaisin vuoren seinämästä:
— Luokses armahin!... Mun sallios kuolemassa... vaikka en elossa ja
taistelossa sua seurata saanut... Saat kätkeä, syvyys, kohtaloni...
Taakan ja tuomion valkoinen vastatkoon... Se olkoon voittajan vaimee,
musta muisto tästä... Hurtta, joka otti häneltä hengen, otti sen
myöskin minulta.
Väipähti varjo... Alas katosi aaltoihin ihminen. Soutajatta solui ruuhi
viime ponnahduksen paikalta...
30.